BOB CORRITORE & FRIENDS – Down Home Blues Revue
(Southwest Musical Arts Foundation SWMAF 20)
LOUISIANA RED & BOB CORRITORE – Tell Me ‘Bout It
(SWMAF 19)
On suorastaan käsittämätöntä, kuinka lukuisten artistien kanssa huuliharppuässä ja levytuottaja Bob Corritore on paiskonut hommia levytysstudioilla, kuinka paljon matskua on päätynyt laadukkaiksi lopputuotteiksi CD-levyille, ja kuinka paljon äänitteitä hänellä on vielä mahdollisesti jemmassa. Toivottavasti lisää on tulossa. Nämä kaksi hienoa albumia ovat jatkoa hänen upealle “From The Vaults” -teemasarjalleen, jolla on tarkoitus julkistaa nimenomaisesti Bobin omien arkistojen kätköissä kaivettuja aarteita hänen Southwest Musical Arts Foundation (SWAMF) -levymerkillään.
Reilulla 50-minuuttisella “Down Home Blue Revue” -CD:llä on yhteensä 13 raitaa, jotka on purkitettu kahdeksassa eri sessiossa vuosina 1995–2012 ja joilla loistaa kymmenen eri solistia, yhtä lukuun ottamatta kaikki laulaja/kitaristeja. Valitettavasti meille ei kerrota, milloin kukin äänite on tehty, mikä on selvä lapsus Bobin taholta.
Levyarviosta tulisi vallan pitkä, jos esittelisin kaikki solistit tässä yksityiskohtaisesti, joten tässä vain listaus, josta itse kukin voi tehdä omat oikeat johtopäätöksensä: Honeyboy Edwards, T-Model Ford, Henry Townsend, Big Jack Johnson, Smokey Wilson, Robert “Bilbo” Walker, Tomcat Courtney, Dave Riley, Al Garrett ja David “Pecan” Porter. Okei, edellyttää toki kohtalaisen korkeaa bluessivistystasoa, jotta tunnistaa ja tiedostaa kaikki nämä artistit ja ymmärtää heidän statuksensa. Joka tapauksessa he kaikki edustavat CD:n teeman mukaisesti maanläheistä “down home” -bluesia. “Bilbo” Walker on saanut osalleen kolme kappaletta, T-Model Ford kaksi, ja muille jää tarkalla laskuopilla siten yksi raita kullekin. Kaikki esitykset ovat ennenjulkaisemattomia.
Levy on kauttaaltaan erittäin kiinnostava, vaikkei mitään suoranaista musiikillista virtuositeettia ole odotettavissa. Ihan vain muutamia nostoja: Vanha herra Honeyboy Edwardsin Take A Little Walk With Me on herkkyydessään rakastettava esitys. Smokey Wilsonin Didn’t Know What I’m Gonna Do johdattelee nasaalin paatoksellisine laulutulkintoineen ja äänimaailmoineen tajunnanvirran jonnekin 50–60-luvuille, vaikka kyseessä on puoli vuosisataa tuoreemmat äänitykset. Muddyn jalanjäljissä liikutaan “Bilbo” Walkerin Still A Fool -tulkinnalla. Minulle(kin) ennestään tuntemattoman “Pecan” Porterin ylärekisterin Let’s Work Together -tinnitys palauttaa mieleen Canned Heatin yli 50 vuoden takaisen version. Palan painikkeeksi en tosiaankaan voi jättää mainitsematta ikisuosikkini Big Jack Johnsonin CD:n päättävää 8-minuuttista sydäntäsärkevää Bluebird Blues -tulkintaa.
Kymmenen vuotta sitten kahdeksankymppisenä kuolleella Louisiana Redillä oli pitkä ja hyvinkin tuottelias levytysura, mutta siitäkin huolimatta hän on mielestäni jäänyt vaille ansaitsemaansa statusta bluesin historiankirjoituksessa. Keskeisin syy oli varmastikin, ettei hän päässyt koskaan minkään merkittävän levy-yhtiön rosteriin. Piti oikein kurkata levykokoelmaani, josta löytyy viitisenkymmentä Redin omissa nimissä julkaistua albumia lukuisille pienille levymerkeille, kuten Blue Labor, L+R, JSP, CMA, Ornament, MMG, Blues Beacon, Earwig, Bluestown…
Red oli tunnevoimainen, suorastaan kiihkeä bluesin tulkitsija, lyriikoissaan sanavalmis tarinan kertoja ja erinomainen, monipuolinen kitaristi, joka oli omimmillaan slidevetoisessa Muddy-Delta-Chicago -osastossa. Juurikin slide-kitaroinnin ystäville tämä CD on aivan ehdoton hankinta, komeimpana esimerkkinä levyn päättävä raastava kuusiminuuttinen Bernice Blues.
Red kirjoitti suht poikkeuksetta itse oman musiikkinsa tilittäen omia elämänkokemuksiaan ja -tapahtumiaan sekä keskeisellä sijalla naissuhteitaan. Siten ei liene yllätys, että kaikki kuultavat kappaleet ovat hänen omaa käsialaansa. Levyn avauksella Mercy Dee Shuffle ja hieman tuonnempana, New Jersey Bluesilla, ollaan New Jerseyssä, missä Red tapaa ensin Mercy Dee -neitosen, mutta sittemmin kuvioissa onkin jo Earline-nimeä kantava kumppani. Early Morning Blues taasen kertoo, kuinka Redin elämästä on sillä kertaa lähtövuorossa Carrie Lee aiheuttaen Redille kunnon blueskrapulan. Välillä Redin nainen ottaa pitkät ja häipyy junalla, Caught Your Man And Gone, ja junalla louskutetaan lujaa myös Elmore Jamesin Dust My Blues -mukaelmalla Freight Train To Ride. Samainen Earline tulee uudestaan vastaan kappaleella Earline Who’s Been Foolin’ You, mutta ei sovi unohtaa myöskään Edith Mae’ta, josta kerrotaan tämän nimeä kantavalla raidalla Ethel Mae, jolla viipyillään Mississippin West Pointin pikkukaupungissa. Myös Redin oma äiti saa tarinoinnissa huomiota kappaleella Bessemer Blues, joka on Redin synnyinkaupunki (23.3.1932) Alabamassa.
Albumin sisältö on tallennettu yhtä raitaa lukuun ottamatta Bob Corritoren kotikulmilla Arizonan Phoenixin itäpuolisessa Tempen esikaupungissa kuluvan vuosituhannen ensivuosikymmenellä. Tälläkään kertaa meille ei kerrota tarkempia sessiopäivämääriä. Kappaleista kahdeksan on ennenjulkaisemattomia ja kolme varhaisemmilta levyiltä poimittuja. Ilman niitäkin CD olisi ollut ihan kelpomittainen, joten hieman ihmettelen niiden sisällyttämistä. Tästä teen sen päätelmän, että nyt lienevät Corritoren ja Redin pitkäkestoisen yhteistyön tulokset koko lailla julkaistuja.
Ai niin, oli unohtua mainita, kuinka näitä levyjä kuunnellessa ja raportoidessa meinaa jäädä korostamatta Bob Corritoren erittäin keskeinen säestäjän rooli. Yksinkertainen selitys on, että hänellä on valkoisesta ihonväristään huolimatta niin saumaton yhteenkuuluvuus kaikkien näiden mustien artistien kanssa. Bob on siis totta tosiaan huuliharppuineen mukana molempien albumien kaikilla 24:llä kappaleella.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 2/2022)
