RISTO PESONEN, HARA JÄRVINEN – Nastolan bluespojat – Suomibluesin historiaa ja sivuraiteita
(Aviador, ISBN 9789527347959, 480 s.)
Lahtelaisten blueskonkarien Risto Pesosen ja Hara Järvisen kirja ”Nastolan bluespojat – Suomibluesin historiaa ja sivuraiteita” kertoo siitä, kuinka blues- ja bluesrocktyylinen musiikki saapui Nastolan ja Lahden seudulle ja mitä sitten tapahtui. Komeasti kuvitettu teos käväisee blueshenkisesti myös sivuraiteilla tutkimassa musiikin lisäksi muitakin ajan kulttuuri-ilmiöitä. Kirja on siis myös elävää kulttuurihistoriaa, silti pitäen fokuksen koko ajan bluesmusiikissa.
Samalla seudulla vaikutti myös joukko silloisia ja tulevia pilapiirtäjiä, joista Pertti Jarlan tunnistettava tyyli näkyy kirjan kansipiirroksessakin, muuatta kuuluisaa bluesalbumikantta vapaasti mukaillen. Arvio-osuuden aluksi huomioita juuri Pertti Jarlan kansipiirroksesta. Taiteilija on kotoisin samalta paikkakunnalta, Nastolan Uudestakylästä kuin Risto Pesonen ja kylän vanhassa poliisiputkassa treenannut Charlies-yhtye. Nuorempaa polvea vain. Kirjan kuvatoimittaja upotti kansipiirroksen siniseen väri- ja nuottimaailmaan. Jarlan kanssa sovittiin, että apinoidaan erästä tunnettua blueslevykantta, jossa Eric Clapton lukee Jymy-lehteä, vai mikä se nyt olikaan? Ja aika hyvinhän Jarla sitä imitoikin. Ja nuotit kannessa varmaan tunnettekin – ne häivytetyt, mitä niistä näkyy. Ne on napattu erään Little Walter Jacobsin biisistä Blues With A Feeling. Se oli Chicago Overcoatin tunnuskipale, jolla voitettiin aikoinaan Levyraatikin. Kuvassa taustalla on Nastolan vanha Puukoulu, jossa Overcoatin pojat harjoittelivat 1970-luvulla.
Kirjassa käydään yhtyekuvausten ohella läpi myös Suomibluesin historiaa paneutuen ajan ilmiöihin, sekä kuullaan aikalaisten tarinoita, totta vai tarua, kuka tietää. Päijät-Häme oli Suomibluesin ehdottomia keskuksia. Jos karttanäkymää vielä tarkentaa, niin Nastola on bluestaajamana ylitse muiden vai oliko, kuten kirja kertoo? Lisäksi kirjan alussa kysytään, mitä on BLUES – onko päivä ilman bluesia hukkaan heitetty? Tähän kysymykseen kirja antaa muutaman vastauksen. Aluksi perehdytään Nastolan, Uudenkylän, Uudenkylän yhteiskoulun, Villähteen Haravakylän ja Pensuon kulttuurihistoriaan.
Äänessä muisteluosiossa ovat kirjailija ja kääntäjä Jukka Mallinen sekä Raimo O. Niemi. Tarinat siirtyvät Kausalan, Iitin ja Nastolan suuntaan. Leffaohjaaja Niemi laati kirjaa varten pienen syväluotaavan ”minielämäkertansa”, josta on napsittu katkelmia ja poimintoja opukseen. Rami toimi tuottajana Uudenkylän vanhassa poliisiputkassa treenanneen suomalaisen kulttibändin Charliesin legendaarisella ensi-LP:llä ”Musiikkia elokuvasta Julisteiden liimaajat”. Hän oli jo aiemmin tutustunut pariin tulevan ”Julisteiden liimaajat” -leffan musiikin tekijään ja Charlies-soittajaan alustavasti nuorukaisena. Kitaristi Ebroon tietysti oppikoulussa ja Kari Lehtiseen Uudessakylässä.
