Motown jakaa varmasti mielipiteet Blues Newsin lukijoissa. Levy-yhtiön äänitteitä on kuitenkin esitelty runsaasti lehtemme palstoilla. Tarmo Talvio kirjoitti jo 50 vuotta sitten viitosnumeroon laajan jutun merkin alkuvaiheista ja Motown Memories -sarjassa on päästy jo osaan 71, pääosin Pekka Talvenmäen ansiosta. Yhtiö juhli viime vuonna 60-vuotista taivaltaan. Ehkä tämän vuoksi markkinoille on tullut muutama kirjauutuus. Holland-Dozier-Holland -trion tarina jakautuu kahteen teokseen. Barney Ales kertoo, kuinka Motownin markkinointikoneisto rakennettiin ja William Mickey Stevensonin kirjan aihe on merkin A&R-toiminta. Yhteistä on se, että niistä on turha hakea yksityiskohtaista nippelitietoa levytyksistä tai yhden äänitteen ihmeistä. Näitäkin kirjoja löytyy, mutta nyt pysytään yleisillä linjoilla.
ADAM WHITE with BARNEY ALES – Motown – The Sound Of Young America
(Thames & Hudson, ISBN 9780500518298, suomentamaton, 400 s.)
Kirja melkein täytti postilaatikkoni. Kooltaan A4-kokoisen teoksen paksuus on melkein 4 senttiä ja paino täydet 2 kiloa. Sitä voi käyttää myös kuvakirjana, sillä siinä on yli 1000 kuvaa.
Alkuaikojen single-etiketeistä on runsaasti kuvia, samoin myöhemmin aikojen albumikansista. Tärkeintä on kuitenkin teksti, jota on 10 pitkää lukua.
Berry Gordyn jazzlevyjä myynyt kauppa meni nurin, kun hän ei ymmärtänyt kaupata r&b-levyjä. Tämän jälkeen Gordy toimi managerina, avittaen mm. Eddie Hollandin uraa. Sen jälkeen hän kirjoitti lauluja mm. Jackie Wilsonille. Gordy tutustui Miracles-yhtyeen nuoreen johtajaan William ”Smokey” Robinsoniin ja aloitti yhteistyön hänen kanssaan. Yhtye pääsi levyttämään George Goldnerin End-merkille pari singleä. Kun Berry sai näistä levyistä Goldnerilta 3,19 dollarin palkkioshekin, joka koostui kirjoittajan rojaltista, yhtyeen rojaltista ja tuottajan palkkiosta, hän teki päätöksen perustaa oman levymerkin. Kun Tammy oli jo käytössä, nimeksi vakiintui Tamla ja hiukan myöhemmin lanseerattiin Motown. Omalta suvultaan Gordy sai 800 dollarin lainan yrityksen perustamiseen.
Tässä vaiheessa astuu kuvaan Barney Ales. Gordy ymmärsi, että hän tarvitsee myynnin, markkinoinnin ja jakelun ammattilaisen rinnalleen. Ales oli toiminut 50-luvulla Capitolilla, Warnerilla ja viimeksi jakeluun erikoistuneessa yrityksessä. Ales ilmoitti periaatteenaan, että hän pyrkii myymään kaikille: ”whites, blacks, Jews, gentiles, cops and robbers”. Hän ymmärsi myös radiosoiton merkityksen. Kun Gordy käväisi radioasemalla, radiosoiton suhteen oli hiljaista. Kun Ales vieraili asemalla, niin Tamlan levyt tulivat soittolistalle. Alesin merkitys Euroopan valloitukseen on myös merkittävä. Jo vuonna 1963 hän järjesti kiertueen Pariisiin. Englannissa Dave Godin oli Motownin evankelista 60-luvun alusta lähtien. Kun Beatles teki ensimmäiselle albumilleen muutaman lainakappaleen, tuli Motown vielä tutummaksi. Eikä Dusty Springfieldin osuutta voi myöskään väheksyä.
Kun Gordy suunnitteli yhtiön siirtämistä länsirannikolle, oli Ales tätä toimenpidettä vastaan. Hän lähti kuitenkin mukaan sillä ehdolla, että yhtiön ilmettä modernisoitaisiin siirtymällä rockin suuntaan. Rare Earth- ja MoWest -merkit perustettiin. Se ei ollut kuitenkaan menestystarina. Ales jätti Motownin 1972. Hän toimi taas yhtiön johtoportaassa 1975–78.
