BRIAN SETZER – The Devil Always Collects
(Surfdog SFD842972.1/2)
Onni ja autuus on horjuttamaton valtaistuinpaikka oman musiikinalansa auktoritäärinä, jolla riittää kannattajakuntaa ja rahkeita vyöryttää kauppoihin uusia albumeita niin halutessaan vaikka vuosittain. Neorockabillyuniversumin ylikamreerille, pian 40 vuotta soolouraansakin jo edistäneelle Brian Setzerille on verrattomaksi levyntekoavuksi kuluvan vuosituhannen aikana osoittautunut myös kalifornialainen Surfdog-yhtiö, jonka kautta artisti on enimmäkseen tuuppinut töitään markkinoille – oikeastaan niin ponnekkaasti, että tämä 1990-luvun alkupuolella perustettu Dave Kaplanin merkki on saattanut joskus jopa tuntua Brianin henkilökohtaiselta firmalta. Yhtä lailla Surfdog on kuitenkin profiloitunut mm. Eric Claptonin luottojulkaisijana.
Vuoden 2021 ”Gotta Have The Rumble” -pitkäsoiton jatkoksi Setzer on nyt vapauttanut Surfdogin jakeluun uuden studiokiekon, jolla hän esittelee pääosin omaa käsialaansa olevaa freesiä materiaalia. Syksyä kitarasankari juhlistaa myös tuomalla neljän vuoden tauon jälkeen Rockabilly Riot -kokoonpanonsa kiertueelle, joka tosin pitää hänet tällä kertaa pelkästään Amerikan mantereella.
Onko sitten Setzerin ja toisen tuottajan Julian Raymondin yhdessä leipoma kakku kaiken tulevan hehkutuksensa väärti? Ainakaan se ei irrota moninkertaisesti Grammy-palkittua maestroa hänen tutuista kahleistaan, vaan päinvastoin ilkikurisesti jopa korostaa 1950-lukulatteuksista niitä kaikkein ilmeisimpiä. Kun albumi avataan tuikikornin nimen Rock Boys Rock saaneella rockabillyrevittelyllä, voisi herkempi kuulija aistia lyriikkarivien välistä jopa hienoista naljailun makua.
Pilkettä eittämättä Sezterin silmäkulmasta löytyykin, mutta muutoin vanha velmu taitaa silti olla tyystin tosissaan. Heti levyn etukannessa vastaan pelmahtava valokuva selin kameraan seisovasta muusikosta, yläkroppa paljaana ja läpeensä tatuoidun selkänsä paljastaen, on vain yksi levyn monista odotetuista viittauksista ”Brianin elämään”, jota niputtavat sanoiksi tutut hot rodit, mustat nahkarotsit sekä yleiset huraa!-huudot rokkariaatteelle. Simppeleitä sanaleikkejä hyödyntäen ne pinoutuvat jälleen uusiksi ja taas uusiksi Setzer-sloganeiksi, jotka myös englantia äidinkielenään puhumattomien Telluksen asukkien on epäilemättä helppo ottaa omakseen ja edelleen toistettavaksi mantrakseen.
Aivan uutta eivät tämän herran tapauksessa ole myöskään harhautumiset hardrockimpaan ja psychobillympään musiikilliseen kaukaloon. Maanisen släppibasson ja repivän kitarariffin komennossa syntien takaisinmaksusta varoitteleva nimiraita The Devil Always Collects, jazz-swingiä ja The Cramps’mäistä stroll-askellusta sekoitteleva The Living Dead sekä kenties jo muutaman Stray Cats -sävelmaneerin liikaakin itseensä ahminut Psycho Suzie ovat tästä tunnusomaisimpia esimerkkejä – ja melko varmasti myös albumin sisällöstä eniten striimaus- ja radiosoittokertoja poikivia.
Kauaskantoista käyttöikää on povattavissa myös lainakappaleeksi valikoituneelle Del Reevesin 1960-lukuiselle rekkakuskikantrinumerolle Girl On The Billboard, josta siitäkin totta kai leipoutuu mitä tyypillisin jäntevä Setzer-rockabilly, ja jota uusiokäsittelyssä vielä tuhdinnetaan Link Wray -henkisillä tremolo-voimasoinnuilla. Varhaisempien sooloaikaansaannostensa pop-rokahtaviin äänimaisemiin taas palauttavat sanomaltaankin nostalginen Black Leather Jacket sekä härskin kasarikierteinen She’s Got A Lotta… Soul!
Mutta ei huolta, kyllä Braikulla riittää annettavaa myös puhdasoppisemman kujakollisoundin kaipaajille. Uutuusohjelmiston perinteisemmästä laarista kiinnittävät tässä mielessä huomion etenkin maltillisena billyhölkkänä kipittävä Nick Lowe -kierrätys Play That Fast Thing (One More Time) sekä järjestyksessään jo ties kuinka mones Stray Cat Strut -variaatio One Particular Chick. Eihän kissa karvoistaan pääse.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)
