TIMO PENNANEN – Top 1000
(Avain, ISBN 9789523042780, 290 s.)
Listatieteen asiantuntijana 90-luvun alkupuolelta lähtien, ensin Rumba-lehdessä ja sittemmin myös tietokirjallisuuden merkeissä uurastanut Timo Pennanen on valjastanut tuoreelle julkaisulleen varsin henkilökohtaisen lähtötilanteen. Kuuden vuosikymmenen mittaisesta olemassa olevasta kotimaisesta hittistatistiikasta hän on koonnut aikojen saatossa jalostamansa laskentamekanismin pohjalta kaikkiaan tuhat mielestään menestyneintä levytystä. Tekijän omatoimisesti itselleen antamat tulkinnanvapaudet ovat kuitenkin juuri tässä tapauksessa perusteltuja. Suomalainen hittilistahistoria kun ei muodostu likimainkaan yhtä aukottomasta ja loogisesta tilastofaktasta kuin vaikkapa Yhdysvaltain Billboard- ja Cash Box -rankingit. ”Top 1000”:ssa mitä vaihtelevimmin valintakriteerein monissa lehdissä, kategorioissa, pitkällä aikajänteellä ja mitallisestikin poikkeavin tavoin vuosien 1960–2019 välillä ilmestyneet Top-listat on yhdistetty singleistä puhuttaessa neljästätoista ja albumien kohdalla yhdestätoista lähdejulkaisusta. Radiolistoja on ollut työn tukena neljä ja striimaustietoakin on löytynyt kolmelta eri alkuperäiskoostajalta. Lisäksi taustamateriaalia on haalittu Raha-automaattiyhdistyksen jukebox-listoilta 1974–1989 sekä Discopressin disko- ja tanssilistoilta 1992–2007.
Oli silti lista mikä hyvänsä, musiikin suosion mittarina saavutettujen hittipäänahkojen merkitys on aina ollut myös Suomessa keskeinen. Aikakautena, jolloin menestys oli vielä enimmäkseen laskettavissa fyysisten äänitteiden myynnistä, asetelma vaikuttaakin vielä kohtuullisen selkeältä. Kun mukaan sekamelskaan ovat 2000-luvulla ilmestyneet digilataukset ja suoratoistopalvelut, varastaen lopulta soittokertaperusteisessa tarkastelussa valtaosan ”perinteisten formaattien” painoarvosta, tasavertaiset punnitsemistoimet vanhojen ja uusien tilastojen välillä ovat muodostuneet päivä päivältä yhä kimuranteimmiksi. Miten Pennanen sitten on onnistunut kampittamaan globaalien musiikinhankintatapojen muutokset omissa tutkimuksissaan? Uskottavasti.
Kirjan tiivistettynä ideana on ollut muuttaa erilaiset listasaavutukset taulukkolaskentaohjelmalla yhdenvertaisiksi kokonaispisteiksi sopiviksi katsottujen painotusten mukaan, siten että tuhannen esityksen otannassa vuosi- ja vuosikymmenkohtainen balanssi säilyy antamatta minkään tietyn aikakauden tuotosten korostua sisällössä kohtuuttomasti. Myös tasapainoon suomalaisten ja kansainvälisten artistien kesken on selvästi kiinnitetty muuttujia määrittäessä huomiota. Aikajärjestyksessä etenevät, jokaisen levytyksen anekdoottimaisesti esittelevät tekstinpätkät saattavat näyttäytyä lukijalle ensi alkuun irrallisilta, pintapuolisilta, kenties hivenen kaoottisiltakin, mutta sivujen edetessä, yhdessä täydentävien koosteosuuksien sekä muutamien kiintoisien erillisselvitysten (mm. hittikappaleiden introjen keskimääräiset pituudet ja yleisimmät levytyskielet) kanssa, ne joka tapauksessa onnistuvat muodostamaan opukselle musiikkiteollisuuden yleisen kehityskulun ja ajankuvan kannalta opettavaisen, jopa tietyllä tapaa juonellisen rungon. Ennen kaikkea lopputulos viestii hengästyttävästä ja pedanttiutta vaatineesta arkistoprosessista, mutta toisaalta myös graafisenakin suunnittelijana ansioituneen Pennasen visuaalisesta silmästä. Merkkimääräisesti koko lailla ”täyteen” ahdettu ja siten niin pikkutietoähkyn kuin tautologiankin riskirajoilla alati taituroiva kirja saa säilytettyä sopivan rennon otteensa ennen kaikkea huolitellun sekä samalla riittävän ilmavan ulkoasunsa ansiosta.
