Groundbreakers-yhtyeensä 20. toimintavuotta juhliva laulaja-mandolinisti Jussi Syren on nähnyt ja kokenut muusikontaipaleellaan asioita, joista epäilemättä riittää lauluja kerrottavaksi.
Solistin itsensä käsialaa olevan kymmenen uuden kappaleen, Kari Kuuvan alkujaan 70-luvun kynnyksellä Jarno Sarjaselle kirjoittaman sydämellisen Pienen pojan haaveet -käännöksen (My Dreams Of Yesterday) sekä kahden amerikkalaislähtöisen coverin muodostama albumi on silti jopa hämmästyttävän vahva elinvoimaisuuden osoitus Suomen oloissa kuitenkin yhä vain marginaalisessa markkinaraossa sinnittelevältä orkesterilta. Syren ja Groundbreakers (nykyisessä koostumuksessaan banjisti Tauri Oksala, kitaristi J.P. Putkonen ja basisti Kari Hella) tuntuvat olevan viimeistään nyt, kymmenennellä pitkäsoitollaan sataprosenttisen sinut missionsa kanssa: ohikiitäviä trendejä tulee ja menee ja taatusti nykypäivän liukuhihnamusiikkiteollisuudessa voisi helpommallakin sekä katu-uskottavuutensa että liksansa ansaita – mutta eräällä Euroopan arvostetuimmalla ja tuotteliaimmalla bluegrass-kokoonpanolla on silti täysi oikeus, levynsä teemaraitaan Bluegrass Singer viitaten, tuntea ylpeyttä itsestään ja aikaansaannoksistaan.
Kun äänilevyjen kuuntelusta puhutaan, myönnän oman kärsimättömyyteni lyriikoiden suhteen – musiikin rytmi, sävelet sekä itse soitannolliset elementit kun varastavat usein ja vieläpä hävyttömän helposti sanoituksilta huomion ja kaappaavat mukanaan. Groundbreakersin teknisesti huipputasoisessa ja kitkatta rullaavassa tuotannossa tämä riski on tietenkin mitä ilmeisin. Syrenin sanoituksiin kannattaa silti keskittyä. Teksteissä korostuvasta omakohtaisuudesta ja kirjoitettujen rivien väleissä piilevistä syvällisemmistä mietteistä rakentuu myös suora yhteys laulajan entisestään väkevöityneeseen tulkintatapaan. Tätä korostavat etenkin levyn rauhallisemmat ja kaihoisammat esitykset, kuten Daddy Doesn’t Live Here Anymore sekä Path Of Broken Dreams – miksei myös ”Little” David Wilkinsin käsialaa oleva ja parhaiten Brenda Leen v. 1966 hittinä tunnettu Coming On Strong: herkkä tunneluotaus lohduttomuuden voimistumisesta eron jälkeisessä arjen yksinäisyydessä on kääntynyt alkuperäisestä Nashville-tuotantokoneiston läpi ajetusta popkantrisovituksesta luontevasti bluegrassiksi.
Edellisestä vuoden 2013 Groundbreakers-julkaisusta ”There’s No Greater Message” gospel-muistumia tarjoaa uskon parantavasta voimasta vivahteikkaana stemmalauluna julistava He Reaches For Me, jolla pääsolistin virkaa hoitaa erehdyttävästi isältään kuulostava Jussin poika Aarne Syren-Lonnberg. Syrenin musikaalisesta jälkikasvusta myös tytär Veera pääsee näyttämään laululahjojaan My Dreams Of Yesterdayn harmoniaosuuksissa. Levyn muihin vieraisiin lukeutuvat useammalla raidalla kertakaikkisen upeita dobro-sävelkulkuja viljelevä Ville Leppänen sekä jo muutamalla aikaisemmallakin Groundbreakers-kiekolla ansioitunut viulisti Nelli Ikola-Heiska.
Kaikkea muuta kuin surumielinen on levyn vanhin lainanumero, Leroy Van Dyken alunperin v. 1956 esittämä The Auctioneer, positiivista elämänasennetta suorastaan tyrkyttävä kertomus kotitilallaan maan parhaaksi huutokauppakeisariksi treenaavasta arkansasilaisjepestä, jollainen tarinan sankarista kaiketi lopulta tuleekin. Kiirettä pitää myös hulvattomalla vankilapakoa havainnollistavalla Convict On The Runilla sekä jo cd:tä edeltäneelle sinkkulohkaisulle sisältyneellä The Banjo Songilla, jolla demonstroidaan useiden bluegrass-banjomestareiden tyylejä Earl Scruggsista Ralph Stanleyhyn. Tyrmäävää soitannollista osaamista edustaa myös levyn ainoa varsinainen instrumentaali, vuoristolaissävytteinen Kelkyä Mandolin, jonka mollisoinnutuksista on aistittavissa kytköksiä suomalaiseenkin pelimanniperinteeseen.
Syrenin ensimmäisen kokonaan omaa tuotantoa olevan Groundbreakers-albumin ikuisesta rakkaudesta sanaileva päätöslaulu ’Til The Hearse Comes Rolling Round The Bend kiteyttää persoonallisella tavallaan levyn eräänlaisen kantavan teesin: oli sitten kyse tärkeistä ihmissuhteista tai vaikkapa musiikin tekemisestä, jotkut asiat on tarkoitettu pysyviksi, aina siihen saakka kunnes se ruumisvankkuri lopulta korjaa meistä viimeisenkin talteen.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2016)