Adam White kertoo kirjan lopussa Motownin myyntivaiheista. Kun Gordy myi yhtiönsä MCA:lle 1988, oli kauppahinta 61 miljoonaa dollaria. Ilmeisen halvalla meni, koska seuraavassa myyntitapahtumassa hinta oli 301 miljoonaa dollaria. Nyt ostajana oli Polygram, nykyisin Universal. Motown Records toimii edelleen. Kun menet heidän kotisivuilleen, tulee vastaan otsake: The New Definition Of Soul.
Aarno Alén
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
EDDIE & BRIAN HOLLAND with DAVID THOMPSON – Come And Get These Memories
(Omnibus Press, ISBN 9781785588679, suomentamaton, 336 s.)
William Stevenson asui Detroitissa 1957 Denny’s Show Barin yläkerrassa. Klubilla esiintyi viikoittain paikallisia kykyjä, joiden taitoja hän pääsi myöhemmin hyödyntämään omalla työurallaan. Paikallinen gospelmerkki HOB tarjosi myös työtehtäviä. Stevenson oli jonkin aikaa myös Lionel Hamptonin kiertueella Hamptones-yhtyeen mukana. Merkittävä muutos Stevensonin elämään tuli kuitenkin vasta, kun Berry Gordy istui viereiselle parturintuolille. Gordy pyysi hänet keskustelemaan toimistolle tulevasta työtehtävästä.
Stevenson valmistautui tilaisuuteen harjoittelemalla muutaman laulun. Gordy torjui kuitenkin heti tämän mahdollisuuden ja tarjosi hänelle työtä Motownin A&R-tehtävissä. Viikkopalkaksi sovittiin aluksi 25 dollaria ja työt oli mahdollista aloittaa heti. Hänen tehtävänään oli löytää esiin kyvyt Detroitin musiikkielämästä ja palkata ne Motownille. Tosiasiassa se oli lähinnä karsimista, sillä suurin osa koe-esiintymisiin tulevista oli kehnoja laulajia tai he eivät sopineet merkin imagoon. Yksi sisään pyrkijöistä oli Martha Reeves, jota Stevenson ei arvostanut. Martha tuli kuitenkin valituksi sihteeriksi. Berry Gordy näki hänen lahjansa ja lopun me tiedämme. Aivan samoin kävi Mary Wellsin kanssa. Mickey Stevenson ei olisi häntä kelpuuttanut, mutta Berry Gordy oli taas eri mieltä. Yksi Motownin tuottajista, Clarence Paul, tuli innostuneena kertomaan ihmelapsesta, joka soittaa rumpuja ja huuliharppua. Stevenson kävi tarkistamassa asian ja palkkasi Little Stevie Wonderin.
Yksi Mickey Stevensonin ansioista oli kääntää Marvin Gaye oikealle polulle. Marvin haikaili viihdelaulajaksi. Mickey ilmoitti, että hänen kykynsä tulevat paremmin esille r&b:ssä. Hän oli oikeassa: Stubborn Kind Of Fellow oli hitti 1962.
Mickey Stevensonin suurimmaksi ansioksi lasketaan Motownin studioyhtyeen kokoaminen. Hän tunsi perin pohjin Detroitin klubit ja kävi sieltä poimimassa parhaat soittajat päältä. Sieltä löytyi rumpali Benny Benjamin, basisti James Jamerson, kosketinsoittaja Joe Hunter ja perkussionisti Eddie Brown. Tämä on Funk Brothers -yhtyeen alkukokoonpano, jota täydensivät kitaristit Robert White ja Eddie Willis. Äänitysstudiosta käytettiin nimeä Snake Pit.
Mickey Stevenson koki järkytyksen vuonna 1967. Berry Gordy kutsui hänet palaveriin ja ilmoitti hänelle palkankorotuksesta, uudesta huoneesta ja uudesta sihteeristä. Toimenkuva muuttui hallinnolliseksi, apulaisjohtajaksi. Stevenson tietenkin kysyi, kuka hoitaa jatkossa A&R-tehtävät. Kun hän kuuli, että tehtävään on valittu Eddie Holland, hän jätti saman tien Motownin.
