BUDDY GUY
Rhythm & Blues
(RCA 8888371759 1 [2-LP]/2 [2-CD])
CD 1: (1) Best In Town (2) Justifyin’ (3) I Go By Feel (4) Messin’ With The Kid (5) What’s Up With That Woman (6) One Day Away (7) Well I Done Got Over It (8) What You Gonna Do About Me (9) The Devil’s Daughter (10) Whiskey Ghost (11) Rhythm Inner Groove
CD 2: (1) Meet Me In Chicago (2) Too Damn Bad (3) Evil Twin (4) I Could Die Happy (5) Never Gonna Change (6) All That Makes Me Happy Is The Blues (7) My Mama Loved Me (8) Blues Don’t Care (9) I Came Up Hard (10) Poison Ivy

”Sinun ei tarvitse ole paras kaupungissa, kunhan olet paras siihen asti kunnes parempi ilmaantuu paikalle”, jakaa herra Guy rehvakkaana elämänviisauksiaan uransa 27. albumin avausraidalla. Senioribluesmiehen päihittäjää saa jopa Chicagon kokoisessa ja maineisessa mustan musiikin kehdossa todella etsiä – ja siksi Buddyn uudet julkaisut ovatkin aina yhtä innolla odotettuja ja mielenkiinnolla vastaanotettuja tuotteita. Ilmestyttyään Billboardin pop-albumilistan sijalle 27 kiivennyt ”Rhythm & Blues” on jatkanut viimekesäisestä ilmestymisestä lähtien oleiluaan myös Billboardin blueslistojen topkympissä, hetkittäin kärkipalliltakin kilpatoverien kukkulanvaltausyrityksiä tarkkaillen.

Jos keikoillaan Guy pitäytyykin enimmäkseen iänikuisissa standardeissaan, ovat hänen levynsä aina arvoituksia artistin aikaisempiin vaiheisiin perusteellisemminkin tutustuneelle harrastajalle. Tupla-LP:nä ja -cd:nä julkaistu ”Rhytm & Blues” ei siten sekään suoranaisesti edusta rhythm’n’bluesia ennalta-arvattavimmassa muodossaan (joka kyllä olisi ollut niin ikään melkoinen yllätys Buddylta) vaan jakautuu otsikkoonsa löyhästi viitaten kahteen levykohtaiseen teemaan, ”Rytmiin” ja ”Bluesiin”.

Ykköskiekon ”rytmit” tarkoittavat etupäässä rotevaa bluesrockia, jota Muscle Shoals Hornsin tuella esitetyn avausraidan ohella ilmentää hyvin esim. kuoron sävyttämä Justifyin’. Guy paitsi soittaa terävästi ja itselleen uskolliseen puskevaan, wah-wahia säästelemättömään tapaansa, myös kuulostaa ikäisekseen (77) varsin nuorekkaalta. Tuottaja, itsekin levyllä rumpuja kolisteleva ja valtaosan uusista lauluista yhdessä Guyn kanssa kirjoittanut Tom Hambridge ei ole päästänyt sankariaan ainakaan liian helpolla.

Ei levyä ilman ”tähtivieraita”, mutta onneksi ”Rhythm & Bluesilla” on sentään maltettu pysyä duettopartnereiden suhteen kohtuudessa. Siinä missä Messin’ With The Kid on jo menettänyt muutenkin kappalevalintana valtaosan kierrätysarvostaan, on sitä myös sanaleikin varjolla mukaan kitisemään huolittu ikuinen guest-levyjen riesa Kid Rock. Sen sijaan oikein intressantti idea on ollut passittaa Guyn rinnalle laulamaan kantrimaailman myyntitilastojen ykkösketjulainen Keith Urban, lopputuloksena leppoisaa sunnuntai-iltapäivän eteläistä kantrisoulia raidalla One Day Away. Vastaavasti kovaa kyytiä nykyhetken naisbluesvokalistien kärkeen nousua tekevä Beth Hart sähköistää vahvalla raspaavalla äänellään Unchain My Heart -henkistä mollikappaletta What You Gonna Do About Me.

Guyn tyylille ominainen hyökkäävä raasto What’s Up With That Woman, hillittyä soulblues-miehen sielukkuutta huokuva The Devil’s Daughter sekä laahaava synkkäsävyinen boogie Whiskey Ghost toimivat komeasti ilman ulkopuolisia tunkeilijoitakin, samoin tuplan ensimmäinen kahdesta rehdistä rhythm’n’blues-luennasta, Guitar Slimin I Done Got Over It – sen toisen ollessa albumin juurevaan jump-boogie woogieen päättävä Willie Mabon -laina Poison Ivy. ”Rhythmin” kuljettaa kalkkiviivoille hassu puoliminuuttinen funk-instrumentaali, jonka suorana jatkumona käynnistyy ”Blues”-sessio hurjalla hiphopahtavalla Robert Randolph -tykityksellä Meet Me In Chicago.

Varsinaiseen bluesiin siirrytään kiukkuisella Jimmy Reed -oppikirjan mukaisella runtalla Too Damn Hot – ja samalla takuukompilla jatketaan myöhemminkin, mm. hiipumatonta bluesuskoa julistavalla Never Gonna Changella. Hitaaseen Chicago-bluesiin Evil Twin pääsee kähisemään omat osuutensa myös Aerosmithin Steven Tyler, ja mukana keekoilevat kaksi muutakin bluesdiggareiksi tunnustautuvaa Aerosmith-uuvattia, Joe Perry ja Brad Whitford. Kuranttia nuorempaa kaartikuntaa edustava Gary Clark Jr. pistäytyy puolestaan kimppalaulamassa pirteän shufflerockin Blues Don’t Care.

Ja sen vanhan tarinan, miten kaupungin parhaaksi bluessankariksi oikein tultiinkaan, solistiveteraani kertaa autobiografisesti lopputaipaleen kitarakliimaksilla I Came Up Hard. Rankemman kautta on toden totta Buddy saanut oppivelkansa maksaa, mutta nyt – oman osansa myös menestyksestä lunastaneena – sille kaikelle kokemalle voi kuulemma, ainakin mikäli laulun sanoja on uskominen, jo hitusen naurahtaakin.

Pete Hoppula

(Julkaistu BN-numerossa 1/2014.)