THE DEL MOROCCOS
Blue Black Hair
(Goofin’ GRLP 61211)
A: (1) Baby Doll (2) He Knocks Me Out (3) That’s A Pretty Good Love (4) I Don’t Know (5) Don’t Break My Heart (6) Daddy You Lied To Me (7) I Want Some More
B: (1) Blue Black Hair (2) I’d Rather Go Blind (3) El Tren De La Costa (4) Skinny Jimmy (5) Action Packed (6) That’s All You Gotta Do

Nähtyäni Del Moroccosin loistavan keikan viime lokakuussa (?) Virgin Oilissa järjestetyssä rock’n’roll-tapahtumassa, säntäsin oitis kysymään Goofin’ Recordsin tiskiltä, mahtaisiko tämän bändin levyä olla saatavana jopa vinyylinä. No ei ole – vielä, kuului varovainen vastaus, mutta toivoa kuulemma oli. Chicagolaisen Hi-Stylen julkaisema albumi oli suunnitteilla julkaista myös ”oikeana levynä”, ja tietenkin Goofinin itsensä toimesta!

Mikään uusi levy tämä Del Moroccosin ”Blue Black Hair” ei siis ole. Alkuperäinen CD-versiokin arvioitiin ja hyväksi havaittiin jo lehtemme numerossa 235 (1/2009) arvoisan päätoimittajamme Pete Hoppulan toimesta, mutta kertaus olkoon opintojen äiti – vai miten se ikikulunut fraasi nyt menikään.

Kyllähän tämä tuli kuulosteltua jo sen ilmestyessä, mutta vasta vinyyliversio pakotti heittäytymään ns. vakavampaan kuunteluun. Vaikka se vaikutti mainiolta jo tuolloin ilmestyessään, on pakko myöntää, että vasta kunnon ”kaksipuolinen” äänilevy tuo sisällön parhaiten esiin. Hukkaan ei mennyt siis tämänkään julkaisun odotus.

Del Moroccos oli niin kova livebändi, että levy ei tietenkään tuo esiin ryhmän koko tenhoa. Yhtyeen keulakuva Gabriella Sutton, mainion Pulmuset-televisiosarjan seksikkään perheenäidin Peggy Bundyn mieleen tuova päälaulajatar, hallitsee keikalla koko lavaa kahden viehättävästi keimailevan kanssalaulajattaren kera, mutta hänen miehensä, bändin soolokitaristi Jimmy Sutton on joukkion musiikillinen johtaja. Suttonhan on kunnostautunut monissa Chicagon bluesyhteyksissä, joten aiheesta kiinnostuneille suositellaan luettavaksi Kari Kempaksen tyhjentävää haastattelua lehtemme numerossa 242 (eli suomeksi numero 2/2010).

Vaikka Hoppula aiemmassa arviossaan epäili koko Del Moroccosin jäävän lähinnä projektiluonteiseksi aktiviteetiksi, antoi viimesyksyinen keikka olettaa aivan muuta. Bändi oli soitannollisesti mainio, kitara pörisi ja saxofoni törisi niin kuin pitikin, mutta asenteessa oli myös jotain sellaista, mitä oikealta musiikkiperformanssilta kaipaa: rohkeutta, musikaalisuutta, ennakkoluulottomuutta, esiintymiskykyä ja -halua sekä tietysti he-le-ve-tin hyviä kappaleita. Rhythm and bluesin ja rock’n’rollin helmiä, joiden olisi jo aikoinaan pitänyt olla hittejä, mutta toisin vain kävi. Kappaleita, jotka olivat ehkä aikoinaan liian rankkoja. Näiden 1950- ja 60-lukujen taiteellisesti hedelmällisestä taitteesta siinneiden syntisten bluesien ja epäsovinnaisten rock’n’rollien kohtalokas äänimaisema soveltui paremminkin strippariklubien kuin koulutanssiaisten musiikiksi. Kuten Hoppulakin jo aiemmin vihjaisi; jos olette mieltyneet esimerkiksi Black Rock’n’Roll-, Savage Kick-, Dangerous Doo-Wops- tai Desperate Rock’n’Roll -tyyppisten äänilevysarjojen kiehtovaan sisältöön, lienee syytä tutustua myös Del Moroccosiin.

