BEN GRANFELT BAND
Handmade
(Turenki CD 14200-20)
(1) Going Home (2) Turning Point (3) Almighty Blues (4) Get Up And Go! (5) Breathe (6) Faith, Hope & Love (7) Baker Street (8) Musicland (9) Instrumental Madness (10) B.L.U.E.S (11) Home Again...

Ben Granfeltin ensimmäisestä Tavastian keikasta on tullut kuluneeksi 20 vuotta. Juhlan kunniaksi häneltä on ilmestynyt uusi levy, ja tätä lukiessanne juhlakiertue on menossa. Edellisen kokonaan instrumentaalikiekon jälkeen on mukava pitkästä aikaa saada taas kuulla Granfeltin laulua. Triokokoonpanon sijasta levyllä soittaa nelimiehinen ryhmä, johon kuuluvat basisti John Vihervä, rumpali Kai Jokiaho sekä kitaristi Marko Karhu. Uuden bändinsä avustamana Granfelt kulkee eteenpäin kovin tutuin eväin ja yhtymäkohtia muutamaan vanhaan levyn on löydettävissä. Mutta toisaalta miksi toimivaksi todettua kaavaa pitäisi muuttaa vain muuttamisen ilosta?

Blues Newsin viime vuonna ilmestyneessä artikkelissa (BN #259) Granfelt lupaili seuraavan julkaisun olevan melodista bluesia. Tosiasia on, että levy on aika suuresti kallellaan Jimi Hendrixin tapaan tulkita bluesia, mikä ei tietenkään ole huono asia. Mausteina ovat ripaus progea ja ropsaus psykedeliaa. Kumpaakin tarjoillaan sopivan pieninä annoksina, ettei allergisia reaktioita pääse syntymään.

Levytys on tapahtunut pääasiassa livenä ja päällekkäisäänityksiä on vältelty viimeiseen asti. Soitossa kuuluu tietynlainen irtonaisuus ja vapautuneisuus, jonka joku asiaa ymmärtämätön tuottaja olisi todennäköisesti onnistunut pilamaan liiallisella hieromisella, hinkkaamisella ja ylimääräisillä kitararaidoilla.

Pääosa musiikista on Granfeltin omaa tuotantoa. Uusien kappaleiden lisäksi hän kierrättää hiukan vanhaa. Mukana ovat uusioversiot Wishbone Ashin levytyksistä Almighty Blues ja Faith, Hope And Love sekä Granfeltin ”Notes From The Road” -albumin avausraita Going Home. Varsinaiseksi keikkasuosikiksi noussut kappale menee aika samoissa tunnelmissa alkuperäisen kanssa. Kahden kitaran voimin toteutettuna se kuulostaa kuitenkin hiukan toisenlaiselta. Alkuperäinen ja etenkin liveversio ovat aina kuuluneet suosikkeihini Granfeltin tuotannossa.

Cover-osastolta löytyvät levyn yllätyksellisimmät kappaleet eli Gerry Raffertyn Baker Street ja Pink Floydiltä blokattu Breathe. Allekirjoittaneesta on hienoa, että Granfelt on valinnut jotain genren ulkopuolelta sen sijaan, että olisi versioinut esimerkiksi puhkikalutun Hey Joen tai Mannish Boyn. Kaksikosta Baker Street toimii mainiosti ja jopa ilman saksofonia. Kappaleesta jää mielikuva, että jos Eric Clapton ottaisi kappaleen käsittelyyn, tuskin lopputulos olisi kovinkaan erilainen. Breathe on alkuperäisen kaltainen ja sopii hyvin levyn muun materiaalin joukkoon. Omista kappaleista kauniin melodian omaava Faith, Hope & Love ja raskaasti etenevä B.L.U.E.S miellyttävät eniten. Lopetuksena oleva Home Again... on avausraidan instrumentaaliversio, tosin hiukan lyhennettynä.

Levy kuulostaa alusta loppuun todella hienolta. Dynamiikka ja sävyt eivät ole jääneet miksauspöydälle. Kitarat soivat upeasti ja levylle on jätetty tilaa hengittää. Kahden kitaran voimin luodaan tyylikkäitä äänimaisemia sortumatta liialliseen maalailuun tai kitaroilla brassailuun. Parhaiten kaksikon työskentely tulee esiin kappaleella Instrumental Madness. Granfeltin ja Karhun yhteistyötä pitää päästä näkemään livenä, koska uskon heidän täydentävän ja sparraavan toisiaan. Olisiko seuraavaksi livejulkaisun paikka?

Riku Metelinen

(Julkaistu BN-numerossa 2/2014.)