Lamppu Laamanen:
DAVE LINDHOLM – Tietenkin
(Johnny Kniga, 2015)


Ralf Henrik Lindholm syntyi 31.3. Olympiavuonna 1952 Naistenklinikalla Helsingissä. Isoveli Calle alkoi kutsua villiä pikkuveljeään Davy Crockettin mukaan Daveksi. Sitä nimeä hänestä käyttää myös toimittaja-kirjailija Lamppu Laamanen, joka on kirjoittanut Davesta henkilökuvan. Kirja on melkoinen opus: tekstisivuja 471, valokuvia lähes 50, ja lopussa vielä albumidiskografia kappaleluetteloineen ja yli 500 nimeä käsittävä henkilöhakemisto, joka kuvastaa Daven pitkän muusikontaipaleen monipuolisuutta. Kirjan aikajänne ulottuu aina vuoden 2015 elokuuhun saakka ja siinä on ennakkotietoa jopa Daven marraskuussa julkaistusta albumista "Ajaton on ajoissa".

Daven musiikillinen seikkailumatka on poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja se tarjoaa ainekset lähes elämänkerralliseen kirjaan, vaikka kohde onkin vielä hyvässä luomisvireessä. Daven bändihistoriasta löytyvät mm. sellaiset yhtyeet kuin Ferris Wheel, Isokynä ja Orfeus, Rock'n'Roll Band, Pen Lee & Co, Bluesounds, The Run Runs, Dave's 12 Bar, White Lightning, Canpaza Gypsys, Pitkät Kiinalaiset, SF-Blues, Dave Lindholm in English, Lindholm-Eve-Takala, Redclouds, Dave Lindholm & Jake's Blues Band, Messengers, Dave Lindholm ja Launeen K, ja Dave L. B. Inventive. Lisäksi Dave on ollut mukana esimerkiksi Sleepy Sleepersissä ja tehnyt levytyksiä Otto Donnerin kanssa. Originaalialbumeita on julkaistu kaikkiaan 61. Kirja etenee kutakuinkin bändien ja levyjen mukaisessa aikajärjestyksessä, mutta väliin on lisätty runsaasti tarinoita ja haastatteluja Davelta sekä hänen muusikkoystäviltään.

Useiden Daven klassikkokappaleiden syntyprosessit kuvataan. Esimerkiksi Pieni ja hento ote liittyy Daven sivariaikana Sokeain koulussa tapaamaan sokeaan tyttöön. I'm Gonna Roll oli alun perin pilailubiisi, jota Dave soitteli soolokeikoillaan garyglitter-versiona kunnes Pave Maijanen innostui siitä ja kappaleesta muokkautui suomalaisen rock'n'rollin mestariteos. Eräs espanjalainen kollegani esitteli minulle kerran espanjalaisia suosikkiyhtyeitään (The Burning, Fito & Fitipaldis, Los Rebeldes ym.) ja lähetin hänelle vastineeksi YouTube-linkkejä suomalaisiin blues- ja rockvideoihin (Hurriganes, Jo' Buddy, HBTB, 22pp, Whistle Bait, Erja Lyytinen ym.). Suurinta ylistystä näistä näytteistä sai osakseen Daven, Marja Hännisen ja kumppaneiden (In English -yhtye) Tavastialla livenä esittämä I'm Gonna Roll, ja siinä varsinkin Daven kitarasoolo. Toinen Daven huippusoolo löytyy Bluesoundsin kappaleesta T.H.E. World, jonka kirja paljastaa kertovan heroiinista. Daven albumeista kirjassa hehkutetaan mm. seuraavia: "Musiikkia" (Isokynä ja Orfeus), "Nouveau" (Pen Lee), "Black" (Bluesounds), "Aino" (Dave Lindholm) ja "Pieni ja hento ote" (Dave Lindholm & Otto Donner).

Kirjan tarinoissa on rutkasti huumoria. Esimerkki: Herrasmiehen tuntee siitä, että vaikka hän osaisi soittaa haitaria, niin hän ei soita. Kirjasta selviää myös, miksi eräs afrikkalainen heimo pelkää kuollakseen rummutuksen loppumista, ja mikä merkitys liian pienillä kengillä oli Salvador Dalille. Triviatietoakin löytyy, kuten se, että juuri Dave alkoi kutsua kosketinsoittaja Heikki Hietasta Pedroksi, ja että Eläkeläiset on tehnyt oman cover-versionsa I'm Gonna Rollista nimellä Komerohumppa. Sen sijaan Daven yksityiselämästä on turha hakea tietoa. Perheasiat kuitataan lyhyesti toteamalla, että "Dave Lindholmilla on lapsia ja lastenlapsia, eikä maailma ole ilmapallo, se siitä."

