EDDIE ”GUITAR” BURNS – I Love To Jump The Boogie
(Jasmine JASMCD 3186)
Tuore 27-raitainen ”complete”-latinki Eddie Burnsin (1928–2012) levytysuran alkutaipaleelta 1949–61 pihtailee brittiläiselle julkaisutaholle ominaisesti niin kiekon kansiteksteissä kuin sen kuvituksessakin. Kanteen cropattua varttuneemman Eddien naamakuvaa sekä parisivuisen sisälehtisen päätösliuskalle lisättyä mustavalkoista saman aikakauden keikkafotoa lukuun ottamatta tälle Detroitin bluesjärkäleelle ei varsinaista visuaalista ilotulitusta ole haluttu kokoelmallaan suoda. Historiadetaljien osalta pitäydytään Bob Fisherin useamman vuoden takaisessa koruttoman ”Wikipediamaisessa” pikareferaatissa, eikä Jasminella ole myöskään ollut tapana kaivaa näille tuotteilleen entuudestaan julkaisematonta äänitemateriaalia. Mutta musiikki, se puhuu joka tapauksessa puolestaan. CD-muotoisena antologiana Burnsin varhaistuotantoa ei näin kattavasti ole aikaisemmin ollutkaan saatavilla.
Detroitin kuhinassa tiedetään sattuneen ja tapahtuneen jo vuosia ennen Motownia. Eräs moottorikaupungin tietä raivanneista studio- ja tuottajafiguureista oli mm. J-V-B- ja Battle-firmojaan sekä levykauppaansa pyörittänyt Joe Von Battle, joka tarjosi John Lee Hookerin vanavedessä levytystilaisuuksia lukuisille muillekin seudun bluesnousukkaille. Heihin lukeutui Mississippin Belzonassa 1928 syntynyt Eddie Burns, jonka ensiäänitteet julkaistiin taiteilijanimien Slim Pickens ja Swing Brothers takaa Palda- ja Holiday-merkeillä vuonna 1949. Tässä vaiheessa ensisijaisesti huuliharppua soittanut Burns musisoi yhdessä kitaristi John T. Smithin kanssa. Debyyttisingle esitteli lupaavan joskaan ei vielä erityisen omaperäisellä tavalla bluesiaan tulkinneen nuorukaisen. Seuraavat Smithin sekä tuntemattoman rumpalin kanssa 1951 syntyneet ja Philadelphiassa toimineelle Gotham-yhtiölle kaavaillut JVB-sessiot jäivät julkaisematta. Kolmen säästyneen kappaleen joukosta nousee esiin etenkin vauhdikas Gangster Blues, jonka olemuksesta on kuultavissa selviä yhtymäkohtia John Lee Hookerin Mad Man Bluesiin. Vastaavasti hyllyn perukoille unohtuivat myös kolme Hookerin itsensä kanssa samana vuonna tehtyä Gotham-kokelasta, mitä voi pitää selvästi suurempana hämmästelyn aiheena. Ainakin nykyvaloon tuotuna näitä bändinauhoituksia (mm. aggressiivinen Squeeze Me Baby) maagisempaa Chicago-, Delta- ja Detroit-bluesin synteesiä tuskin uskaltaa edes mielessään kuvitella.
Vuoteen 1953 mennessä Burnsin soundiin oli jo tarttunut tietynlaista sievistelevyyttä. Von Battle koitti saada neljää leppoisammin askelin nelistävää, osin pianovetoista swing- ja jumpbluestallennetta kaupaksi Biharin veljesten Los Angelesissa operoimalle Modern/Kent -konsernille, mutta kehnoin tuloksin. Oli siis onni, että Eddie älysi edelleen pitää kiinni päivätöistään mekaanikkona. Levyehdokkaisiin lukeutui myös omintakeinen instrumentaalishuffle Tavern Lounge Boogie, jolla Burns soitti kitaraa joko George Jackson- tai James Johnson -nimeä kantaneen yhtyekollegan partnerina.
