CHRIS BEARD – Pass It On Down
(Blue Heart BHR 033)
New Yorkin Rochesterissa 66 vuotta sitten syntynyt Chris Beard on käyttänyt jo pidempään yhteydessään lisämäärettä ”Prince Of The Blues”. Perusteiksi vaatimattomalle arvonimelleen kitaristi-laulaja antaa isänsä Joe Beardin, joka tosin ei ole tiettävästi koskaan nostanut omaa statustaan siniveristen tasolle, vaikka herran 1960-luvulla alkaneen uran varrelle onkin osunut yhteistyötä myös monen ”lähes kuninkaallisen” (mm. Son Housen, Ronnie Earlin ja Duke Robillardin) kanssa. Eräänlaiseksi valtikanperijäksi nuorempi Beard voi silti hyvällä omallatunnolla itseään kutsua, sillä äänitetuotannossaan hän on puhunut kaiken aikaa varsin uskollisesti vanhakantaisen bluesin ja soulin puolesta. Useille merkeille levyttäneen artistin seitsemäs albumi on tällä kertaa omakustanteinen.
Soittajistoltaan vaihtelevan basso-rummut -peruskokoonpanon kanssa esiintyvää Beardia tukevat vuorottain komppikitaristeina Brother Wilson, Kenny Neal ja Phillip Campbell. Urkureitakin on mukana useampia, samoin puhaltimia kuullaan monella levyn raidalla. Joe-isukki soittaa puolet kitarasooloista viestikapulan vaihtoon johdattelevalla teemakappaleella Pass It On Down. Lämminhenkisen soulballadin taustalaulajaksi paljastuu Johnny Rawls, Chrisin vuoden 1997 JSP-esikoisalbumin tuottaja.
Beardin musiikki on vahvasti menneen ja modernin ajan fuusiota. Mietittäessä hänen esikuviaan on nimien tiputtelu oikeastaan kiusallisen helppoa eikä artisti suoranaisesti edes peittele vaikuttimiaan. Esimerkiksi avausraidaksi sijoitettu vaskien voimistama The Meters -viitteinen funksoul Let The Chips Fall ja päätöshituri Bitter Baby rinnastuvat dominantin kitarointinsa johdosta miltei luonnostaan Buddy Guyhyn. Sanoittajana Beard jättää myönteisen muistijäljen mm. vastoinkäymisten kaltoin kohtelemasta naisesta kertovalla groovetahtisella One More Cry For Lovella. Lainaotantana kuullaan Kenny Nealin alun perin levyttämä koskettava isä-poika -vuodatus Son I Never Knew, jolla säveltäjä itsekin on (veljiensä urkuri Fredrick Nealin ja basisti Darnell Nealin tavoin) mukana. Beard on hidastanut versionsa tahtilajia ja nostaa esityksen omalle asteikolleen myös ilmeikkään kitarasoolon myötä.
Voisiko perinteisillä bluesarvoilla sittenkin olla vielä toivoa nykypäivän afroamerikkalaisessa musiikkiteollisuudessa? Kyllä, mikäli se vain olisi edes pieniltä osin Chris Beardin tapaisten vastavirtaan kulkijoiden ratkaistavissa.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2024)