Blues on aina ollut yksi Daven musiikin kulmakivistä. Ensimmäisen kerran blues kolahti Daveen jo 11-vuotiaana, kun hän kuuli John Lee Hookerin esityksen kappaleesta The Night Time Is The Right Time. Muita nuoruuden bluesvaikuttajia olivat T-Bone Walker, Lightnin' Hopkins sekä Kingit (Albert, Freddie ja B. B.). Bukka Whiten ja tämän upean dobrokitaran Dave näki livenä veljensä Callen kanssa Helsingissä. Sitten iski Dylan, ja kovaa. Kitaristidiggailu alkoi Mike Bloomfieldin "Super Sessions" -albumista. Sitä seurasivat Alvin Lee ja Ten Years After. Daven "kovin kokemus ikinä, oikee todellinen herätys, jumalauta" oli Peter Green ja Fleetwood Mac Kulttuuritalolla marraskuussa 1968. Riku Metelisen asiantuntevassa Daven 60-vuotisjuhlahaastattelussa (BN 6/2012) Dave mainitsee parhaina keikkakokemuksinaan Fleetwood Macin lisäksi Albert Kingin, Paul Butterfield Blues Bandin, John Lee Hookerin ja Albert Collinsin keikat.

Blues-Davea voi kuulla mm. Pen Leen, Dave's 12 Barin ja SF-Bluesin levyillä, sekä yhteistyössä Jake's Blues Bandin kanssa tehdyllä levyllä. "Jose's Blues" -albumi on syntynyt austinilaismuusikoiden avustuksella. Vuonna 1998 Davelta pyydettiin uutta suomenkielistä levyä, mutta hän halusi levyttää vanhoja blues-suosikkejaan, joita on aina soitellut keikoillaan. Lopputuloksena syntyi diili kahdesta levystä, joista toinen sisälsi pelkkää bluesia. Tällä "Just"-albumilla Davea säestivät Pedro Hietanen ja Löytyn veljekset Mikko ja Sakari. Vaikka klassista bluesia sisältävän cover-levyn kaupallinen potentiaali arvioitiin vähäiseksi, se myi kohtalaisen hyvin.

Dave soittaa edelleen bluesia soolokeikoillaan. Bluesharrastajalle setin kohokohta on aina se, kun Dave vaihtaa kitaraksi dobron ja vetäisee slideputkella Dust My Broomin ja muita klassisia bluesbiisejä. Pepe Ahlqvistin sanoin: "Dave on taiteilija, hienoja biisejä todella paljon, ja henkeen ja vereen bluesmies." Dave oli itseoikeutetusti esiintymässä myös BN:n 40-vuotisjuhlissa 2008 ja komeilee lehden juhlia seuranneen numeron (BN 5/2008) kansikuvassa.

Soittokavereiden ja Daven omista haastatteluista hahmottuu kuva Davesta henkilönä. Hänestä käytetään kirjassa mm. seuraavia ilmaisuja: lahjakas, vilkas, charmikas, ylimielinen, kuvia kumartamaton, itseriittoinen, maanläheinen, puhelias, hyvä jutunkertoja, tyylikkäästi pukeutuva, arvaamaton, lahjakkaita nuoria artisteja kannustava jne. Tuomari Nurmio kuvaa Daven nopealiikkeisyyttä: "Sen kärryt kulkee niin lujaa ett romut lentelee pitkin mäkiä. Mut kyl sielt aina arvotavaraakin löytyy seasta."

Nopeuden ohella toinen keskeinen tekijä Davella on fiilis. Kappaleet sävelletään ja tekstitetään fiilispohjalta ja bändit kootaan kulloiseenkin tunnelmaan sopiviksi. Sanoitukset ovat Daven omaperäistä kaupunkikieltä, joka ei kaikille aina avaudu, mutta saattaa koskettaa syvästikin, kun palaset kuuntelijan ja esittäjän välillä loksahtavat kohdalleen.

