DADDY LONG LEGS – Lowdown Ways
(Yep Roc YEP-2657)
Kirosana! Toinenkin! Olen vakaasti koittanut pitää kiinni periaatteesta sivuta edes ohimennen lehden kirjoituksissa vuoden parhaat -listoilleni nostamia albumeita. Niin vain siitä huolimatta yli vuosi ennätti vierähtää, ennen kuin New Yorkin brooklyniläinen lempparitrioni (jota ei tokikaan sovi sotkea lähes samannimiseen, myös Ruisrockissa 1970 pistäytyneeseen, aikoinaan Englantiin asettautuneeseen jenkkiyhtyeeseen) löysi vihdoin paikkansa BN:n sisällöstä. Muistutuksen erheestä tarjosivat tällä kertaa aina ajankohtaiset chicagolaiset Jimmy Sutton ja Alex Hall, jotka ovat tuottaneet ja äänittäneet myös tämän jo vuonna 2019 Chicagon Hi-Style -studioissa syntyneen laatujulkaisun. Puolustukseksi levystä on hiljattain teetetty myös kolmella bonusesityksellä laajennettu deluxe-editio, tosin tiettävästi ainoastaan digimuodossa. Normipainos on saatavilla sekä vinyylinä että cd:nä.
Ensimmäisen Yep Roc -pitkäsoittonsa pitkäkoipiset ystävämme introavat aiemmille julkaisuilleen tyypilliseen tapaan: roimaa boogieta vatkaten. Newyorkilaiselle Norton Recordsille tehdyn kolmen edellislevyn saatossa bändin koneet on saatu kehräämään niin isoilla teholukemilla, ettei uudelleenvirittelylle ole siten nähty suoranaista tarvettakaan. Rumpujen (Josh Styles), sähkökitaran (Murat Aktürk) ja huuliharpun (Brian Hurd alias Daddy Long Legs) muodostaessa tutun soitinvalikoiman kolmikko tempautuu jälleen ikiomaan musiikilliseen rämeikköönsä hill country -bluesin, 60-lukuisen autotallirockin sekä ovelasti sekaan ujutettujen kantri- ja hillbillyvaikutteiden muodostamassa sotisovassa.
Jälkiäänityksiin DLL ei niin ikään ole lähtenyt. Trio-sointi on levyllä juuri niin kolkkoa kuin sen on tarkoitus livenäkin olla. Kokonaisuutta sentään voimistavat stemmalaulut sekä Aktürkin rytmipohjainen, Link Wray -henkeä rehevästi viljelevä kitaransoittotyyli, joka ei varsinaisesti jätä edes sijaa basson perään haikailulle. Esimerkiksi uhmakas Glad Rag Ball olisi hyvinkin voinut saada itseltään Howlin’ Wolfilta nopean hyväksyvän nyökkäyksen osakseen. Koko levyn 37-minuuttista kestoa yhtä ja samaa boogien jyystöä ei silti kenenkään kärsivällisyys taitaisi kestää. Riskirajoilla ryhmä kieltämättä käy – onneksi hieman hajuttomaksi jäävää yli 4-minuuttista Bad Neighborhood -runttaa lukuun ottamatta kaikki kappaleet ovat joka tapauksessa kestoltaan lyhyitä ja myös luonteeltaan kompakteja.
Kaivattua eläväisyyttä ilmaisuunsa soittokunta tuo pienen laskelmoinnin uhallakin Black Keys -suuntaan hennosti kallellaan olevalla ärjyllä Pink Lemonadella sekä eritoten punaniskamaisella Ding Dong Dangillä, jonka esitystavasta on kohdattavissa risteyspaikkoja vaikkapa The Rev. Peyton’s Big Damn Bandin tuotannon kanssa.
Cajun-haitarimaisesti soitetun huuliharpun tuella velmuileva Célaphine ottaa kiekolla muutaman askeleen myös rockabillyyn päin. Täysin luonteva kulkusuunta bändille sekin. Kappaleen Hurd on kirjoittanut Jimmy Suttonin kanssa. Hi-Style -kantiksiin lukeutuu myös Scott Ligon, joka vierailee pianistina mm. raidalla Back Door Fool. Tämän kantriballadi- ja irkkuperinteestä mukaillun numeron voi helposti nähdä bändin keikkasuosikkina 80-lukuiseen The Blasters -tyyliin tarttuvasti rokkaavan Winners Circlen ohella. Dave Alvinin sooloäänitteitä muistuttavan karskin lähestymistavan ottava moderni western-tarina Wrong Side Of The River taas kuroo profetoivasti nippuun levyn matkassa vietetyn pikaseikkailun lowdown-elämän laitamilla: ”viimeisen juoman jälkeen ja viimeisen laulun laulamisen jälkeen, joen väärältä puolelta ei ole takaisin enää tulemista.”
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2021)
