THE CASH BOX KINGS – Oscar’s Motel
(Alligator ALCD/ALLP 5011)
Madisonin kaupungissa Wisconsinissa kuluvan vuosituhannen ensimetreillä huuliharpisti Joe Nosekin toimesta alulle pantu The Cash Box Kings on ylläpitänyt kiitettävää muttei silti kohtuuttoman kiireistä julkaisutahtia. Blue Midnight-, Blue Bella-, Blind Pig- ja Alligator-merkeille levyttäneelle kokoonpanolle on kertynyt tähän päivään mennessä 11 pitkäsoittoa, mikä tuottaa sen saldoksi yhden uuden albumin keskimäärin joka toinen vuosi. Chicagon Hi-Style -studiossa syntynyt viimeisin aikaansaannos on ryhmän kolmas Alligator-tuote – eikä levyn perusmiehityksessä tai musiikillisessa ilmeessäkään ole juuri hälyttäviä muutoksia aiempaan tapahtunut. Vaikkei orkesterin nykyiseen muonavahvuuteen aivan paljasjalkaisia tuulikaupunkilaisia tätä nykyä kuulukaan, sen musiikki elää ja lepää yhä voimallisesti nimenomaan Chicagolle ominaisten blueskerrostumien varassa.
Edellisen, 2019 ilmestyneen ”Hail To The Kings!” -kiekon tapaan Nosekin seurassa käteislipasruhtinaina jatkavat kitaristi Billy Flynn, basisti John W. Lauler sekä rumpali Kenny ”Beedy Eyes” Smith (osalla raidoista tosin kannuja paukuttavat myös Hi-Style -kapu ja äänittäjä Alex Hall sekä Derek Hendrickson). Koskettimissa kuullaan Lee Kanehiraa. Ainoastaan pari numeroa vokalisoivan Nosekin sijaan päävastuuta laulupuolesta kannattelee kokeneilla harteillaan Oscar Wilson. Tätä tähdistökaartia tukevat lisäksi vierailevina solisteina Deitra Farr, Cameron Webb ja John Németh kukin yhden esityksen verran. Liuta muita instrumentalistivieraita pääsee vielä ripauttamaan sopan sekaan omat tärkeät esanssinsa mm. puhallinrintamalla.
Howlin’ Wolf -kierteisen yhden soinnun riffin varaan parsittu nimikappale puhaltaa pelin käyntiin Wilsonin möräkän susiulvonnan saattelemana. Ei ole epäilystäkään siitä, millaiseksi The Cash Box Kings omimman ääniympäristönsä kokee ja haluaa sen myös näissä kantimissaan konservoida. 1950- ja 1960-luvuilta reseptoitua keitosta vatkataan erityisellä kurinalaisuudella, mikä tietenkin korostuu ilmeisimmin levyn kahdella cover-valinnalla, Muddy Watersin laahausbluesilla Please Have Mercy ja Sonny Boy Williamson II:n kaarakiihdyttelyllä Pontiac Blues. Juurevaksi Little Walter’maiseksi Chicago-nostalgiaksi taipuu edelleen kimppaveto Nobody Called It The Blues, jolla Wilsonin partneriksi on napattu kiinnostava joskin vielä sangen tuntematon souljazzblues-laulajalahjakkuus, Chicagosta Milwaukeen seudulle asettautunut Cameron Webb. Tyylipuhdas Chess-pastissi Muddy Waters -slideineen (soittajanaan Suomessakin viime vuosikymmenillä Eddy Clearwaterin bändin matkassa nähty Shoji Naito) on myös raastavan jarruttelevassa tahtilajissa ryömivä Trying So Hard.
Käsikirjoitus siis vaikuttaa olevan sillä selvä. Vai onko sittenkään? Ehei, tarkasti ottaen heti levyn kakkosraidalla nytkähdetään kunnon loikan mitalla kohti ”modernimpaa” soulblues-genreä, kun Down On The South Side ryhtyy silottamaan tietä uusille funk-pohjusteisemmille urille Billy Flynnin terävän kitaran sekä torvisektion turvin. Deitra Farrin kanssa rupatellen duetoitu shuffle I Can’t Stand You lisää liemeen myös humoristisemman vivahteen, kun seniorit kinastelevat kilpaa parisuhdeasioiden äärellä – ja kytkevät vääntöönsä luontevasti jopa Facebookin ja muun nykypäivän sosiaalisen maailmanmenon.
Pientä variaatiota tarjoaa myös Joe Nosek ottaessaan laulumikin haltuunsa ja tulkiten poikamaisena säilyneellä äänellään 1950-lukuiseen tyyliin swengaavan rhythm’n’bluesin Hot Little Mess. Toinen hänen vokaalinumeronsa, jälleen tyypillisemmässä Chicago-hölkkäkompissa mutta toisaalta myös veikeästi Link Wrayn The Swag -instrumentaalia henkien jolkottava She Dropped The Axe On Me sitä vastoin vaikuttaa lähinnä huuliharppu-demonstraatiolta, soittotaitoahan kaverilla kyllä riittää jaettavaksi. Turvallisina R&B-rentoiluina etenevät myös lätyn viimeiset 7 minuuttia, John Nemethin kera esitetyn I Want What Chaz Has’in sekä Chuck Berryn Run Rudolph Runin viitoittamia poronjälkiä seurailevan Ride Santa Riden myötä. Ja mikäpä siinä, pianhan se joulukin on taas ovella.
Joe Nosekin perinnettä visusti vaaliva tuotantotyö on poikinut tulisen bluesjulkaisun, joka onnistuu tuomaan tasokkaan bändin parhaimmat avut mallikkaasti esiin. Kahta lainaa lukuun ottamatta yhtyeen omasta materiaalista koostuva riittävän monipuolinen kappalerypäs sekä sopiviin paikkoihin upotetut artistifiittaajat varmistavat mielenkiinnon kestävyyden kitkatta yli kaikkien 11 esityksen – ainakin mikäli rehti old school yhtään jaksaa kuulijan sielua vielä kutitella.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2023)