Fiiliksen mukaan eläminen on johtanut Daven myös erilaisten kokeilujen pariin. Yksi näistä on liittyminen Sleepy Sleepers -orkesteriin. Räävittömän rokkibändin kanssa käytiin mm. Riossa ja oltiin vähän aikaa eurooppalaisia rokkistaroja. Sliippareiden "The Mopott Show" on edelleen Daven ainoa kultalevy. Muita musiikillisia irtiottoja ovat olleet mm. Jarmo Saitaojan kanssa tehty posetiivilevy "Nuo mainiot miehet soivine koneineen", hevirokkia sisältävä "Lindholm–Eve–Takala Redclouds" ja dobrojulkaisu "D&D" (= Dave ja dobro). Hilpeä kokeilu oli myös rokkareiden taidenäyttely, jossa oli esillä Daven vesivärimaalauksia, Albert Järvisen töitä ja Cisse Häkkisen pahville roiskima Terrible Ripuli (hinta: 2000 mk). Tarina ei kerro, menivätkö työt kaupaksi.

Julkisuuteen Dave suhtautuu kriittisesti. Suosikki-lehden ilkeämieliset nimimerkit Gummi-setä ja James Saville ovat tähän osasyyllisiä, samoin kuin musiikkia huonosti tuntevat haastattelijat, jotka kyselevät tyhmiä ja tulkitsevat vastauksia väärin. Asiantuntevalle toimittajalle saattaa tosin irrota pitkäkin haastattelu. Television viihdehömppäohjelmissa Davea ei juurikaan ole nähty, eikä luultavasti nähdä jatkossakaan.

Kirjan mukaan julkiset tunnustukset ja kehut saavat Daven tuntemaan olonsa lähinnä vaivaantuneeksi. Dave on saanut Valtion säveltaidetoimikunnan valtionpalkinnon 2006, Juha Vainio -palkinnon 2009 ja Erikois-Emman elämäntyöstään 2011. Kuvaavaa on, että kun Dave kuuli Emma-palkinnosta, hän soitti keikkamyyjälleen ja pyysi järjestämään Emma-juhlan ajaksi soolokeikan ihan minne vaan. Tässä suhteessa Dave muistuttaa Aki Kaurismäkeä, jonka "Calamari Union" -elokuvassa (1985) Dave esitti yhtä monista Frankeista. Kaurismäenhän kerrotaan vältelleen Presidentin linnanjuhlia vastaamalla kutsuihin kieltävästi tyyliin "matkoilla Mellunmäessä" tai "televisiosta taitaa tulla jokin lätkämatsi".

Lamppu Laamasen kirja on letkeästi kirjoitettu, sisällöltään runsas ja hyvin dokumentoitu teos Daven tähänastisesta elämästä. Pienenä puutteena mainittakoon, että Blues News -lehteä ei löydy lähdeluettelosta. Esimerkiksi Hara Järvisen 7-sivuinen artikkeli Ferris (Wheel) -yhtyeestä (BN 6/2013) sisältää lisätietoa ja valokuvia Daven bändihistorian alkuajoista. Kirjan loppupuolella on myös sivukaupalla kollegoiden haastatteluista ja Internetistä poimittuja kehumisia, jotka ovat tyypillisiä monille artistiaiheisille kirjoille. Toki Dave kehunsa ansaitsee, mutta lukijaa ne saattavat puuduttaa. Monisanaisena tunnetun Daven haastatteluja on lainattu myös pitkän kaavan mukaan. Vaikka pieni tiivistäminen olisi ollut eduksi, kirja kuuluu tuoreiden artistielämänkertojen parhaimmistoon yhdessä Antti Heikkisen Juice-kirjan "Risainen elämä" kanssa.

Lopuksi vielä näytteeksi yksi kirjan lukuisista tarinoista Daven itsensä kertomana: "B.B. King sanoi aikoinaan kun kysyttiin ett tunteeko se nuoria ja lahjakkaita blueskitaristeja ett joo, tunnen mä niinku Luther Allisonin ja Albert Collinsin jotka oli sillon yli kuusikymppisiä. Mä alan ite olla nyt nuori ja lahjakas, näyttöfiilis ja briljeeraus on jääny veks ja soitan sitä mitä mä soitan, sitä mä ite oon – en soita oikeestaan mitään." Uskon Suomen bluesharrastajien toivovan, että "nuori ja lahjakas" Dave jatkaa musiikillisia seikkailuretkiään vielä pitkään samaan tapaan kuin B.B. King, Bob Dylan ja Leonard Cohen.

Timo Kauppinen

(Julkaistu BN-numerossa 6/2015.)