Kun Lahden kaupungista lähti aikoinaan 1960- ja 1970-luvuilla ajelemaan itään Nastolaan ja Uuteenkylään päin, sattui matkalle väkisin Villähde ja Haravakylä. Kouvolan tieltä erkani Villähteen jälkeen mutkainen hiekkatie kohti Orimattilan Heinämaata ja kohta oltiinkin Pensuolla Poutiaisilla. Pysähdy, kun oikealla punaisen kivinavetan seinässä lukee tosi isoilla valkoisilla kirjaimilla BLUES. Nyt on tultu Pepe Ahlqvistin City Blues Bandin (Haravakylä) ja Poutiaisten veljesten (Pensuo) uran alkumaisemiin.
Mitä livemusiikkia Lahdessa ja sen ympäristössä kuultiin? Paikallisten ja muiden suomalaisten rock- ja bluesbändien lisäksi siellä esiintyi Lahden ja Nastolan nuorten bluespoikien mieliksi myös pari aivan oikeaa mustaa bluesmiestä, John Littlejohnia ja Eddie Boydia Lahden Kansantalolla vuonna 1970. Helsingin Kulttuuritalolla käytiin katsomassa mm. Muddy Watersia, Fleetwood Maciä ja Johnny Winteriä, Tavastialla Albert Kingiä, Otis Rushia ja J.B. Huttoa.
Entä mikä oli Roope Rossin ensimmäinen blueslevy? Mitkä olivat Pepen ekat levyt? Diggasiko Jaakko Heinonen Cream-yhtyettä, noh Charliesin pojat ainakin? Mitä mieltä Timo Kakko oli Beatleseista? Kirjassa käydään myös läpi 1960- ja 1970-lukujen musiikkitarjontaa. Lahdessa ainoat ”hyvät” levynhankintapaikat olivat Westerlundin musiikkiliike ja Askon Tavaratalo. Allekirjoittanut itse osti Charliesin LP:n ”Musiikkia elokuvasta Julisteiden liimaajat” juuri Askosta samana päivänä, kun se ilmestyi. Tosin Lahdessa levyjä myivät myös tavalliset ruokakaupat, kuten Torin Kääpä, jossa oli tarjolla mm. Jeff Beckin ekat levyt ja Keef Hartley Bandiä. Levyjä tilattiin myös ulkomailta ja jännitettiin, menevätkö tulliin vai tuoko posti kotiovelle. Pesonen kertoo: ”Vaikka suomiunderground ja ulko- ja kotimaiset laineet pop- ja rock-musasta oli surffattu, kuunneltu ja nautittu, suunta oli selvä: Sähköinen CHICAGOBLUES. Ambitiot veivät juuri noille mustille sävelasteikoille ja niihin muusikoihin”.
Kirjassa käydään läpi, millaisilla soittimilla soitettiin ja mistä niitä sai. Poutiaisen Jouko, tuleva Fire Blues -kitaristi, rakensi melkein omin nokkinensa kitaran, josta on mahtavat muistot. Risto Pesonen kertoo kirjassa: ”Pieni Gibson Les Paul-kopio. Mäntypuuta koko peli. Uudenkylän Charlies-yhtye oli hankkinut omia tehdassoittimia 1960-luvun alkupuolella. Kitaristi Ebrolla Burns Black Bison ja basisti Pitkä Lehtisellä Burnsin puoliakustinen basso. Ja pian Ebro sai hankittua oman Gibson ES 330 -kitaransa. Pitkä Lehtisellä, basistilla, kesti hieman pidempään ennen kuin valkoinen Fender Jazz Bass ilmestyi Uuteenkylään soittajan näppeihin.”
Kun taustat Nastolan bluespoikien musiikin tekemiseen on kartoitettu ja kuultu muutamia mehukkaita tarinoita, ollaan jo kirjan sivulla 102. Seuraavaksi siirrytään seuraamaan Charlies-yhtyeen tarinaa (s.102–177) ja se tehdäänkin tosi perusteellisesti. Missään ei ole ollut koskaan näin laajaa ja yksityiskohtaista juttua yhtyeestä. Diskografiasta tosin puuttuu ”Buttocks”-LP:n tuorein, Ainoa Productions Oy:n 200 kappaleen uusintajulkaisu. Levyä näyttää olevan saatavilla ainakin tätä juttua kirjoitettaessa.