Kaikesta huomaakin, että kuvalliseen ilmaisuun satsaaminen on ollut yksi ”Top 1000”:n kantavia puskureita. Jokaisen levyn rinnalla esitetään ulkonäöllisesti mahdollisimman hyvin värikkääseen, joskin sävyskaalaltaan rauhalliseen yleisilmeeseen istuva levynkansi, ja mikäli valinta on osunut vinyylisinglen etikettiin, on tyhjäksi jäävä keskiökohta täytetty valokuvalla kyseisestä artistista tai yhtyeestä. Samaa esitystyyliä noudatetaan säntillisesti läpi kirjan. Pientä leikkisyyttä on sentään haettu vääristämällä levyjä toisesta kulmasta hieman luonnottomasti venyttäen. Vaikka kuvituksellinen linjaus on selkeä, se toisaalta aiheuttaa etenkin 60-luvun julkaisuja käsiteltäessä poikkeamia tiettyihin historiallisiin tosiseikkoihin. Kun teoksessa miltei systemaattisesti mainitaan tekstissä Suomessa saatavilla olleen tuotteen oikea julkaisijataho, tuntuu jokseenkin lyhytnäköiseltä, että jo kirjan etukanteen on nostettu esimerkeiksi kuvia levynkansista, joita ei minkäänlaisella todennäköisyydellä edes voinut kuvitella päätyneen näille leveyksille myyntiin. Esimerkiksi Ricky Nelsonin London-merkin saksalaispainos Hello Mary Lou’sta on toki keltaisissa kuoseissaan oikein sievä, mutta eivätköhän täkäläiset kauppiaat silti täyttäneet uutuushyllynsä pohjoismaisen California-merkin EP- tai singleprässeillä. The Animalsin The House Of The Rising Sunista on kannen väriskaalaan näyttänyt istuvan parhaiten Italiassa valmistettu vihreäkantinen versio, vaikka levy puristettiin kotoisiin tarpeisiin oman Columbia-edustuksemme toimesta – ilman kuvakansia tietenkin, kuten valitettavasti enemmistö suomalaissingleistä ylipäätään. Varmasti räikeimpänä silmätikkuna illustraatiossa käytetään The Renegadesin marraskuussa 1964 Scandialla julkaiseman ja nopeasti listakakkoseksi nousseen Cadillac-singlen hollantilaista Artone-merkin painosta, joka todellisuudessa ilmestyi sikäläisille markkinoille vasta maaliskuussa 1965, jolloin levy veteli jo viimeisiä kierroksiaan meidän hittilistoillamme. Sisäsivuilla taas katse kiinnittyy mm. norjalaisartisti Ray Adamsin vuoden 1961 ”Violetta”-EP-levyyn, josta olisi kuin olisikin ollut olemassa myös tyylikäs suomalaisvalmisteinen Broadway-merkin kuvakansi nyt hyödynnetyn ruotsalais-Fontanan sijaan. Lisäksi rohkenen uskoa, ettei monikaan suomalainen saanut vielä vuonna 1963 tilaisuutta nähdä The Soundsin Ranskassa tehtyä ”Emma”-EP:tä (Decca) sen enempää kuin bändin lukuisia japanilaisia Philips-julkaisujakaan. Pienellä pelivainulla oltaisiin siis eittämättä päästy lähemmäs aktuaalista suomalaisen musiikinkuluttajan maailmankatsomusta haarukoimalla kuvahausta taittoon mukaan edes hieman realistisempia vaihtoehtoja.
Vastavuoroisesti on ilahduttavaa, että kuvituksen resoluutioissa ei tällä kertaa ole tingitty piiruakaan, ja ennen kaikkea kotimaisten julkaisujen kansitaide on muutenkin pieteetillä etsittyä ja editoitua.
Listahistorian valossa on myös luonnollista, että eräät pop-kentän merkkihahmot saavat kirjassa muita enemmän palstatilaa. 60-luvun osuuksissa tämä korostuu Dannyn, Beatlesin ja Tom Jonesin tapaisten suurnimien kohdalla, seuraavilla vuosikymmenillä artistivalikoima tietenkin alkaa vähitellen kasvaa. Eloa listakäyttäytymiseen tuovat paitsi siirtyminen singlekaudesta pitkäsoitto- ja edelleen digiaikaan kuten myös mm. 70-luvulla voimistuneen jukeboksiteollisuuden sekä Syksyn Sävelen ja Euroviisujen kaltaisten laulukilpailujen vaikutukset levymyyntiin. Tekstipuolella fokus pitäytyy uskollisena tilastoille ja diskografisille faktoille (tuoden kiitettävästi esiin myös ulkomaisten hittien suomalaistulkintoja sekä muita myöhemmin listoille nousseita covereita), mutta Pennasen kirjoitustyyli on joka tapauksessa lennokasta. Vääjäämättömästä megahittikeskeisyydestä huolimatta tutuimpiakin lauluja ja esiintyjiä käsitellään luontevasti, eikä teokseen ole eksynyt pahoja asiavirheitäkään. Leroy Van Dyken kantrihitin Walk On By (1962) kaikki suomalaisluennat eivät tokikaan totelleet nimeä Käy ohitsein, Rolling Stonesin Yyterin 1965 yleisömäärästä on kuultu toisenlaisiakin arvioita kuin nyt kirjattu 9 000 henkeä ja tottahan Paul Ankan Tonight My Love Tonightista on myös muita levytettyjä versioita tehty, mutta kokonaisuuteen nähden nämä huomiot ovat epäkurantteja.
Erityisen mainioita nostoja ovat edellä sivutun Ankan laulaman Adam And Even (1960), Jay Epaen Putti Puttin (1961) tai Nat King Colen Cappuccinan (1962) tapaiset Suomen ja Pohjoismaiden listoilla poikkeuksellisen hyvin muuhun maailmaan nähden pärjänneet kappaleet, vaikka itse suosion syiden avaaminen tässä kirjassa jätetäänkin pääosin seuraavien tukijoiden kontolle. Suorastaan yllättävää on lisäksi monien naispuolisten kantrilaulajien (Lynn Anderson, Barbi Benton, Shania Twain, LeAnn Rimes) ajan saatossa saama näkyvyys finskilistoilla. Sitä vastoin BN-katsantokannasta tarkasteltuna eräänlaisena spoilerina lienee syytä mainita, että muutamia varhaisvuosien r&b-klassikoita sekä ensimmäisenä Suomessa listoille kiivenneenä diskonumerona korostettua George McCraen Rock Your Babya (#2, 1974) lukuun ottamatta juuri muut varsinaiset blues- tai soul-karsinan aktit eivät ikävä kyllä tätä Top 1000 -seulaa ole onnistuneet läpäisemään.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2021)