Täysin omana itsenään Burns sai debytoida levyttävänä artistina King-yhtiön Deluxe-sisarmerkillä 1953. Singleltä Hello Miss Jessie Lee / Dealing With The Devil välittyivät jälleen Chicagon vaikutteet, ennen kaikkea Eddien vanhan esikuvan Sonny Boy Williamson I:n, jonka popularisoimaa Good Morning Little School Girl -teemaa hän hyödynsi levyn a-puolella ja jonka samannimisestä vuoden 1940 Bluebird-tulkinnasta oli pitkälti muovattu myös kääntöpuolen piano-huuliharppudialogina etenevä jämerä bluespaatos.
Seuraavaksi Von Battlen onnistui kaupata suojattinsa Chessille, jonka Checker-julkaisusarjassa ilmestyi 1954 alter egon Big Ed alaisuudessa yksi single. Boogiepitoisella Biscuit Baking Mamalla oli tällä kertaa valikoitunut ensisijaisen matkinnan kohteeksi Yank Rachell. Kolmisen vuotta myöhemmin Burns oli yhä Chessin kirjoilla, mutta nyt kitara kädessään. Tyylillisesti hän oli päivittänyt itseään Jimmy Reedin suuntaan. Seiskatuuma Treat Me Like I Treat You / Dont’cha Leave Me Baby saavuttikin siinä määrin kannustavia myyntilukemia, että Von Battle näki aiheelliseksi julkaista kappaleet myös omalla J-V-B Recording Companyllaan, sen lähemmäs hittikirjauksia ei artisti koskaan päässyt.
Vähiin jäivät aikoinaan kiitokset ja korvaukset myös Duke- ja Excello-merkeillä ilmestyneistä vuosien 1958–59 Detroit-levytyksistä, joilla Eddie toimi kitaristina ja alabamalainen harpisti-laulaja Little Sonny solistina. Nämäkin neljä raudanlujaa Reed-mukaelmaa sisältyvät bonuksina Jasmine-koosteelle. Sittemmin 1970-luvulla itsensä jopa Billboard-listoille Hard Goin’ Up -kappaleella kiilannut ja Staxin Enterprise-sisarfirmalle levyttänyt pikku-Sonny (Aaron Willis) tiettävästi elää yhä ja saattaa vielä satunnaisesti jopa esiintyä.
Oman levytysuran jäädessä hetkeksi lepotilaan Burns fokusoi energiansa klubeille, kehittäen ja sähköistäen samalla kitaransoittoaan. Syksyllä 1961 mies oli löytänyt uuden musiikillisen kodin Harvey Fuquan ja Gwen Gordyn Detroitiin perustamasta Harvey-merkistä, jonka valitettavan lyhyeksi jääneen tuotantokauden hän avasi eräällä tunnetuimmista ja nykyisin helpoiten singlenä vastaan tulevista julkaisuistaan. Etenkin hitaan kitarabluesin Orange Driver kääntöpuolelle poimittu Hard Hearted Woman antoi hyvän kuvan Burnsin uudesta West Coast -henkisemmästä r&b-tendenssistä, jonka toteuttamisessa hänellä oli tärkeänä apunaan joukko pian laajempaankin maineeseen yltäneitä Motown-muusikoita. Kuuluipa ensisessioiden miehistöön rumpalin ominaisuudessa myös muuan Marvin Gaye. Tasokasta puhaltimien mahtipontisoimaa vanhan liiton bluestyöstöä tarjosivat myös muut viisi vuoden 1961 Harvey-singleraitaa, joista jo pelkästään raivokas Mean And Evil (Baby) olisi riittänyt luomaan 2000-luvulle saakka musiikinteon parissa viihtyneestä Eddie Burnsistä tulevien bluessukupolvien ihaileman sankarihahmon.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)
