Hyvällä lykyllä tätä lukiessanne Helsingissä parhaillaan debyyttikonserttiaan suorittava (tai huonolla, miten vain, koska teidänhän pitäisi siinä tapauksessa olla juuri kyseisellä keikalla eikä kotona lehteä pläräämässä!) Toronzo Cannon on noussut kohinalla ylöspäin Chicagon klubiscenen nokkimisjärjestyksessä. ”Chicagon tie” ei ole helppo reitti talsia – vaan armoa antamaton taistelutanner, josta elävinä ja ylpeinä voittajina selviävät vain kentän sisukkaimmat sissit.
Toisinaan Cannonia on saatettu vähätellä kotikaupunkinsa ”blues-turismin” tuotteeksi – tuulisen kylän kaupallista puolta valkoisille maailmanmatkaajille salonkinkelpoisemmilla kulmilla demonstroivaksi ”maskotiksi”, mutta vielä mitä! Alta viisikymppinen artisti (s. 1968) on verta ja lihaa South Siden kasvatteja ja tekee musiikkiaan yhtä täydellä sydämellä kuin ne samoilla apajilla vaanivat, ”palveluvuosissa” vartuneemmatkin mustat chicagolaismusikantit. Tässä mielessä on kieltämättä hämmästyttävää, että vasta yli parikymppisenä kitaraan tarttuneen ja 2000-luvun alusta lähtien Cannonball Express -bändiään liidanneen Cannonin varsinainen ammattilaisura ole kestänyt vielä täyttä vuosikymmentäkään.
Tullessaan esitellyksi suomalaisille BN-haastattelunsa merkeissä keväällä 2012 mies oli julkaissut ensimmäisen virallisen soolopitkäsoittonsa ”Leaving Mood” (Delmark, 2011), jota puolestaan oli edeltänyt pienipainoksinen omakustanne-cd ”My Woman” vuonna 2007. Kakkos-Delmarkin ”John The Conqueror Root” (2013) jälkeen laulava bussikuski päästettiin vapaalle jalalle, joka johdatti hänet viimein Alligator-yhtiön helmoihin. ”The Chicago Way” osoittaa, ettei Bruce Iglauer ole suotta satsannut tuoreeseen suojattiinsa: debyyttieksemplaari on vahva kuin… noh tietenkin, alligaattori.
Cannonilla on Gibsonin Flying V -kitaroineen eittämättä kosolti annettavaa myös Chicagon ulkopuoliselle yleisölle. Hän tiedostaa perinteensä eikä siten häpeile vaikutteidensa ja musiikillisten arvojensa esiintuontia soitossaan. Idolikirjo Otis Rushista Albert Kingiin, Buddy Guyhyn ja edelleen Jimi Hendrixiin värittää maltillisesti Toronzon omasta lauluvihkosta poimittuja, 2000-luvun bluesrock-trendeihin kompaktisti sovitettuja kappaleita.
Lyyrikkona miehestä löytyy arjen niin haasteita kuin hyvän ja pahan välistä, joskus hiuksen hienoakin rajaa sekä henkilötasolla että laajemmassa kontekstissa pohdiskelevan tosikkopersoonan ohella myös runsas tujaus ilkikurista hassuttelijaa. Veijarimaisempaa olemustaan hän välittää mm. sarkastiseen tyyliin kerrotuilla funkblueseilla Bad Contract ja Midlife Crisis sekä tyypilliseen Chicagon rehvasteluhenkeen riepotetulla Mrs. From Mississippillä.
Soitannollisesti Cannonin sekä häntä komppaavan peruskokoonpanon (basisti Larry Williams ja rumpali Melvin Carlisle, lisäksi sessioissa on käytetty mm. rytmikitaristi Pete Galanisia sekä Hammond B3 -soittaja Brother John Kattkenia) otteet ovat ihailtavan dynaamisia, leimaavimpina esimerkkeinään heti kirpeä avausraita The Pain Around Me sekä levyn otsikon sanoituksiinsa kätkevä omintakeinen parisuhdetilitys Walk It Off. Jykevää Chicago-soundimaailman ja etenkin Buddy Guyn tavaramerkkimäisten intensiivisten kitarasoolojen variointia 11 kappaleen setissä piisaa, mm. raastava slovariblues When Will You Tell Him About Me? on peittelemätön toisinto siitä, mitä ollaan kitarabluesin saralla totuttu kuulemaan jo äärettömiä kertoja ennenkin – mikä ei silti himmennä yhtään Cannonin teoksen arvoa verrokkeihinsa nähden. Odottamattomimman irtioton levyn perus-ilmapiiristä tekee vänkä ison puhallinrykmentin pohjustama molli-swingi Fine Seasoned Woman.
Ehkei mitään uutta ”länsirintamalta”, mutta kurantin kitarabluesin puolustuslinjat sentään tuntuisivat olevan Chicagossakin yhä rynnäkön kestävissä kantimissa.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2016)
