EARL HOOKER – Ride Hooker Ride: The Electrifying Blues Guitar Of…
(Jasmine JASMCD 3219)
Vuosi 1962 oli käänteentekevä ”eräälle historian epäonnekkaimmalle bluesmiehelle”, vaikka hän itse sitä tuskin ennättikään touhun tiimellyksessä täysin tiedostaa. Tuberkuloosiin vain 40 vuoden iässä huhtikuussa 1970 menehtynyt ja sairauksien kanssa läpi aikuisikänsä tuskaillut kitaristi oli tuolloin Chess-yhtiön kirjoilla esitellyt laajemmalle yleisölle Blue Guitar– ja Tanya-instrumentaalien myötä persoonallisen, sittemmin 1970-luvulla kulttimaineeseen kasvaneen slidetyylinsä, jonka jalostamista hän jatkoi viimeiseen asti. Earl Hookerin esimerkki antoi inspiraatiota lukemattomille myöhemmille muusikoille, mutta oli varsin selvää, että hänkin olisi ennen pitkää noussut lahjojensa ansiosta suurten bluesmestarien aateliin. Ellei aika vain olisi loppunut kesken.
Lähellä Clarksdalea Mississippissä 1930 syntynyt Hooker oli kulkeutunut varhain Chicagoon, mistä käsin hän loi valtaosan urastaan. Nuoren soittajan keskeisenä motivaattorina toimi T-Bone Walker, jonka villeistä esiintymisrituaaleista oli helppo imeä mallia. Käytännön oppia Earl sai varsinkin slideässä Robert Nighthawkilta ja oman ikäpolvensa keikkaseuraa mm. Junior Wellsiltä sekä Ike Turnerilta.
Ensilevytykset syntyivät King-merkillä vuodenvaihteessa 1952–53, mutta Earl Hooker Trion nimissä julkaistut instrumentaalit Race Track ja Blue Guitar Blues eivät sisälly tälle kokoelmalle. Sitä vastoin kattauksen alkuun on varattu Nighthawkin ja toisen Chicagon kantajäärän Tampa Redin ohjelmistosta tuttu slideslovari Sweet Angel sekä eräänlaiset standardiraamit bluesinstrumentaaleille asettanut On The Hook, jotka julkaistiin Henry Stonen omistamalla floridalaisella Rockin’-yhtiöllä 1953. Näitä kappaleita täydentää vielä otanta muita aikoinaan sinkuilla julkaisemattomia studionauhoja samoista lähteistä, mutta varsinaisesti CD ei tarjoa kuultaville ainuttakaan täysin ennenkuulematonta arkistotimanttia.
Kaiken kaikkiaan laulajana aran oloinen mutta vastaavasti kitaratekniikkaansa vuosi vuodelta yhä itsevarmempaan suuntaan vienyt sekä myös jazz- ja lattarityylit repertuaariinsa ketterästi lisännyt Hooker levytti poikkeuksellisen paljon instrumentaaleja. Kesällä 1953 hän oli kulkeutunut Memphisiin, missä Sunin studioilla mm. pianisti Pinetop Perkinsin ja rumpali Willie Nixin tuella ikuistuikin kymmenkunta vaikuttavaa rhythm’n’blues- ja jump-tyylistä, etupäässä laulusolistitonta äänitettä. Niistä eritoten kiihkeä versio Paul Williamsin The Huckebuckista jätti poispyyhkimättömän jälkensä kitarabluesin historiaan. Tähän materiaaliin tosin päästiin ottamaan käytännön tuntumaa vasta 1970-luvun uusintajulkaisujen kautta.
Sitten kuitenkin seurasi useamman vuoden hiljaisuus, jolloin kitaristi mitä ilmeisimmin keskittyi parantelemaan puhjennutta tuberkuloosiaan. Paluun levyttämään hän suoritti instrumentaalisinkulla Frog Hop / Guitar Rumba (Argo) vuonna 1957 – ikävä kyllä nämäkään tallenteet eivät ole Jasminelle kelvanneet. Myös vuoden 1959 äänitykset Chicagon C.J.-yhtiölle sekä splittilevy Bobby Saxtonin kanssa (Trying To Make A Living / Dynamite) vuodelta 1960 sivuutetaan – siirtymällä suoraan alkukesällä 1960 käynnistyneeseen ja 1962 keväällä huipentuneeseen intensiiviperiodiin, joka tuotti huiman valikoiman aikakauden hoteinta Chicago-bluesia Mel Londonin vetämille Chief-, Mel-Lon- ja Age-brändeille. Esimerkiksi sinkkunumerolla Chief 7020 (vahingossa Elmore Jamesin nimissä) julkaistu Earl Hookerin ja Junior Wellsin kesken vuoropuheleva Calling All Blues lukeutuu instrumentaalisen bluesin juhlavimpiin 2,5-minuuttisiin hetkiin. Tarjonta laajeni nyt trendien sanelemana myös villisti rokkaaviin, paikoin jopa country & western -johdatteisiin irrotteluihin, kuten Mickey Bakerin tekniikkaa mukaillut Gallopping Horses A Lazy Mule sekä Hookerin slidekitaran ja A.C. Reedin soittaman tenorisaksofonin välinen ilotulitus Universal Rock. Edellä viitattu, urkuri Johnny ”Big Moose” Walkerin avustuksella toukokuussa 1961 purkitettu tuima Blue Guitar oli sekin yksi Hookerin usein levyttämistä tavaramerkkiteemoista, joka toimi lisäksi pohjanauhana Muddy Watersin Chess-levytykselle You Shook Me. Paljolti samanhenkisen rungon päälle rakentui myös leidilauluyhtye The Earlettesin vokaaliosuudet tuekseen saanut That Man vuodelta 1962. Sen pidemmälle aikajanalla ei Jasmine tällä erää uskaltaudukaan. Earlin eloa ja musiikintekoa sen sijaan jatkui vielä kahdeksan vuoden ajan.
Mel Londonin kukoistuskausi päättyi vuoteen 1964 mennessä, jolloin hänen sessiohenkilöstöönsä kuulunut Hooker ajautui hetkellisesti tyhjän päälle. Onneksi Wisconsinissa toiminut Cuca Records tarjosi kiertueilla itseään elättäneelle soittoniekalle tilapäiskodin ja mahdollisti myös harvinaisen albumin ”The Genius Of Earl Hooker” tekemisen 1968. Terveysmurheet kuitenkin jatkoivat kapuloiden nakkelua kitaraneron rattaisiin. Vaikka pitkät sairaalajaksot keskeyttivät alinomaa ammatinharjoittamisen, ei Hooker lääkärin kehotuksista huolimatta silti ollut valmis luopumaan sen enempää keikkailusta kuin levyttämisestäkään. Laadukasta, paikoin funk- ja soul-sävyjäkin pintaansa saanutta tuotantoa syntyi ennen vuosikymmenen vaihdetta kiivaalla tahdilla sekä Arhoolielle, Ike Turnerin myötävaikutuksella Blue Thumb Recordsille että ABC-yhtiön BluesWay-sisarmerkille. Ennen kuolemaansa hänen onnistui vielä haalia syksyllä 1969 itselleen myös koko joukko eurooppalaisia faneja osallistumalla silloiselle American Folk Blues Festival -turneelle. Etenkin juuri heille uudella lisämääreellä ”The great” siunatulla Earl Hookerilla olisi ollut vielä hitonlaisesti annettavaa.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)
