BRAD VICKERS & HIS VESTAPOLITANS – The Music Gets Us Thru
(ManHatTone 2010)
Aina kun saan uuden Brad Vickers -levyn haltuuni, teen voltin silkasta riemastuksesta. Eikä pettymystä ole luvassa tälläkään kertaa. Olen esitellyt useamman hänen albuminsa BN:ssä, mutta siltikin miehen ja yhtyeen monipuolisuus pääsevät yllättämään. Olipa kyseessä rock and roll, swing-jazz tai vaikkapa blues, niin kaikki hoidetaan samanlaisella antaumuksella ja pieteetillä. Jos tämän pumpun toimintaa koittaisi jotenkin analysoida, niin voisi sanoa: on vain yksi sääntö, sääntöjä ei ole. Kaikki mikä svengaa, sopii Vickersin ja Vestapolitansin pirtaan paremmin kuin hyvin.
En ole tehnyt mitään tilastollismatemaattista vertailua, mutta tällä uutuudella on blues poikkeuksellisen isossa roolissa, ainakin covereiden suhteen. Jimmy Reed on päivänselvästi ja luontevasti ryhmän esikuvia, niinpä Take It Slow svengaa ja keinuu leppoisan jäntevästi. Sen sijaan Tampa Redin originaali I’ll Never Let You Go on sovitettu hyvinkin yllätyksellisesti. Veikeää ja vinkeää menoa voisi kutsua vaikka oldtimey rock and rolliksi, en parempaa termiä keksinyt, ja siivun kruunaa hilpeä klarinettisoolo. I’ll Be Sittin’, I’ll Be Rockin’ vastaa huonosti nimeään, koska meno nyt vaan on niin rapeaa ettei kukaan jouda istuskelemaan. Samaten vauhtia ja kierroksia piisaa mukavan karheassa J.B. Lenoir -kierrätyksessä When I’m Drinking.
Brad Vickers on kerrassaan mainio laulaja, mutta samanarvoista solistin pestiä hoitaa bassoakin paukuttava Margey Peters, jolla on niin persoonallinen ääni, että se erottuu vaikka isommasta joukosta. Margeyn itsensä kirjoittama Big Wind huokuu western- ja gypsy-jazz -sekoitusta ja lopputulos kuulostaa kivasti ikivanhalta iskelmältä. Margey on muuten ainakin osatekijänä levyn neljällä kappaleella.
Now It’s Time For Me To Sing The Blues puolestaan esittelee vaikuttavasti Margeyn taitoja ajattoman balladin parissa. Margeyn esityksistä omaperäisin on hieman bluesia muistuttava hituri Grab My Car Keys, jolla hän muuten soittaa bassoa slidellä (slide bass). Svengissä pesee myös komealla mediumilla Birds On My Family Tree, joka ei sinällään sisällä mitään yllätyksellistä, kunhan vaan toimii komeasti.
Hauska avausralli Dumb Like A Fox menee jälleen old timey -rockeroinnin piikkiin. Nimibiisi The Music Gets Us Thru toimii ajatuksena monellakin tasolla, tämä vilkasliikkeinen siivu tapahtuu kuitenkin tien päällä -fiiliksissä. Eikä vauhtimomenttia jää uupumaan What In The Worldiltäkään, jossa päällimmäisenä elementtinä toimii hyväntuulisuus. Please Don’t Say taas on tyylipuhdas r&b-mallinen puolihituri, jonka kruunaa maukas saksofonisoolo.
Jos jollekulle lukijoista on Brad Vickers & His Vestapolitans vielä outo nimi, niin suosittelen pikaista tutustumista. Aiheeseen perehtyneet sen sijaan osaavat ennakoida ryhmän musiikillisen ennakoimattomuuden.
Mikke Nöjd
(julkaistu BN-numerossa 6/2021)
