DOUG DEMING & THE JEWEL TONES – Groovin’ At The Groove Now!
(Endless Blues 062023)
Detroitista kotoisin oleva mutta nykyään Floridassa majaansa pitävä bluesmies Doug Deming tuli itselleni tutuksi soittaessaan harpistien Kim Wilsonin, Steve Guygerin sekä erityisesti Dennis Gruenlingin kanssa. Demingin soittoon ja tyyliin ovat eniten vaikuttaneet T-Bone Walker, Robert Jr. Lockwood, Eddie Taylor sekä Albert King ja jazzin suunnalta Charlie Christian, ja paikoin heidän tunnistettavia tyylejään kuulemme tällä 2021 äänitetyllä Baselin keikalla, joka pitää sisällään mm. swingiä, bluesia, jazzia sekä boogieta. Jewel Tones trion muodostavat Deming (kitara ja laulu), Andrew Gohman (basso) sekä Zack Pomerleau (rummut ja harppu), vierailevina muusikkoina fonistit Sax Gordon ja Terry Hanck sekä pianisti Bill Heid.
Levy alkaa vauhdikkaasti länsirannikon tyylillä, vaikka kappaleen nimi onkin East Side Hop ja siinä on Dougin kitaroinnin ja Terryn pianon seassa mukavaa vuoropuhelua basisti Andrew Gohmanilta ja rumpali Zack Pomerlaulta. Jazzin suuntaan kääntyvät shuffle Put It Down, jota Demingin kaunis kitarasoolo värittää nuoteillaan sekä vahvasti 60-luvun night club -jaskaa edustava R&B-balladi Every Night When I Get Home. Siinä kuten myös kappaleella No Sense pianisti Heid antaa näytteensä tyylikkyydestään ja osoittaa miksi mies on pyydetty yhtyeen keikalle mukaan.
Fats Dominon 1950-luvun rokilla I’m Ready saadaan yleisön jalat vipattamaan. Esityksestä tulevat vahvasti mieleen The Blastersin keikat. Ei vauhti toki tähän lopu, sillä Hank Pennyn tutulla Bloodshot Eyesilla meno on jo kuin Rovaniemen markkinoilla eli hillittömän hulvatonta, lisää löylyä siihen puhaltaa Sax Gordon. Sama tahti on edelleen nuottien, kun Deming kääntää kitarastaan Jimmy Reedin suosikkikitaristi Eddie Taylorin soundit kuuluville kappaleella Momma Didn’t Raise No Fool.
Kohti Chicagoa vie Only Time Will Tell, jossa enkeli ja piru yrittävät kääntää poloisen pään ja Zackilla ja Dougilla on täysi työ palauttaa kulkija oikeaan suuntaan. Tässä kuten muutamassa muussakin kappaleessa ihmettelen, miten vahvasti Zack pystyy soittamaan harppua samalla rumpuja takoen. Ihmettelyyn on todella aihetta, kun Dixonin ja Walterin Oh Baby kajahtaa ilmoille – ja vaikka kuinka mietin, niin en saa mielikuvaa miten Zack voisi soittaa noin ihanasti harppua räkin kanssa, kun sitten vielä vetää sen kappaleeseen kuuluvan rumpusoolonkin sekaan.
Konsertin parasta esitystä ei tarvitse hetkeäkään miettiä, sillä se on Muddyn 1950-luvun alun kulta-ajan tyyliin sijoittuva An Eye For An Eye. Kitaran, pianon, harpun, basson ja rummun poljento on niin savuista ja tunkkaista, että se imee mukaansa ja hieno näyte, miten täysivaltainen bluesyhtye Doug Deming & The Jewel Tones tarvittaessa on. Samaa mieltä tuntuu yleisökin olevan, sillä sen verran pitkään suosionosoitukset ja huudot kuuluvat taustalla.
Levyn päättävä jump blues Whisper on jotenkin salaperäinen. Siinä lady kuiskii korvaan salaisuuksia ja vieressä puhisee ensin Sax Gordon ja pianon takana Bill Heid – ja kun salaisuudet eivät meinaa selvitä, niin tarvitaan taas kerran Zack harppuineen sekä Dougin kitarasoolo lopettaman turhat puheet.
Näin levyltä kuultuna kyseinen Baselin konsertti on ollut hemmetin hieno tapahtuma, ja Doug on onnistunut valitsemaan siihen hienon kattauksen eri tyylisuunnan kappaleita esitettäväkseen.
Jari Kolari
(julkaistu BN-numerossa 5/2023)
