MARTIN FELDMANN – Further On Up The Road: Traveling to the Blues, Rare photographs & personal stories by…
(omakustanne)
(Musiikki)matkailu avartaa! Sen tämä alkuvuonna ilmestynyt uutuuskirja toden totta osoittaa ja vahvistaa. Saksalainen, vuonna 1956 syntynyt bluesentusiasti Martin Feldmann ehti toimia liki 30 vuotta merkittävän saksalaisen Frankfurter Rundschau -sanomalehden toimittajana ennen freelanceriksi ryhtymistään kymmenisen vuotta sitten. Kirja on syntynyt omakustanteena hänen lukuisten henkilökohtaisten bluesmatkailujensa tiimoilta. Ilmeisestikin pandemia on pitänyt hänet meidän monien muiden tavoin pitkälti kotioloissa mahdollistaen tällaisen laajan kokonaisuuden kasaamisen.
Koen itselläni (vaikken olekaan ammattitoimittaja) ja Feldmannilla olevan vahvasti samanlaiset kosketuspinnat ja tuntemukset meille molemmille rakasta mustaa bluesmusiikkia kohtaan, joka ilmenee myös valokuvaamisen kautta, minkä lisäksi olemme hankkineet kokemuksia ja tuntemuksia matkailun myötä-vaikutuksella. Sattumoisin – ja ymmärrettävästi – olemme reissanneet vuosien saatossa paljolti samoilla kulmakunnilla ja paikoitellen jopa miltei samoihin aikoihin, mistä lisää hieman tuonnempana. Toisiamme emme ole valitettavasti koskaan tavanneet.
Feldmannin matkatestamentti on 270-sivuinen pehmeäkantinen, kaksikielinen opus, jonka tekstiosuudet on toteutettu sekä saksaksi että englanniksi. Kumpainenkin kielikylpy kulkee kirjan edetessä omalla rinnakkaisella palstallaan kuvituksen lomassa. Siten kirja palvelee nokkelasti paljon laajempaa lukijakuntaa kuin vain jommalla kummalla kielellä julkaistuna. Teoksen tärkein anti on kuitenkin, tai ainakin omasta näkövinkkelistäni, sen sisältämät noin 500 valokuvaa pääsääntöisesti mustista blues-artisteista, alkaen vuodesta 1979 ja ulottuen aivan näihin päiviin asti. Pelkkä kuvakokoelma kirja ei kuitenkaan ole, vaan kaikkien fotojen yhteydessä tuodaan lukijalle tiedoksi Feldmannin saksalaistyylisin pedanttisin muistiinpanoin, missä, milloin ja millaisessa yhteydessä ne on taltioitu. Varsinaista proosatekstiä ei teoksessa ole juuri muuta kuin kunkin erillisen osa-alueen alkajaisiksi laaditut johdannot.
Kirja jakaantuu kolmeen pääosioon. Ensimmäisessä ja viitekehykseltään ylivoimaisesti mielenkiintoisimmassa matkustetaan viiden eri reissun puitteissa bluesin tyyssijoilla USA:ssa. Tämä osio kattaa suunnilleen puolet kirjan sisällöstä (sivulle 130 saakka). Noin 100-sivuinen kakkososio puolestaan sisältää yksinomaan Feldmannin kuvauskeikkoja konserteissa ja festareilla Saksassa sekä Hollannisa. Viimeinen ja vaatimattomin osio kattaa vaivaiset 15 sivua. Siinä kertoillaan kirjoittajan matkoista eteläisellä pallonpuoliskolla, Uudessa Seelannissa, Australiassa sekä Tyynen Valtameren pikkusaarilla Tongassa ja Samoassa. En oikein ymmärrä tätä sivujuonnetta. Ehkäpä Feldmann haluaa julistaa bluesin globaalista levinneisyyttä, tai sitten yksinkertaisesti haluansa kuitata kirjoihin ja kansiin kaikki tekemänsä matkat. Itse en näe osiolla mitään lisäarvoa muuten laadukkaalle teokselle – olletekin, kun se ei sisällä ainuttakaan julkaisemisen väärtiä valokuvaa.
