ALABAMA SLIM – The Parlor
(Music Maker/Cornelius Chapel CCR54)
Todellinen ”real deal” ei tarvitse sirkustemppuja kertoakseen olevansa sellainen kuin on. Haudantakaisella ja yhtä aikaa yltiöeläväisellä, yhä testosteronia tihkuvalla rosoisella äänellään korahteleva 82-vuotias kitaristi-laulaja Alabama Slim, syntyjään alabamalainen Milton Frazier on ”aitoa tavaraa” kiireestä kantapäähän.
Harvat ovat kuitenkin olleet edes kunnolla tietoisia hänen olemassaolostaan. Kuunnellessaan kotipuolessa Alabamassa savikiekoilta Lightnin’ Hopkinsia nuori Slim oli vielä puolen vuosisadan päässä levytysurastaan, joka käynnistyi vasta 2007 serkkunsa Little Freddie Kingin rinnalla Music Maker Relief Foundationin albumilla ”The Mighty Flood” ja jatkui samalla hyväntekeväisyyssäätiöllä ensimmäisen soololevyn ”Blue & Lonesome” merkeissä 2010. Mystinen Alabama Slim on myös tehnyt musiikkia APO-yhtiölle kahden muun ikätoverinsa, Ironing Board Samin ja James Brownin JB’s-kokoonpanossakin aikoinaan kitaraa soittaneen Robert Lee Colemanin kanssa. On joka tapauksessa hyvä syy kysyä, miksi hitossa vanhaherra Frazierin täytyi odottaa eläkeläiseksi saakka ennen tilaisuutensa koittamista? Kenties hän osaisi vastata uteluun itsekin. New Orleansissa normikansalaisen tavoin päivätöitä tehdessään hän nimittäin taisi pikemmin vain ”unohtaa”, että myös bluesilla olisi teoriassa voinut pitää perheen kiinni leivän syrjässä.
Music Makerin perustaneet Tim ja Denise Duffy ovat olleet tiiviisti mukana myös uutuusalbumin teossa. Heidän ohellaan tuotantoon on osallistunut aikaisemmin mm. Jerry McCainin ja Beverly ”Guitar” Watkinsin kanssa työskennellyt rumpali Ardie Dean, joka myös soittaa levyllä. Studiobändin täydentävät pianisti-urkuri Jimbo Mathus (Squirrel Nut Zippers) ja basisti Matt Patton (Drive-By Truckers), joista jälkimmäinen lienee ratkaisevin syy siihen, miksi Slim on ylipäätään kiinnitetty Alabaman Birminghamissa operoivalle Cornelius Chapel Recordsille. Indierockiin muutoin keskittynyt yhtiö kun oli aloittanut toimintansa juuri Pattonin vanhan Dexateens-yhtyeen musiikin julkaisijana.
New Orleansissa 1960-luvulta lähtien asustellut Little Freddie King (Fread Eugene Martin) on kitaroineen leikissä mukana nytkin. Hän myös vokalisoi puhetyyliin tuttua Pat Haren ja Magic Samin Feelin’ Good -runkoa soveltaen puoli-instrumentaalin Freddie’s Voodoo Boogie. Sukulaisten sanotaan löytäneen musiikinteon merkeissä toisensa hirmumyrsky Katrinan jälkimainingeissa 2005, jolloin he päätyivät joksikin aikaa asumaan saman katon alle Dallasiin, Teksasiin. Vaikkei säestystiiminkään otteissa ole moitittavaa, levyn viehätys perustuu nimenomaan tämän kaksikon yhteistyöhön. Heidän spontaanin oloinen kitaransoittonsa on yhteen sovitettuna pakotonta ja tuttavallista, samalla kuitenkin poikkeuksellisella tavalla joskus jopa eripuraiseksi äityvän dialogin kaltaista. Se mutkittelee, kiilaa, jarruttelee, heittelee vastapalloja – ja palautuu silti lopulta takaisin oikeille urilleen. Aivan kuten kahden pitkään toisensa tunteneen kaveruksen keskusteluhetkenkin voisi olettaa etenevän.
Materiaali on purkitettu Matt Grondinin The Parlor -studiossa New Orleansissa vuonna 2019, mistä tietenkin on johdettu myös levyn nimi. ”Vara-John Lee Hookerin” lierihattua itselleen sovittaen Slim luovii läpi albumin sievistelemättömän syvällä, leimallisesti edellä mainitun laulullisia ominaispiirteitä rekonstruoivalla soundillaan. Musiikillista selkänojaa ei tarvitse etsiä mississippiläisiä jukejointeja kauempaa. Puolitoistaminuuttinen intro Hot Foot avaa varttuneen solistin sydänsuruja, mutta selvästi pilke silmäkulmassa. Muitakaan esityksiä ei tarpeettomasti pituudella venytetä. Veteraanien ehdoilla ja verenperintönä saadulla reseptillä tarjoillussa kappalekimarassa viljellään ennalta järsittyjä teemoja sekä Down In The Bottomin tapaisia laulunsäkeitä traditionaalisilta blueslähteiltä sen minkä keritään, mutta lopputuloksena on kaikesta huolimatta syntynyt hyvin jäljittelemätöntä, periaatteessa ruokotonta ja treenaamatonta, mutta silti tavallaan hienovaraista ja suorastaan kaunistakin musiikkia.
Vaikka Slimin vokalisointi on etupäässä toteavaa ”spoken bluesia”, värinää ja sävyjä ei hänen laulustaan kuitenkaan puutu. Satoisampina esimerkkeinä tästä toimivat slovaritahtilajissa esitetyt Rob Me Without A Gun ja öisillä kaduilla naisen perässä vaeltelua selostava All Night Long. Persoonallista puserrusta on tarttunut myös levyn kahteen ”viralliseen” lainaan, B.B. Kingin versiota lähtökohtanaan pitäneeseen Rock Me Babyyn sekä R.L. Burnsiden ohjelmistosta kaapattuun Someday Babyyn. Omilla teoksillaan lyyrisesti eniten tavanomaisemmista bluesmiehen valituksista ja uhoista Slim irtaantuu Tony Joe Whiten Polk Salad Annien rytmiikalla pelehtivällä Forty Jivella, joka ottaa reippain sanankääntein kantaa levytyshetkellä Yhdysvalloissa valtaa pitäneeseen tapaukseen: “Look at that fool standin’ up there, with a mail-order bride and a dead cat for hair.” Osuvasti laitettu!
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)
