CLARENCE EDWARDS – Baton Rouge Downhome Blues – Louisiana Swamp Blues Vol. 9
(Wolf 120.635)
Clarence Edwardsin (1933–1993) bluestaival jäi aikoinaan lopulta valitettavan epäonniseksi. Kitaristi menehtyi yllättäen vain 60 vuoden ikäisenä, juuri kun hänet oli ”uudelleenlöydetty” ja levytysura oli lähtenyt kunnolla käyntiin. Suunnitelmissa oli myös kiertueita aina Eurooppaan asti. Bluesharrastajien näkökulmasta voidaan kuitenkin olla tyytyväisiä siihen, että artistia saatiin tallennettua melko runsaasti 1990-luvun alussa. Iso kunnia tästä kuuluu brittiläiselle Steve Coleridgelle, joka toi Baton Rougen bluesmiehen parrasvaloihin pitkän hiljaiselon jälkeen. Coleridge vastasi myös kitaristin levytysuran uudelleenkäynnistymisestä. Esiin kannattaa nostaa erityisesti Edwardsin hieno debyytti-CD ”Swamps The World”, joka ilmestyi Coleridgen Sidetrack-merkillä (tämä on uudelleenjulkaistu Red Lightningin ja myöhemmin Blues Factoryn toimesta).
Clarence Edwardsin musisointia tallennettiin ensimmäisen kerran jo 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa musiikkitieteilijä Harry Osterin tekemillä kenttänauhoituksilla Louisianassa. Äänitteitä julkaistiin usealla merkillä, joista ainakin Arhoolien ”Country Negro Jam Session” on edelleen helposti saatavilla. Koosteella Edwards esittää akustisen kitaran ja veljensä Cornelius Edwardsin viulun säestyksellä neljä biisiä. Jatkoa äänityksille seurasi kymmenen vuoden päästä. Tuolloin Edwards oli mukana pianisti Henry Grayn suosiollisella myötävaikutuksella sessioissa, joiden materiaalia löytyy mm. Arhoolie LP:llä ”Louisiana Blues” sekä Blue Horizonin ”Swamp Blues” -kokoelmalla (Ace Records on uudelleenjulkaissut jälkimmäisen). Tämän jälkeen Edwardsin uralla oli pitkään hiljaiseloa ennen 1980-lopulla tapahtunutta aktivoitumista.
Wolfin ”Louisiana”-sarjan yhdeksäs osa, alkuvuodesta 2023 ilmestynyt ”Baton Rouge Downhome Blues” täydentää Edwardsin Wolf-merkillä jo aiemmin julkaistua nelososaa. Uutukainen tarjoilee nimensä mukaisesti hienostelematonta rämebluesia, mutta tällä kertaa kokonaan keikkatallenteiden muodossa. Lisäksi informatiivinen vihko valaisee kiitettävästi näiden äänitysten taustoja, soittajia ja keikkapaikkoja.
Steve Coleridge levytti Clarence Edwardsia vuosien 1990–1993 välisenä aikana niin studiossa kuin live-keikoillakin. Studiolevytykset olivat luonnollisesti viimeistellympiä kuin tällä CD:llä kuultava, äänipöydän kautta talteen napattu materiaali. Tekninen laatu on silti tyydyttävää tasoa. Äänityspaikkoina mainitaan Texas, Missouri, Alabama ja Kalifornia ja yksittäisiä klubejakin on saatu nimettyä.
Peruskokoonpanon muodostavat Edwards kitarassa ja laulussa, Coleridge bassossa ja Ronnie Houston rummuissa. Tätä täydentävät kiekolla kuultavat harpistit Harmonica Red, Lonesome Sundownin kanssa musisoinut John Gradniko sekä yhdellä kappaleella Oscar Davis. Kuten kitaristin aiemmillakin levyillä, myös viulisteja tavataan myös tällä koosteella. New Orleansista kotoisin oleva cajun-viulisti Gina Forsyth sekä Scott Shipman ovat oiva lisä Edwardsin ”rämegumboon”. Tähän kun vielä lisätään ne useat paikalliset muusikot, jotka keikoilla vierailivat ja joita ei ole pystytty vieläkään tunnistamaan, voidaan puhua hyvin moninaisesta keitoksesta, jossa myös kokoonpano ja sen suuruus elivät keikasta toiseen.
Edwards on täysipainoinen, Lonesome Sundown/Lightnin Slim -tyylinen tumman äänen omaava vokalisti sekä kokonaisvaltainen kitaristi, joka hallitsee niin akustisen kuin sähkökitaran. Tällä levyllä mies soittaa ainoastaan sähkökitaraa. Soitanta on live-tilanteesta johtuen spontaanimpaa verrattuna hänen enemmän studiomateriaalia sisältäviin, saman ajanjakson studiokiekkoihin. Välillä laulajan ääni saattaa vähän pettää ja hakea oikeaa nuottia, mutta pääasiassa tulkinnat ovat totutun vahvoja.
Kappaleet eivät etene mitenkään loogisesti. Esimerkiksi kiekon loppupuolella kuultava Hoochie Coochie Man on keikan avausbiisi ja varsin hauskaa kuultavaa esittelyineen. Edwards saa myös luotua vahvasti omaa puumerkkiään suurimpaan osaan kappaleista. Esimerkiksi Muddy Watersin Mad Love (I Want You To Love Me) kulkee laiskana shufflena swamp blues -hengessä jännien perkussioefektien siivittämänä. Muina makupaloina voisi mainita esim. louisianalaismuottiin taivutetut, viulun tukemana kuultavat Crawling King Snake ja Done Got Over It sekä todella väkevästi tulkitut ja jämäkästi soitetut Rocky Mountain Blues ja Highway 61 Blues.
Kiitosta voidaan jakaa vielä CD:n tyylikkäälle kuvitukselle sekä informatiivisen vihkosen aikaansaannille. Varsinkin, kun nämä asiat eivät ole aina itävaltalaisfirmalla olleet erityisen hyvin toteutettuja. Kyseessä on siis mielenkiintoinen julkaisu, joka täydentää hienosti Edwardsin artistikuvaa ja luo samalla rehellisen ja aidon dokumentin kitaristin musiikillisesti aktiivisimman ajan tapahtumista.
J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 2/2023)