Vuoden 1964 aloittelevasta beatyhtyeestä poliisiputkan jytäbluesin kautta powertrioon, sitten Ruisrockin lavalle ja yhtyeen viimeiset vaihtelevat kokoonpanot vuosina 1971–74. ”Muistoja Charlies-yhtyeestä” -osiossa kuullaan mm. Microvox-studiosta ja ”Jail Sessioista” sekä tarinaa yhtyeen Ruisrock-keikasta. Kirjassa on valtava määrä hienoja ja myös ennennäkemättömiä kuvia. Paljon niitä jäi julkaisemattakin tilan puutteen takia. Kaikki levyt käydään läpi. Lisäksi kuvituksena on keikkajulisteita, levyjen alkuperäiskansia, lehtileikkeleitä ja fanikortteja. Jutussa oleva single Myöskin tyttö iloinen on toinen Yle Lahden aikanaan hallussaan pitämistä kahdesta kappaleesta. Kolmihenkinen Charlies (v. 1968) oli allekirjoittaneen oma suosikki yhtyeen kokoonpanoista.
Sitten käydään läpi Fire Bluesin vaiheita parinkymmenen sivun verran. Fire Blues Quartet edusti bluesin ensimmäistä aaltoa Suomessa, ollen yksi varhaisimpia 1960-luvulla asiaan vihkiytyneitä yhtyeitä. Sen voimahahmot olivat veljespari Jarmo ja Jouko Poutiainen. Fire Blues Quartetissa soitti bassoa kesällä 1968 uusikyläläinen Lasse Maatala, josta tuli myöhemmin taitava pianisti Chicago Overcoat -yhtyeeseen ja Fire Blues -kaudella mukaan saatiin hieno bluesrumpali Pekka Partanen. Yhtyeen riveissä vaikutti myös tansanialainen laulaja Haydar A. Hashim.
Pesonen selvittää kirjassa: ”Overcoatin pojat ottivat ensimmäisiä makustelujaan yhtyesoittoon jo 1960-luvun loppuvuosina. Samanhenkisiä nuoria jannuja houkuttelivat bluesmusiikin pariin sen ajan bluesvinyylit. Levariin soimaan ja päätös: Nyt aletaan tehdä mustaan vivahtavaa bluesia, vaikka kalpeanaamoja ollaankin. Nastolassa Termosen kaupan alakerrassa eräs tuollainen pumppu alkoi muotoutua.” Thermostat toimi vuosina 1969–1970. Pintavian ensimmäinen versio eli ykkönen oli aika lailla puhtaaseen bluesiin vannova kokoonpano, jonka aktiivinen soittokausi ajoittui vuosiin 1970–1971, sitten tuli Pintavika kakkonen ja Chicago Overcoat perustettiin 1975. Pesonen muistelee: ”Chicago Overcoat -yhtye aloitti matkansa suomibluesin kärkeen tammikuussa 1975 kokoonpanolla Pepe Ahlqvist (laulu, huuliharppu), Jaska Heinonen (kitara), Risto Pesonen (basso) ja Roope Rossi (rummut). Valittujen Palojen slangisanakirjasta bongattu ”Chicago Overcoat” tuntui sopivalta bändin nimeksi. Se tarkoitti mafiapiireissä ”puupalttoota” eli ruumisarkkua. Chicago Overcoatin nimivalinta liittyi enemmän ryhmän soittamaan chicagobluesiin kuin Lahden kaupungin chicagomaineeseen.”
Finnish Blues Societyn julkaisema EP-vinyyli tulee myyntiin ja kohta Overcoat lähtee telkkariin. Overcoatin matka jatkuu kohti uusia seikkailuja ja ekaa älppäriä tekemään. Levyraati kutsuu Overcoatia ja kohta yhtyettä revitään joka suuntaan isoille areenoillekin, mm. Järvenpään Puistobluesiin aloitusvuosina 1978, 1979 ja 1997, Pori Jazziin ja Helsingin Kaivopuistoon. Overcoatin kakkos-LP:n musiikit saadaan aikaiseksi ja sitten levy ulos. Kun bändi hajosi 1980, nuoria oltiin edelleen kaikki; nuorimmat Pepe ja Jaska vasta noin 25-vuotiaita. Bändistä on kirjassa huikea määrä toinen toistaan hienompia kuvia. Overcoat-tarina perustuu paljolti Risto Pesosen leikkelekirjoihin, joihin on kerätty lähes kaikki lehtijutut, mitä bändistä on kirjoitettu. Äänessä ovat toki myös muut bändin jäsenet. Chicago Overcoat -osio kertoo kaiken olennaisen ja vähän enemmänkin. Faktat yhtyeestä ovat kohdallaan. Mielelläni olisin lukenut lisää muiden kertomia juttuja yhtyeestä ja ehkä hieman vähemmän lehtileikkeisiin perustuvaa tarinaa.
