BRAD VICKERS & HIS VESTAPOLITANS
Traveling Fool
(ManHatTone CD 1070)
(1) Traveling Fool (2) Because I Love You That Way (3) Diggin' My Potatoes (4) Don't Take My Cadillac (5) Uh Oh! (6) No Baby No (7) Leave Me Be (8) Low Down Dirty Shame (9) Glad Rags (10) In My Dream (11) Fourteen Women (12) Skeeter Song (13) Without Moolah (14) How Long Blues (15) Rockabilly Rumble

Amerikkalainen perinnemusiikin aarrearkku on leveä, lavea ja syvä. Ja sieltä riittää, aiheesta kiinnostuneelle, loputon määrä tutkailtavaa. Kypsään ikään yltänyt Brad Vickers hyödyntää tuota aarteistoa tällä kolmannella levyllään. Mies tekee uusia biisejä lainaten vanhoja konsteja ja toisaalta hän saa vanhaan sävelmään uutta puhtia uusvanhuudellaan.

Ensihuomio levyllä kiinnittyy sen vanhahtavaan sointimaailmaan, josta Mr Vickers toteaa kansiteksteissään, että 60-luvulla hankitut J.B. Lenoir- ja Lowell Fulson -levyt toimivat hänelle esikuvina. Puhumattakaan kaikista 70-luvun uusintajulkaisuilta löytyneistä artisteista, kuten Blind Lemon Jefferson, Texas Henry Thomas jne. Tapa, jolla tämä ryhmä sotkee keskenään old-timeytä, bluesia, R&B:tä ja rock and rollia olisi suorastaan röyhkeä, jos se ei olisi niin vilpittömän nöyrä. Mitään puolenmailin kitaravinkusooloja ei soiteta, olkoonkin, että blues-kitaristi Bobby Radcliff on vahvasti kuvassa mukana. Täällä ovat kunniassa niinkin eksoottiset soittimet kuin klarinetti, saksofonit (jotka saavat soolotilaa suunnilleen joka biisissä) sekä piano ja viulu. Volyymitaso on kaikin puolin maltillinen, mikä sekin miellyttää korvaa.

Levyn avaava nimikappale ei rokkeroi poppoota vielä kaikkein komeimpaan lentoon. Jäykkä, jotenkin kulmikas komppi edustanee huumoria. Sen sijaan shufflella (2) rokataan erittäin pirteästi ja määrätietoisesti. Autoilu-aiheinen (3) rokittaa meltevässä peruskompituksessa. Ja raidalla (11) on matkassa enemmän R&B:tä kuin vain siteeksi. ”Kivikausi-rocker” on mielestäni paras termi kuvaamaan raidan (12) meininkiä. Touhu kuulostaa siltä kuin jug-bändi olisi juuri keksinyt rock and rollin ja meno on railakasta. Tiukkaa rock-svengiä hyödyntää myös hauska vauhtipala (13).

Johdannossa mainitusta uusvanhuudesta toimii hyvänä esimerkkinä jo puhkikalutuksi luulemani (3), jonka riffiä vedetään viululla, lopputulos on hauska kuin mikä. Sen sijaan Hudson Whittakerille kreditoitu (6) on hidas, aika voimallinen blues, jollaisen voisi helposti kuvitella löytyneen jonkun shouterin ohjelmistosta. Lenoirin (8) rokataan kerrasta rapeaksi ja kierroksia täällä kyllä piisaa. Leroy Carrin levystä (14) riittää näkemyksiä, tämä on likipäin harras. Omista biiseistä pitää vielä kiitellä raitaa (9), homma on silkkaa old-timeylyä ja leppoisasti jumpsuttavasta toteutuksesta kuuluu myös svingiä. Kansanlaulunomainen (10) on melkeinpä valssi, joka kuljettaa kiireetöntä tarinaa. Ytimekkäästi nimetty (5) on hurja ja lennokas instru, jolla on kovasti rullaava komppi. Vielä parempi ja nopeampi on oivaltava (15), tuskin tarvitsee kertoa, miltä pohjalta tämä ponnistaa. Mutta hyvin potkii ja liitää korkealle.

Jos olet perinteisten ratkaisujen ystävä, niin tämä levy on tehty sinulle. Mutta varoitus! Tämä tuntuu viihtyvän soittimessa pitkiäkin rupeamia kerrallaan.

Mikke Nöjd