BOB STROGER & THE HEADCUTTERS – That’s My Name
(Delmark 871)
Tätä nykyä jo yli 90-vuotiaan Bob Strogerin rohkenee sanoa nousseen jotakuinkin ”salaa” bluesmaailman solistiselle huipulle. Sen tämä mittavan uran rivimiehenä ja tunnetumpien laulajien taustabändien nokkahahmona luonut sympaattinen basistiveteraani on kuitenkin teoillaan ja taidoillaan ansainnut.
Delmark-perheeseen sessiomuusikkona vuosikymmenet kuulunut Stroger suorittaa nyt debyyttinsä yhtiön nimiartistina – ja jukolauta, tehden sen vakuuttavammin kuin olisi ikipäivänä uskaltanut arvatakaan. Lisäksi on kiehtovaa, että Chicagon eittämättä bluesmielessä ortodoksisimmalla levymerkillä hän on myös saanut luvan ottaa taustalleen paikallisten ammattilaisten sijaan eteläamerikkalaisen, kompromissittomalla 1950-luvun vintagesoundilla soittavan kokoonpanon.
Brasiliassa marraskuussa 2019 järjestettyjen analogistudiosessioiden sooloinstrumentalisteina kunnostautuvat sikäläisen The Headcutters -ryhmän harpisti Joe Marhofer ja kitaristi Ricardo Maca sekä albumin yleisilmeen kannalta erityisen merkittävässä roolissa perusbändiä läpi kattauksen vahvistava pianisti-urkuri Luciano Leães. Viimeksi mainitun pehmeätatsinen tapa käsitellä koskettimia asettuukin levyllä lähes täydelliseen konsensukseen Strogerin miellyttävän puhtaan ja lämminsävyisen, hieman Lightnin’ Slimin tyylin mieleen tuovan lauluäänen kanssa. Toisena muttei niinkään hallitsevaan asemaan nousevana vierailijana osalla esityksistä kuullaan Braion Johnny -nimeä tottelevaa saksofonistia.
CD:n vedoista viisi kolmestatoista on Strogerin itsensä kirjoittamia. Magic Samin Easy Babya ahnaasti makusteleva I’m A Busy Man raastaa ja riipii edellisen kaltaisena hitaana bluesina, Something Strange puolestaan tarjoilee sielua hyväilevää hipsterijump-swingiä 1950-luvun yökerhotunnelmissa Marhoferin kromaattisen harpun ruokkimana. Come On Homella ysikymppinen lisää kierroksia koventaen sanomaansa roimalla tujauksella varhaista funk-potkua, samoin Talk To Me Mama rouhii Hammondien sävyttämänä 1960-luvun alkuvuosien äänimaisemissa, vaikka kappale muutoin vaikuttaa lyriikoitaan myöten kaartelemattomalta muunnelmalta Little Walterin monien tuntemasta Tell Me Mamasta. Kiekon päätöksenä shufflerokkaava nimiraita on sekin Strogerin omia aikaansaannoksia – ja kun hän toteaa laulussa olevansa ”oikealta nimeltään Blues”, keitä me olemme sitä kiistämään. Perustelut uudelleenristimiselle käyvät kyllä levyn edetessä harvinaisen selviksi, eikä mestari ole tästä asiasta valmis sinunkauppoja tekemään.
Muista raidoista kaksi on lähtöisin Junior Parkerilta (What Goes On In The Dark ja Stranded In St. Louis), yksi Eddie Taylorilta (Just A Bad Boy) ja yksi Eugene Churchiltä (rock’n’rollaava Pretty Girl). Yllättävän paljon Stroger on myös hyödyntänyt kasvuvuosiensa äänitevarantoa muun muassa Jay McShannin ja Big Bill Broonzyn ohjelmistoista. Miltei poikkeuksetta valittujen laulujen tarinoissa keskitytään vastakkaiseen sukupuoleen. Vaikka tekstit ovatkin nyt seniorin suuhun laitettuja, ei se niiden uskottavuutta mitenkään vaurioita – oikeastaan päinvastoin, tällä kertaa aiheesta taitaa puhua sellainen, joka niistä yhtä sun toista myös tietää.
Bob Strogerin neljäs ”virallinen” soolojulkaisu ”That’s My Name” muodostaa odotetun ja samalla onnistuneen jatkon vuonna 2014 ilmestyneelle Kenny “Beedy Eyes” Smithin kanssa tehdylle ”Keeping It Together” -yhteislevylle. On vaikeaa ja tarpeetontakin miettiä, kuinka paljon vuosia tai uusia levytysmahdollisuuksia ”Sir Bobilla” kenties on vielä tämän jälkeen edessään. Edustamansa vanhan koulukunnan bluesin historiaan hän on jo joka tapauksessa painanut poispyyhkimättömän puumerkkinsä.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2022)