Toki Nastolan ja Lahden seudulla oli muutakin blueselämää 60–80-luvuilla. Rissasen veljekset Aarno ja Jarmo (Doobie Twisters, Full House) aloittelivat bändihommat Lahden Kukkilassa eräässä autotallissa. Varhainen bluesin taitaja Baby Boy Varhama, eli Pussikadun ”Elmore James” on myös Lahen poikii. Bluesrock-yhtyeet Road, Blue Head ja Amulet vaikuttivat alueella ja soittivat saman tyylistä musaa kuin Charlies. Vielä oli muutama muukin bluesrock-yhtye, kuten Goodbye Ben, Hot Collection Of Blues ja Blues Explosion.
Kirjan kirjoitusaikaan tuli tieto myös Matti ”Masa” Virolaisen (Blue Head) kuolemasta syksyllä 2020. Mattihan soitti myös samassa ”jälki-Charlies” -kokoonpanossa kuin Pepe Ahlqvist. Masalla oli Lahdessa audiolaitekorjaamo, jossa moni bluespoika kävi korjauttamassa vahvistimiaan. Masa rakensi myös hienon kitaravahvistimen ”Tube Killer”, jota hän teki tilauksesta. R.I.P. Masa.
Kirjassa vain nimeltä mainitulla Pekka Haukijärvellä oli Hauki Blues Band, joka soitti alkuaikoina 1970-luvun alkupuolella pelkästään Freddie Kingin instrumentaaleja. Hauki Blues Band toimii edelleen. Lisäksi Hauki-Pekalla ja Ismo Haavistolla oli Bottlenecks-duonsa usean vuoden ajan. Ismo Haavistolla taas oli Blue Roosters -yhtye, jonka hän perusti 13-vuotiaana (v. 1986).
Kun lueskelin kirjaa, heräsi mielessäni kysymys: Lahen vai Nastolan poikia? Silloin kun Päijät-Hämeen alueella alkoi tapahtua, rumpalit Pekka Partanen, Roope Rossi ja kitaristi Jaska Heinonen asuivat Lahden Kiveriössä. Timo Kakko oli Karjalankadun poikia. Pepekin kävi Lahden yhteiskoulua. Jouni Leinon harjoituskämppä oli Lahden Ahtialassa. Charliesin harjoituskämppä oli Karjalankadulla ja Fire Bluesin kanssa soittanut Baby Boy Varhama asui Mukkulasta.
Entä Nastolan bluespoikien keikkapaikat? Niitä olivat mm. Lahden Lyseo, Kiveriön Yhteiskoulu, Lahden Yhteiskoulu, Vauhtivintti, Lahden Kansantalo, Rautakamari, Nuutti Grilli ja Ravintola Torvi. Missä äänitykset sitten tehtiin? Pintavika ja Fire Blues nauhoittivat Yle Lahden Radion studiolla Lahden kaupungintalolla, Charlies ja Chicago Overcoat levyttivät Lahden Microvox-studiolla. Charliesin YouTube-veto Kinda Hurtin’ taas on kuvattu Lahden Catacombi-discossa.
Jouni Leino ja J. Leino & Blues Guys – Suomibluesin eliittiä? Kirjassa kysytään: ”Onko J. Leino & Blues Guys unohdettu ja noteeraamaton yhtye Suomen blueskartalla? Siltä voi vaikuttaa, kun bändistä ei juuri ole ollut saatavilla tietoa tähän asti.” J. Leinon ja Blues Guysien tarinaa käydään läpi kirjan sivuilla 414–426. Tosin bändistä oli olemassa jo 90-luvulla hyvät nettisivut ja ruotsalaisessa Jefferson-blueslehdessä (numero 105) oli kattava J. Leino Story. Myös muiden muusikoiden myöhemmät vaiheet tutkitaan tarkasti. Kirjassa kerrotaan Nastolan bluespoikien kohtaamisista kovien bluesukkojen kanssa. Laulujen sanoituksiakin tutkitaan. Keitä olivat bluespoikien opetuslapset, miten laitettiin blues ja soittotaidot kiertämään? Mikä teki Tomi Leinosta blues-ammattilaisen, miten Chicago Overcoat vaikutti hänen uraansa?