Mennään takaisin kirjan tärkeimpään alkuosaan, jossa siis tehdään viisi erillistä matkaa USA:n mantereella. Feldmannin ensimmäinen bluesin toiviomatka suuntautui Chicagoon syyskesällä 1979. Siellä kohteina olivat bluesklubit kuten Kingston Mines ja B.L.U.E.S – kuinkas muuten. Näytillä on mm. tyylikäs, tunnelmallinen foto Floyd Jonesista, josta olisi pienellä rajauksella tullut vieläkin tyylikkäämpi. Seuraava tuulisen kaupungin reissu toteutettiin pari vuotta myöhemmin (1981), jolloin piipahdettiin myös Nykissä (jonka vaivaiset kaksi sivua kattavan osan olisi hyvin voinut jättää pois). Jostain syystä tämä “1981: Chicago & New York” -väliotsikko on jäänyt pois kirjan sisällysluettelosta. Saksalainen täsmällisyys ei näemmä toimi ihan aina. Tarjolla on yli 30 sivun puitteissa puhuttelevia, etenkin mustavalkoisia valokuvia. Mv-kuvat toistuvat kirjassa yleisesti huomattavasti paremmin kuin värikuvat. Veikkaan alkuperäisten väri-fotojen olleen diakuvia, joiden digitoinnin jälkiprosessoinnin seurauksena lopputuloksena on saatu pääsääntöisesti aivan liian värikylläisiä ja alivalottuneisuudesta kärsiviä painotuotteita.
Vuosi 1983 toi Feldmannille ja matkakumppaneilleen viisiviikkoisen rupeaman USA:n länsirannikolla, jolle on uhrattu kirjassa tusinan verran sivuja, joiden puitteissa yhtenä kohokohtana virnistelee klubiyleisön seassa bisseä latkiva bluesikoni Albert Collins. Kolme vuotta myöhemmin, elokuussa 1986 toteutettu pitkä, tärkeä, länsirannikolta Teksasin, Louisianan ja Mississippin kautta Chicagoon ulottunut reissu saa osakseen kokonaista 40 sivua. Allekirjoittaneelle se on sattuneesta syystä myös teoksen tärkein osio, olinhan kolunnut osin samoja kulmakuntia omalla kolmeviikkoisella pyhiinvaellusmatkallani toukokuussa, siis kolmisen kuukautta ennen Feldmannia. Matkastani julkaistiin aikanaan pitkä raportti Blues Newsin 100. juhlanumerossa (BN 4/1986). Minulle kirjan kaikista nostalgisin foto on kahden sivun levyinen öinen otos Louisianan Baton Rougessa sijainneen Tabby’s Blues Box -klubin julkisivusta, se kun oli elämäni ensimmäinen visiitti “aidolla” bluesklubilla. Fotossa esillä olevassa klubin valomainoksessa lukee hupaisasti Louisianan tunnetun bluesstaran Silas Hoganin etunimi kirjoitettuna väärin muotoon “Salis”. Tämän osion muista otoksista mustavalkoiset Smokey Wilson-, Gatemouth Brown- ja Fenton Robinson -fotot ovat tyylikkäitä, sen sijaan värikuvat New Orleansista sangen vaatimattomia.
Reissaajat ajelivat sitten matkallaan etelästä kohti Mississippin Clarksdalea luonnollisesti Parchman Farm -vankisiirtolan sivuitse ja ottivat valokuvia, vaikka se on kielletty. Itse Clarksdalessa he piipahtivat niin Delta Blues Museumissa kuin Wade Waltonin bluesmaamerkiksi historian kirjoihin jääneessä parturiliikkeessä (josta on peräti viisi fotoa). Memphis oli tietenkin yksi välietappi ennen päätymistä jälleen kerran Chicagoon, josta on taas komeita aikalaisfotoja niin klubeilta kuin erityisen hienoja otoksia Maxwell Street Marketin 80-luvun menneistä tunnelmista.
Feldmann matkakumppaneineen teki kesällä 1988 vielä yhden – viidennen – retken jenkkeihin, joka muodostaa kirjassa Amerikan mantereelle suuntautuneiden matkojen viimeisen osan ja joka noudattelee tyylikkäine valokuvineen teoksen aikaisempaa reseptiä ja rakennetta.