Stevensonilla oli kysyntää Motownin jälkeen. Useita vaihtoehtoja oli. Kun ystävä Clarence Avant suositteli MGM:ää, hän valitsi sen. Hän sai oman merkin (Venture) ja valtuudet luoda oma ”minimotown”. Eihän siitä mitään tullut, kun henkilöt johdossa vaihtuivat ja MGM päätti vähentää levyosaston budjettia. Stevenson siirtyi myöhemmin teatterin ja musikaalien pariin.
Kirja on huonosti toimitettu. Siinä on paljon toistoja, se olisi vaatinut kustannustoimittajan tiukkaa otetta. Jotenkin tuntuu, että Stevenson laskettelee välillä omiaan. En olisi välittänyt lukea miehen naisseikkailuista. Kim Weston tietenkin tunnetaan, mutta uutta on, että Stevenson oli suhteessa myös Solomon Burken tyttären Melanie Burken kanssa.
Aarno Alén
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
WILLIAM MICKEY STEVENSON – Motown’s First A & R Man
(omakustanne Amazonin jakelussa, ISBN 9780692366332, suomentamaton, 254 s.)
Hollandin veljesten vanhemmat tulivat etelästä Detroitiin toimentulon perässä. Sitä tarjosivat lähinnä useat autotehtaat. Vanhempien erottua päävastuu kasvatuksesta jäi isoäiti Olalle.
Eddie syntyi 1939 ja Brian 1941, joten he olivat 1950-luvun puolessa välissä noin 15-vuotiaita. Kaupungin musiikkielämä oli vilkasta. Little Willie John oli molempien suosikki. Musta radioasema WCHB soitti tauottomana alan musiikkia, jolloin mm. James Brown ja Jackie Wilson tulivat tutuiksi. Aluksi veljekset lauloivat katujen kulmissa, mutta pian oli vuorossa yhtyevaihe: Quailtones ja Fideletones. Ne eivät kuitenkaan levyttäneet.
Berry Gordysta tuli vuonna 1957 Eddie Hollandin manageri. Tuloksena pari singleä, joista toinen oli merkitty Briant (!) Hollandin nimiin. Jo tässä vaiheessa tuli selväksi, että Eddie ei viihdy lavalla eikä kiertueilla, studio on hänen työympäristönsä. Myös Brian kävi laulamassa Berrylle. Ei tullut tässä vaiheessa sopimusta, mutta hän viihtyi niin hyvin Gordyjen talossa, että hänet laskettiin jo talonmieheksi.
Veljekset myöntävät, että Raynoma Lilesillä oli merkittävät vaikutus Tamlan alkupääoman hankkimiseen. Hän junaili yhdessä Gordyn kanssa hyvän sopimuksen UA:n kanssa Marv Johnsonin levytyksistä. Kun näitä hittejä oli useita, saatiin niistä rahoitus oman merkin perustamiseen. Kun vielä Barrett Strongin Money nousi listojen kärkeen, voitiin toimintaa laajentaa ja palkata lisää henkilökuntaa. Brian Holland väittää, että hän oli ensimmäinen, joka sai perjantaisin säännöllisen palkkashekin. Kai Smokey Robinson tuli sentään aikaisemmin taloon?
H-D-H -trio aloitti säännöllisen yhteistyön vasta vuoden 1962 aikana. Sitä ennen pareina toimivat Eddie Holland / Norman Whitfield ja Brian Holland / Lamont Dozier. Jälkimmäisellä työparilla oli ongelmia tekstien kanssa. Koska Eddie oli taitava tekstinikkari, Gordy siirsi hänet Brianin ja Lamontin työryhmään. Siis työnjako oli seuraava: Brian vastasi melodiasta, Eddie tekstistä ja Lamont täydensi työn laulu- ja taustalaulusovituksella. Usein Lamont myös lisäsi väliosan Brianin sävellykseen. Gordy korosti, että levyn ensimmäiset kymmenen sekuntia ovat tärkeitä, koska hyvällä introlla saadaan radiosoittoa ja myöhemmin levymyyntiä.
