THE BLUES BAND – So Long
(Repertoire REPUK 1371)
Tätä elokuussa kirjoittaessani englantilaisen Blues Bandin jäähyväiskiertue, mikä alkoi jo vuoden -21 keväällä, on yhä käynnissä, vaikkakin taitaa olla jo loppuvaiheissaan. Myös yhtyeen odotettu ja viimeiseksi mainittu levyuutuus on jo jonkin aikaa ollut saatavilla ja on saanut osallensa joitakin varsin myönteisiä arvioita.
Pelkästään ulkonaisesti tarkastellen tämä tuotos vaikutti oikein tasokkaalta kokonaisuudelta. Bändin vakiojäsenten lisäksi mukana on useita muita muusikoita, joista eräät, kuten kitaristi Albert Lee sekä kosketinsoittajat Bob Hall, Zoot Money ja Ben Waters, ovat maineikkaita tekijämiehiä. Tuotteen koostumus on kiistatta huomattavan laaja-alainen, kun suoranaisen bluesin lisäksi on kuultavissa mm. gospelia, cajunia, zydecoa ja jopa Bee Gees -yhtyeen vanhan hitin To Love Somebody kaltaista hempeää populaarimusiikkia.
Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan. Kaikkiaan 16 esityksestä on bluesiksi lukemiani teoksia löydettävissä vain kahden kappaleen verran. Sellaisiksi hyväksyn tietysti uusversion Skip Jamesin klassikosta Hard Time Killing Floor (Blues) sekä näiden brittien uutta tuotantoa edustavan laulun Sweet Sweet Little Girl. Esimerkiksi tämän kiekon kolmoseksi asetetulla palasella Tough Times on varsin vähän tekemistä John Brimin samalla nimellä varustetun jykevän julistuksen kanssa, ja toisaalta sellaisia lauluja kuin Them Ol’ Crossroads Blues, Bring On The Blues ja Come On Give Me Some Blues en voi hyvällä tahdollakaan lukea muuksi kuin jonkinlaiseksi vesitetyksi puolibluesiksi.
Tällaista hyvin tuotettua ja taidolla tulkittua musiikkia on toki ilo seurailla, mutta miksi ihmeessä nimeä The Blues Band käyttävä viisikko on halunnut julkaista näin vähän afroamerikkalaisia ainesosia sisältävän levyn uransa (mahdollisessa) päätösvaiheessa?
Vesa Walamies
(julkaistu BN-numerossa 5/2022)
