DURAND JONES – Wait Til I Get Over
(Dead Oceans DOC280)
The Indications -soulyhtyeestä julkisuuteen noussut Durand Jones on jo bändinsä toinen ydinhahmo, joka on nyttemmin singahtanut omilla siivillään kantavalle soolouralle. Vuonna 2021 vastaavan tempun teki The Black Keys -figuuri Dan Auerbachin tuotannossa rumpali-laulaja Aaron Frazer, syntyjään neworleansilainen Durand Jones seuraa nyt vanavedessä omalla jo mukavasti pöhinää poikineella debyytillään.
Kirkkokuorohistorian omaava laulaja kävi yliopistonsa Indianan Bloomingtonissa, mistä edellä mainitun The Indicationsinkin jäsenet toisensa löysivät. Hengellisen ja akateemisen johdatuksen ohella Jonesin sisimmässä tuntuu palavan varsinkin Marvin Gayen kokoinen liekki, mutta hänen sofistikoituneessa ilmaisussaan on myös kosolti henkilökohtaista poltetta, joka välittyy hurmaavana synteesinä 1960- ja 1970-lukujen vastustamattomampia soulin ja r&b:n dogmeja yhdistettynä häpeilemättömän nykyaikaisiin tuotannollisiin aseisiin sekä poikkitaiteellisiinkin tehokeinoihin, kuten spoken word -runouteen. Kotiseutuaan Louisianaa Jones korostaa peräti kahdella puhutulla proosa-numerolla (The Place You’d Most Want To Live ja See It Through). Lisää tulkinnallisia roots-boxin ulkokehälle karkaavia vapauksia ottaa mm. levyn levollinen avausesitys, useiden jousi-instrumenttien sekä Durandin itsensä soittaman pianon voimin hempeilty Gerri Marie sekä kokeellisuudessaan jossain määrin Princen tuotannosta muistuttava Letter To My 17 Year Old Self, jolla solisti lisää työkalupakkiinsa saksofonin ja syntetisaattorin.
Tekemistensä tasalla selvästi oleva Jones liikkuu musiikillisesti hämmentävän itsevarmoin elkein nykypäivästä kauas aikaan ennen syntymäänsä – ja yhtä vaivattoman oloisesti sieltä takaisin. Hänen artistinen kaarensa näyttää taipuvan vahingoittumattomana suureellisesta jättikuoron tuella julistetusta gospel-messusta Wait Til I Get Over aina That Feelingin luomaan elokuvalliseen, finaalia kohden yhä dramaattisemmaksi moderniksi pop-aariaksi venyvään maalailuun. Albumin ainoan cover-esityksen, Donny Hathawayn siirappisen ”lemmenlaiva-soulin” Someday We’ll All Be Free keskelle ilmestyy yht’äkkiä mesoamaan räppäri Skypp, eikä sekään tunnu kohtalokkaita allergiareaktioita aiheuttavan. Juurevamman musiikin kuulijat laulaja voittanee silti varmemmin puolelleen mm. Raphael Saadiqin tekemiset mieleen tuovalla herttaisen karhealla soulrockillaan Lord Have Mercy sekä etenkin vanhakantaisella soul-balladilla Sadie, jolla hän on antanut negrospirituaalisella, äänibalanssia särkevällä huutotulkinnallaan studion desibelimittareiden aivan taatusti tarkoituksella lipsahtaa roimasti punaisen puolelle. Jotakin, mitä Little Richard olisi todennäköisesti päätynyt samassa tilanteessa tekemään.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2023)