Kolmikon ensimmäinen suuri menestys oli Come And Get These Memories. Myös tämän jälkeen Martha & The Vandellas teki trion kanssa tulosta. Suurin ansio on kuitenkin Supremes-yhtyeen esiinnosto riviyhtyeestä menestykseen. Useampi tuottaja oli yrittänyt heidän kanssaan, mutta heikolla menestyksellä. Gordy päätti antaa Supremesin H-D-H -trion käsiin. When The Lovelight Starts Shining Through His Eyes oli jo pikkuhitti, mutta Where Did Our Love Go räjäytti pankin. Se aloitti yhtyeen tusinan mittaisen Top10 -hittien putken. Four Topsien kanssa kävi samalla lailla. Mickey Stevenson oli värvännyt yhtyeen New Yorkin matkallaan. H-D-H -kolmikko muutti viihdejazz-materiaaliin erikoistuneen yhtyeen Motown-muottiin – ja useamman vuoden hittivirta oli edessä.
Vuoden 1967 paikkeilla alkoivat vaikeudet. Eddie Holland oli sitä mieltä, että yhtiön menestyksen tekijät pitäisi palkita taloudellisesti paremmin. Yksi vaihtoehto olisi ollut oma HDH-alamerkki omilla artisteilla. Gordylle nämä vaihtoehdot eivät sopineet. Hän päätti nostaa Eddie Hollandin A&R-osaston johtoon. Tämä johti Mickey Stevensonin välittömään lähtöön. Eddie ei uudessa tehtävässään viihtynyt. Hän mietti jo lähtöä uuteen ympäristöön.
Triolla oli useita vaihtoehtoja yhteiskumppanin suhteen. Perustettu levy-yhtiö Invictus/Hot Wax tarvitsi jakelukanavan. Ratkaisu oli hiukan omalaatuinen. Invictus-jakelu meni Capitolille ja Hot Waxin Buddahille. Berryn lakimiehet muistuttivat, että triolla on pitkä sopimus Motownin kanssa, jonka rikkominen maksaisi miljoonia. Siispä he eivät pystyneet kirjoittamaan omissa nimissään. Invictus-merkille kiinnitettiin Glass House, Freda Payne, Chairmen Of The Board ja HotWaxille Honey Cone, Flaming Ember ja Laura Lee. Menestys oli aluksi kohtalainen, mutta mitä pidemmälle 70-luvulle mentiin, sitä harvemmaksi hitit tulivat ja vaikeudet kasvoivat. Tästä vaiheesta kerrotaan tarkemmin Lamont Dozierin kirjassa.
Teoksen rakenne on hiukan ongelmallinen, kun pitää tarkistaa, onko teksti toimittajan vai jomman kumman veljeksen kommentti.
Aarno Alén
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
LAMONT DOZIER with SCOTT B. BOMAR – How Sweet It Is
(BMG, ISBN 9781947026315, suomentamaton, 320 s.)
Lamont Dozierin isovanhemmat muuttivat etelästä Detroitiin 1920-luvulla. Lamontin vanhemmat vihittiin 1940 ja esikoinen syntyi seuraavana vuonna. Lamontilla oli veli ja kolme siskoa. Kasvatuksesta vastasi lähinnä isöäiti, sillä isän alkoholiongelmat hajottivat perheen. Lamont oli usein isovanhempiensa luona.
Ensimmäinen järisyttävä musiikkikokemus tuli pastori C.L. Franklinin kirkossa. Lamont oli saman ikäinen kuin Aretha ja kävi samaa koulua. Hän ei tiennyt kuitenkaan Arethan laululahjoista ja oli hämmentynyt kirkkokonsertin tunnelmasta.
Lamontilla oli tapana jo nuorena kyhäillä lauluja. Käytännön toimiin päästiin Romeos-yhtyeen kanssa. Paikallinen levymerkki julkaisi levyn Fine Fine Baby / Moments To Remember. Erikoiseksi asian tekee se, että Atlantic liisasi levyn Atco-merkille. Kun Jerry Wexler ehdotti uutta singleä, kirjoitti Dozier takaisin, että he tekisivät mielellään koko albumin. Jos tarina on tosi, niin onpa aika rohkeaa toimintaa 17-vuotiaalta laulajanalulta. Albumi ei tietenkään toteutunut.
Billy Davisin ja Gwen Gordyn Anna Records oli seuraava etappi. Hän pääsi levyttämään Voice Masters -yhtyeen kanssa muutaman singlen 1960, joista Everything About You nousi jopa kansalliselle listalle. Yhtyeen usein vaihtuvassa kokoonpanossa vaikuttivat Dozierin lisäksi Ty Hunter, David Ruffin, Walter Gaines ja C.P. Spencer, kaikki tuttuja nimiä myöhemmistä lauluyhtyekokoonpanoista. Lamontin harras toive myös toteutui, kun hän pääsi nimellä Lamont Anthony levyttämään ensimmäisen soololevyn (Let’s Talk It Over / Popeye).
