THE BROADWAY TWISTERS – South By South West 2
(TenGuKru TGK007, LP)
Villi, villimpi Broadway Twisters. Yhtye, joka lähes ennätysajassa on omakustanteellaan noussut rockabilly -scenen suursuosikiksi. Syy moiseen on päivänselvä, yhtye palauttaa rock and rollin takaisin sen alkulähteille, ollen villiä, hurjaa, vaarallista ja äänekästä.
Jos joku oli hetkenkään kuvitellut, että rokkauksesta olisi tullut jotenkin vanhojen äijien juttu, niin nämä koltiaiset todistavat kyllä aivan muuta. Intensiivisyys on ryhmällä ihan omaa luokkaansa. Tekisi mieli tehdä vertaus garagelegendaan The Sonicsiin, mutta se ontuisi, sillä ryhmät kyntävät totaalisesti eri sarkaa. Parhaimmillaan (ja tai pahimmillaan) yhtye saavuttaa maanisen ja mielipuolisen olotilan. Kuitenkaan mistään kohkaamisesta ei tässä yhteydessä passaa puhua, sillä tyylikirjo on lavea ja perinteitä kunnioittava.
Yhtyeen voimahahmo on Adrian Stranik, joka kitaran soiton ohella venyttää äänijänteensä kireälle. Vaikka se ei levyltä käykään ilmi, niin jätkä osaa tahtoessaan olla melkoinen kultakurkku ja fiilismestari. Tsekkailkaa hänen nimissään olevia demoja netistä. Työparina hänellä on ison basson paukuttaja Bill Mann, melkoinen tekijä hänkin. Levyllä kunnostautuu useampi rumpali.
Night Tripper -stompperi kytkee virrat päälle ja avaa pelin. Hei hulinaa, biisi etenee todella lujaa ja tulee silmille, kitara kuulostaa vaaralliselta. Fender Car Disasterilla saavutetaan ensi kertaa maaninen olotila ja shuffle tömisee jykevästi. Kierroksia tulee aina vaan lisää You Give Me Nothingilla, tätä voi kuvata vain termillä vimmainen.
Kovimman menopalleron tittelistä käydään kovaa kisaa, palkinnoille nousee ainakin Do You Remember The Future, Baby?, jossa pätee sama kristallinkirkas logiikka kuin Screaming Jay Hawkinsin laulaessa ”in the middle of nineteenhundred and yesterday”. Asennetta häiskillä on mukana saman verran kuin mestaruussarjan jenkkifutisjoukkueella. Lisää vauhtia ja vaaraa irtoaa Probably North 10th Streetiltä, jossa huuliharppu ilmaantuu mukaan arsenaaliin ja jälki on miltei pelottavaa. Ainoan kerran tempo laskee normitasolle TV Timesilla, mutta eipä tämäkään stompperi laahaa. Ei todellakaan.
Mainitsin alussa, kuinka yhtye pystyy hahmottamaan myöskin genren kokonaiskuvan sekä sen perinteet. Niinpä Girl With A Gretsch kuulostaa kuin turboahdetulta Johnny Cashiltä, touhu on villiä ja hauskaa, sanalla sanoen kursailematonta. The Madness Of Suzuki Seijun tuo mieleen Eddie Cochranin kättentaputuksineen riffeineen kaikkineen. Jos joku ei tiennyt, niin Suzuki Seijun on japanilainen kulttimainetta nauttiva action-filmien ohjaaja, jota tietysti Broadway Twistersit diggaavat isosti. LV Hookers puolestaan on silkkaa Chuck Berryä, kierroksissa pesee ja suoritus on tyylipuhdas.
Ukoilla piisaa energiaa loppuun asti. Kiri alkaa Any Dope Can Pull A Gunilla, joka on silkkaa rockabillyrumblea ja rytinää. Hitaasti, pelkän basson ja sorminapsuttelun varassa starttaava Crack, Baby pitää sisällään vakavaa sanomaa huumeiden vaaroista. Nopeasti kierrokset kuitenkin lisääntyvät ja johdattelevat rockabillyhurmokseen. Cheers For Fears taitaa olla nipun ainoa cover, tekijänä Urban Voodoo Machine -yhtye. Kappale lähtee jälleen kiitoon ja hengästyneenä pitää ihmetellä, kuinka nopea komppi voikaan olla.
Vuoden kovin rock and roll -julkaisu on tässä. Pirtaan sopivasti tätä saa vain vinyyli-LP:nä, joten tyyli pätee julkaisuformaatissakin.
Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 5/2021)
