DR. HELANDER & THIRD WARD – Traffic Jam On The Back Street
(Bluelight BLR 33212 2)
Pari vuotta takaperin ilmestynyt Dr Helanderin kolmen koplan debyyttialbumi oli sen verran tiukkaa tavaraa, että ajattelin, mahtaako heille tulla suorituspaineita kakkosalbumin suhteen. Mene ja tiedä, mutta odotukset ainakin omalta kohdaltani olivat korkealla. Nyt levy on vihdoin ilmestynyt ja ajan hengen mukaisesti tämä on saatavana sekä vinyyli- että cd-versioina. Tällä kertaa kaikki sävellykset ovat omaa tuotantoa. Peruskokoonpanoa Helander – Kuloniemi – Leppänen avustavat Tomi Leino (harppu), Panu Syrjänen (fonit) ja Timo Pratskin (urut). Helanderin kitara on miksattu vasempaan kanavaan ja Kuloniemi oikeaan. Niissäkin kappaleissa, joissa on vain yksi kitara, se kuuluu ainoastaan vasemmasta kanavasta. Tuo on mielestäni varsin originelli mutta tässä tapauksessa myös toimiva idea.
Laitan levyn soimaan ja kun avausraita käynnistyy, putoan kirjaimellisesti lattialle. Saatte arvata, johtuiko tuo musiikista vai kuunteluhetkellä vaivaavasta noidannuolesta. Helanderin rouhea kitara luo hyvät pohjat ja Leino ryydittää menoa harpullaan Kuloniemen täyttäessä puuttuvat aukot. Gambina Wine on kuin John Mayallin laatikosta löydetty unohtunut sävellys. Vasemmassa kanavassa murisee Billy Gibbons -tyylinen särökitara ja oikeassa kanavassa ulvoo Arsen Shomakhov -tyylinen slide. Lopun kitarakaksintaistelun aikana mietin, että olisiko Claptonin ja Greenin yhteistyö kuulostanut edes hiukan tämän kaltaiselta, jos he olisivat päässeet Mayallin riveissä yhteistyötä toteuttamaan. Vaikkei kierrätysraitoja ole, niin hiukan he lainaavat vanhaa, sillä LP-versiolla oleva, cd:ltä puuttuva extraraita, The Fish Thing, on hitaahko Sonny Boy Williamsonin Help Me’tä henkivä Chicago-blues: vajaat neljä minuuttia kestävä ja miltei kokonaan instrumentaali, jonka lopussa toistetaan muutamaan otteeseen kappaleen nimeä. Strike A Match puolestaan on saanut hiukan sävyjä Worried Life Bluesista. Myös cd-versiossa on yksi kappale, jota vinyylillä ei ole, Ask Me About The Blues. Se sisältää todella pitkän ”intron”, joka ei ota loppuakseen. Luulinkin, että kyseessä on instrumentaali, kunnes puolenvälin paikkeilla alkaa lauluosuus. Esityksellä Helander soittaa ehkä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Hän saa aikaan sellaisen tunnelatauksen, jollaisesta moni nykypäivän blueskitaristi voi vain unelmoida. Levyn ainoa kappale, jossa jalka lipsahtaa rämeen pitkospuilta ojaan, on hiukan paikallaan polkeva Black Hole. Vaikkei sävellys miellytä, siinä oleva wah wah -kitarasoolo on aivan extra terrestrial.
Levyn kansikuva, jossa herrat poseeraavat parhaat päivänsä nähneen Transporterin luona on oikein onnistunut. Ohitse köpöttelevä alligaattori on myös varsin hauska idea. Tämä kuuluu ehdottomasti sarjaan kansia, jotka kuvaavat levyn sisältöä hyvin, samalla tapaa kuin esimerkiksi Hurriganesin ”Roadrunner”, Bluesoundsin ”Native Sons From Far Way Country” tai Neil Youngin ”Landing On Water”. Mukana on useita erityylisiä kappaleita, ja vaikka perusajatus kaikkien toteutuksessa on sama, on lopputulos kuitenkin monipuolinen.
Kirjoitin debyyttialbumin arviossani: ”Uskoisin että näillä Suomi-bluesin pitkänmatkanjuoksijoilla on vielä paljon annettavaa juurimusiikin saralla”, ja näinhän se edelleenkin on. Väsymisen merkkejä, lihaskramppeja tai nestevajausta ei vielä ole näkyvissä. ”Traffic Jam On The Back Street” on albumi, joka kuulostaa tuoreelta useista nostalgisista elementeistä huolimatta. Mikäli sivukujilla liikenneruuhkaa on, niin kannattaa laittaa tämä cd soimaan ruuhkan selviämisen ajaksi.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 5/2020)