Kirjan toinen laaja, 100-sivuinen pääosio palauttaa meidät Eurooppaan, käytännössä Saksaan ja Hollantiin. Tässä osiossa ei ole samalla tavoin kyse etenevästä matkakertomuksesta tai -raportoinnista kuten edellisessä USA-osiossa. Sen sijaan lukijalle tarjotaan lyhyin kommentein varustettu runsas kuvakavalkadi – yli 200 fotoa – lukuisista yksittäisistä konserteista ja festivaaleilta mainituissa kahdessa maassa. Liikkeelle lähdetään 70-luvun loppupuolen Saksasta (15 sivua), missä Feldmannin kuulemma kaikkien aikojen ensimmäisessä bluesvalokuvassa (15.9.1977) esiintyy meille tuttu ja läheinen Eddie Boyd yhdellä monista Saksan vierailuistaan. Sen jälkeen siirrytään Hollantiin ja siellä vuosina 1979–84 pidetyille viidelle festivaalille (25 sivua). Lopuksi palataan peräti 60 sivun ajaksi takaisin Saksaan, lähtien tällä kertaa liikkeelle 1980-luvun alkupuolelta. American Folk Blues Festivalit 1981, -82, -83 ja 2002 tulevat myös kuitatuiksi.
Tämän Eurooppa-osion layout on sekä rakenteellisesti että sisällöllisesti epäjohdonmukaisempi ja levottomampi kuin USA-osion. Kirjan aukeamien fotot ovat usein häiritsevän erikokoisia, paikoitellen hieman sinne tänne ripoteltuja ja paikka paikoin myös aika ikävästi rajattuja. En jaksa uskoa, että alkuperäisissä fotoissa olisi näin usein ja rankasti rajattu artistin päätä, kitaristin kättä yms. Käytetty tekstifontti on kuviin suhteutettuna turhankin isoa jopa meille huonosilmäisille. Lukuisten sivujen yläreunaan on kirjattu kissan kokoisin värillisin kirjasimin, missä kaupungissa ja/tai kylässä kuvat on otettu, ja sivujen alareunassa on lisukkeena vielä “liikennemerkki” vahvistamassa samaa asiaa. Muutamilla sivuilla nämä kookkaat paikannimien otsikot jäävät kokonaan kuvien alle, jolloin niistä ei edes selviä, missä kuvat on otettu. Ainakin minulle on sangen yhdentekevää, onko valokuva otettu Siegenissä, Kamenissa, Lahnsteinissa tai jossain muussa Saksan kolkassa. Johdonmukaisempi, suoraviivaisempi ja rakenteellisesti tyylikkäämpi ratkaisu olisi ollut printata pienellä fontilla vaikkapa kunkin foton alareunaan artistin nimi sekä kuvan ottoajankohta ja -paikka. Enemmän kuin meitsille, tämä Saksa-Hollanti -osio tuottanee tyydytystä sikäläisille lukijoille, jotka ovat ehkä olleet paikalla kyseisissä tilaisuuksissa. Mutta – kuten sanottu – monet hienot kuvat puhuvat puolestaan ja antavat oikeutuksen hienolle kirjalle.
Kuten jo edellä todettu, noin 500 bluesvalokuvaa yli 40 vuoden ajalta on ehdottomasti kirjan parasta antia. Kaikki kuvat eivät sinällään ole valokuvauksellisesti saati teknisesti erityisen erinomaisia, yksinkertaisesti sen takia, että Feldmannilla ei ollut aina käytössään erityinen huippukuvauskalusto. Samaan hengenvetoon ja väärinkäsitysten välttämiseksi täytyy sanoa, että joukossa on mittava määrä todella kiinnostavia helmiä, mukaan lukien fotoja artisteista, joista lukijat eivät todennäköisesti ole koskaan edes kuulleet – saati nähneet.
Näillä eväillä Martin Feldmann voisi hyvin tulla kyseeseen Blues Foundationin arvostetun Keeping The Blues Alive -huomionosoituksen saajaksi. Jos kiinnostuksesi heräsi, niin loppuun vielä nettiosoite, josta kirjan voi hankkia: https://further-on-up-the-road.de.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 4/2022)