Hämmästyttävää kuinka Del Moroccos onkaan osannut valita kaikki nuo suomalaiseen makuhermoon iskevät mollivoittoiset ja eskapistiset rynkytykset ohjelmistoonsa. Niistä olisi saatu täkäläisille Lailalle, Carolalle ja Ann-Christinelle mainioita käännöshittejä, mikäli niiden olemassaolosta olisi Suomessa tiedetty. Tyypillisimmistä esimerkeistä menköön vaikkapa Big Maybellen mollirumba ”That’s A Pretty Good Love” ja Ruth Brownin ”I Don’t Know” (tässä välissä annettakoon tunnustus rouva Aaltoselle, joka tunnisti kappaleen reippaasti ennen minua, Ruthin levyttämäksi). Etta Jamesin ja hänen jälkeensä miljoonan muun levyttämä ”I’d Rather Go Blind” saattaa näyttää pahville painettuna kuluneelta aiheelta, mutta Del Moroccosin lähes aavemainen tulkinta onnistuu tuomaan jopa tähän moneen kertaan kuultuun klassikkoon uutta näkökulmaa – jopa pelkästään positiivisessa mielessä! Chicanorokkia, ”vähemmän värillistä” etelävaltioiden mexicolaisväestön rock’n’rollia taas edustavat Chan Romeron ”I Want Some More” ja ”El Tren De La Costa”, espanjankielinen versio Johnny Burnetten rockabillylevytyksestä ”The Train Kept-A-Rollin’” (ja ennen kuin latoja ehtii huomauttaa, niin muistettakoon, että alkuperäisen ”Train Keptin” teki tietysti bluesshoutteri Tiny Bradshaw -kirj.huom.). Muuten räväkkää rock’n’rollia ”vanhaan kunnon malliin” kuullaan mm. Harold Burragen aikoinaan Cobralle levyttämällä ”He (Burragella tietenkin She) Knocks Me Out’illa” ja Ronnie Dawsonin ”Action Packed’illä”. Aloitusraidan ”Baby Doll” kitarariffi taas kuulostaa Jimi Hendrixin “Steppin’ Stone’n” riffiltä, joten hämmennys oli sitäkin suurempi, kun tarkistin säveltäjätietoja. Siellähän luki B. Rudolphin perässä J. Hendrix. Kaikkitietävältä päätoimittajaltamme sain urkituksi, että kappaleen levytti vuonna -62 Magnificent Seven -niminen yhtye ja tuon nashvilleläisen Vee-Eight -singlen keskiössä tosiaan lukevat säveltäjinä samat nimet. Tässäpä pohdinnan aihetta Hendrix-keräilijöille, eteenkin kun Jimi armeija-aikoinaan seikkaili samoissa maisemissa Tennesseessä. Kuten päätoimittajakin totesi, niin olisihan se sinänsä hämmentävä yhteensattuma, että Henkka olisi hyödyntänyt samaa teemaa sekä ensimmäisellä että vihoviimeisellä (elinaikanaan julkaistulla) sinkullaan. (Vasta oman uransa ensiaskelia ottanut Hendrix todellakin kuului vuonna 1962 inttikaverinsa Billy Coxin isännöimään King Kasuals -yhtyeeseen, joka operoi ympäri Tennesseen osavaltiota suuntautuneita esiintymisretkiään etupäässä Nashvillestä ja kuinka ollakaan, Club del Morocco -nimisestä vakiokeikkapaikastaan käsin… Siitä huolimatta, että nimet ja ajankohta sopivasti täsmäävätkin, voi Magnificent Seven -orkesterin sinkkuetiketissä mainittu mystinen ”J. Hendrix” silti yhtä hyvin viitata vaikkapa alkujaan nashvilleläiseen, joskin sittemmin lähinnä Detroitin musiikkielämässä mainetta luoneeseen Carrie-levymerkin omistajaan ja tuottajaan James Hendrixiin. Kuka tunnustaa tietävänsä aiheesta enemmän? -PH)

Vaikka Del Moroccos vaikuttaa Gabriella ja Jimmy Suttonin salakavalalta juonelta paikalleen jämähtäneen musiikkimaailman turmioksi, voi sitä suositella kaikille hyvän musiikin ystäville ilman omantunnontuskia. Tästähän rock’n’rollissa ja rhythm and bluesissa – tai missä hyvänsä musiikissa – pitäisi olla kysymys; värisyttävien tuntemusten herättämisestä!

Honey Aaltonen