EERO RAITTINEN & The Noisy Kinda Men with Friends & Relatives
Woodstock
(MuFarang MUFA 010)
(1) Life So Sublime (2) No Stranger To The Blues (3) I’ll Do Better (4) For What It’s Worth (5) Soldier Of Love (6) Crazy Times (7) Blessed With Happiness (8) Life Won’t Come Easy (9) Fly, I’m Flying (10) Rain Down Tears (11) So This Is How It All Ends (12) Tumblin’ Tumbleweeds / bonus live tracks: (13) Down The Line (14) Soon (15) Life Won’t Come Easy (16) Life So Sublime

Ehei, ei tarvitse säikähtää. Nyt ei olla tekemässä kunniaa rauhan ja rakkauden kesän ’69 popularistisimmalle nuorisofestivaalille. Sen sijaan tarjolla olisi maittava ja monimausteinen annos New Yorkin Woodstockissa valmistettua juuriherkkua ala Eero Raittinen kera äänekkään oloisten miestensä.

Hyvän uuden albumin ”Dirt Farmer” hiljattain itsekin julkaisseen muusikkolegenda Levon Helmin studioilla viime vuoden marraskuussa työstetty ”Woodstock” on varsin erilainen tuotekokonaisuus verrattuna esim. aikaisempaan Noisy Kinda Men –levyyn ”Pub Rock”. Helmin ja äänimestari Justin Guipin luotsaamien kaksipäiväisten studiolive-sessioiden annissa on väkisinkin aistittavissa samaa henkeä kuin The Bandin varhaisilla klassikoilla. Eväät ovat siis tässä mielessä lähtökohdat huomioon ottaen varsin ennalta-arvattavat, mutta samalla järjettömän toimivat sekä omalla tavallaan toki myös liikuttavan perushärmäläiset – vai pitäisikö nyt sanoa perus-Raittismaiset. Likemmäs 5 vuosikymmentä omaleimaista artistinuraansa eteenpäin vienyt Eero lienee niitä harvoja suomalaisia taiteilijoita, joiden karisman ja uskottavuuden voimalla tämän levyn kaltaiseen saavutukseen on ylipäänsä edellytyksiä. Vanhemman roots-valtiomiehen vuosien varrella yhä enemmän syvyyttä saaneen lauluäänen siivellä yhtyeen musiikki pääsee ulostautumaan ikäänkuin omalla painollaan – turhia selittelemättä, liikoja ponnistelematta. Ilmassa on samanaikaisesti sekä kauneutta, karheutta, hyvää oloa että kaihoisuutta – kuten elämässä muutenkin.

Muusikkopiireissä kiertää seuraavanlainen sutkaus: ”Milloin on aika vaihtaa rumpalia? No tietenkin silloin, kun hän ehdottaa: Hei kundit, mitäs jos levytettäisiin joitakin minun tekemiäni kappaleita?”. Niinpä, perkussiotaitelija Janne Haavisto on toinen MuFarang-merkin vetäjistä sekä myös ”Woodstock”-albumin tuottaja, joten ei liene vaikeaa arvata, kenen kirjoittamalla kappaleella levy käynnistyy! Jannen lykyksi reipasotteinen r’n’b-numero ”Life So Sublime” on eräs kiekon huippuhetkistä - ja ainakin viimeisten näköhavaintojen perusteella on hän myös saanut jatkaa pestiään Eeron bändin rumpalina. Muun Noisy Kinda Men – ryhmän muodostavat edellislevyn tapaan Jarkka Rissanen (kitara), Pekka Gröhn (piano/urut) ja Tom Nyman (basso).

Kelpo kappalevalintoja albumilla ovat myös brittipianisti Geraint Watkinsin sävellystyöt. Mollisävytteisen balladin ”Soldier Of Love” kruunaa Rissasen hienot blueskitarasoolot, southern-henkistä ”Blessed With Happiness” -raitaa taas värittää Levon Helmin luottofonistin Erik Lawrencen puhallinosuudet. Oman pikantin lisänsä levylle tuovat niin ikään Markus Nordenstrengin laatimat jylhät pianovetoiset balladit ”No Stranger To The Blues” ja ”Life Won’t Come Easy”. Latebirds-yhtyeestä tuttu laulava ja lauluja kirjoittava toimittaja vierailee äänitteellä itsekin pianisti-urkurin ominaisuudessa. Täydennysmuusikoihin lukeutuvat lisäksi lähinnä steel-kitaran varressa tällä kertaa uurastava Olli Haavisto sekä pariskunta Ninni Poijärvi (viulu/stemmalaulu) ja Mika Kuokkanen (ak. kitara/stemmalaulu), joiden panos soi vahvana mm. hienolla honkytonkshufflella ”I’ll Do Better” sekä folkpitoisemmalla slovarilla ”Fly, I’m Flying”. Mukana levyllä kuullaan myös Eeron tytärtä Nasu Raittista, jonka kanssa pääsolisti duetoi Levon Helminkin aikoinaan levyttämän eteläisen bluesrock-numeron ”Rain Down Tears” sekä vanhan cowboylaulun ”Tumblin’ Tumbleweeds”.

Varsinaisten studiopuhteiden jälkeisenä päivänä Raittisen bändi esiintyi vielä Helmin pyynnöstä hänen jokalauantaisessa Midnight Ramble –tilaisuudessaan. Levyn neljä bonusuraa ovat peräisin juuri tästä konsertista. Eero Raittinen yhtyeineen osoittaa, että sinänsä suurieleiseltä kuulostavaa, kansainvälisen tason musiikkia voi vallan hyvin luoda myös ruohonjuuritasolta käsin – ja nimenomaan ilman niitä suuria eleitä. Kyllä elämänkokemuksesta näemmä jotain hyötyäkin on.

Pete Hoppula