Teokseen sisältyvät hienot liitteet: bändien diskografiat ja keikkalistat sekä monia muita dokumentteja, kuten pilapiirroksia, keikkailmoituksia ja laitevakuutuskirjakin. Paljon upeita valokuvia on mm. Hannu Baskilta, Lasse Maatalalta, Mika Kaurismäeltä, Teemu Töyrylältä, Juha Tanhualta, Jyrki Kalliolta, Matti Arolta, Harri Hietalalta, Antero Virtaselta, Pertti Nurmelta ja monelta muulta. Suurin osa kuvista on mustavalkoisia. Kirja on painettu paksulle ja laadukkaalle Arctic Silk -paperille, jonka pinta on silkkisen pehmeä ja erinomainen alusta tekstille ja kuville. Kallista lystiä, mutta ovatpahan kuvatkin sitten todella hienon näköisiä. Vaikka et olisi lukumiehiä tai naisia, kannattaa kirja hankkia pelkästään kuvien takia. Teos muuten painaa noin 1 600 grammaa, aikamoinen järkäle.
Kirjassa on Nastolan bluespoikien kuvien lisäksi tyylikkäitä valokuvia mm. Muddy Watersista, Otis Rushista, Albert Kingistä, George Smithistä, Junior Wellsistä ja Buddy Guysta sekä muutamia vaikuttavia kuvakollaaseja. On myös hienoja kuvia ajan muodista, jota esittelevät muun muassa Pintavian toisen kokoonpanon jäsenet. Niin ikään kuvituksessa on käytetty useita LP-kansia ja julisteita. Visuaalinen anti onkin loistava, käytössä olleista yli 500 valokuvasta lopulta 300 päätyi kirjaan. Kirjan taitto on onnistunut, kuvia on sijoitettu sopivasti tekstin sekaan. Taiton on tehnyt Japa Mattila yhdessä Risto Pesosen kanssa. Teksti on suurimmalta osin sujuvaa, varsinkin Pesosen ja Järvisen osuudet. Tosin, kun mukana on paljon eri henkilöiden kertomia tarinoita ja otteita lehtijutuista, tyylilajit vaihtelevat ja siten myös niiden taso.
Sisältö ei juurikaan käsittele bluespoikien backstage-touhuja tai vaikkapa alkoholin käyttöä, mitä nyt ”Kossu” mainitaan muutaman kerran. ”Taiteilijan elämä” -jutut ovat vähissä ja tarinat ovat enemmänkin musiikkipainotteisia.
TikTok-sukupolvi ei varmasti jaksa tätä kirjaa lukea. Toisaalta sehän onkin suunnattu ennen kaikkea meille 1960- ja 1970-luvun nuorille. Hyvä, että tuli tehtyä, mainio teos. Iso kiitos kaikille, jotka olitte tavalla tai toisella tekemässä tätä historiikkia Nastolan bluespojista.
Kun tämä kirja on luettu, niin lisää hyvää lukemista kaikille tarjoavat muun muassa Sari Aution ”Jyväskylän bluesihme: Blues Live! Ry 40 vuotta” sekä vielä vähän vanhempi Pete Hoppulan ja Matti Laipion ”Sininen sielua myöten”. Lisäksi tutustumisen arvoinen on Tapani Ripatin kirja ”Loviisankatu 8”, joka kertoo mm. lahtelaisravintoloista Tirrasta ja Torvesta. Chicago Overcoatin pojillahan oli Torvessa oma kantapöytäkin.
Lukemisen taustalle voi myös avata Youtuben, joka tarjoaa runsaasti vuosikertanäytteitä aiheeseen liittyvästä musiikista (mm. Charlies, Chicago Overcoat, Pity The Fools, Super Blues Band ja J. Leino & The Blues Guys). Vielä kirjan loppusanoin: ”Good bye! Ja kaikesta huolimatta KEEP ON BLUESIN!”
Vesa Salmi
(julkaistu BN-numerossa 4/2021, osa laajemmasta artikkelista ”Nastolan bluespojat”)