Kun Berry Gordy osti Annan, siirtyi Dozier samalla Motownin palvelukseen. Heti alkuun Gordy teki selväksi, että laulajaa hän ei tarvitse, niitä on tarpeeksi. Sen sijaan hyvistä laulunikkareista ja tuottajista oli pulaa. Kun työpari Brian Holland / Robert Bateman hajosi jälkimmäisen lähtiessä New Yorkiin, avautui Dozierille paikka Hollandin rinnalla. Ensimmäisiä tuotantoja oli Stevie Wonderin Contract On Love. Vuosina 1962–63 he tuottivat lähinnä Marvelettes-yhtyettä.
Holland-veljesten kirjassa jo kerrottiin polku H-D-H -trion syntymiseen. Perjantaisesta Quality Control -kokouksesta on monenlaista tarinaa. Idea oli se, että jokainen tuottaja toi sinne kuultavaksi viimeaikaiset äänitykset. Siellä päätettiin, mikä tulee singlen a-puoleksi ja mikä kääntöpuoleksi. Tietenkin ryhmässä havaittiin puutteita, jotka vaativat korjausta. Dozier ihmetteli, että miksi Martha & The Vandellasin Jimmy Mack ei kelvannut. Se äänitettiin kesäkuussa -64, mutta nousi listojen kärkeen vasta kesällä -67. Montako hylkyä se oli saanut vuosien varrella?
Where Did Our Love Go on myös oma tarinansa. Sitä tarjottiin ensin Marvelettes-yhtyeelle. Gladys Horton tyrmäsi kappaleen sanomalla, että he eivät koske moiseen sontaan. Tämän jälkeen oli vuorossa Supremes. Solistiksi ajateltiin ensin Mary Wilsonia, mutta laulu ei sopinut laulajan äänialaan. Diana Ross kysyi, pitääkö hänen ottaa laulettavaksi Gladysin hylkäämä kappale. Dianan kanssa se lopulta tehtiin. Alku ei luvannut hyvää, mutta moninaisten harjoitusten jälkeen se hiottiin levytyskuntoon. Ja tuloksena oli yhtyeen ensimmäinen ykköshitti.
Vuoden 1967 jälkeen asiat lähtivät huonompaan suuntaan. Kerrotaan tarinaa, että Gordy oli luovuttanut Dozierille rojaltishekin, joka oli suuruudeltaan 100 000 dollaria. Summa oli suuri, mutta tuottajat kaipailivat tarkkaa erittelyä, mistä summa kertyy. Mikä on kotimaan myynti, mikä Euroopan? Tätä ei saatu. Tämä oli yksi syy, minkä takia H-D-H meni ensin ”lakkoon” eli käytännössä lopetti studiotyöt ja lähti sen jälkeen perustamaan omaa yritystään. Motownin johtajisto yritti puhua Lamontin ympäri. Jos Hollandit lähtevät, hänelle annetaan enemmän vastuuta ja rahaa. Dozier oli tällä erää vielä solidaarinen ja päätti jättää Motownin veljesten kanssa.
Invictus/Hot Wax -vaiheen alku käsiteltiin jo Hollandien kirjassa, mutta katsotaanpa, mikä johti lopulta trion hajoamiseen. Alusta lähtien on ollut selvää, että Dozier halusi soolouralle. Käytännössä jotkut äänitteet (kuten esim. Why Can’t We Be Lovers) olivat käytännössä Lamontin soololevyjä, mutta etiketissä luki kuitenkin Holland-Dozier. Toisaalta, kun uuden merkin vaikeudet alkoivat, tuli erimielisyyksiä, mihin suuntaan yhtiötä pitäisi kehittää. Dozier ehdotti sopimuksia Al Greenin, Ohio Playersin ja Parliamentin kanssa. Tämä ei sopinut Eddielle. Lisäharmia tuottivat jakeluyhtiöiden kanssa tehdyt sopimukset. Näin yhtiö meni nurin 1975.
Sitä ennen Dozier oli jo siirtynyt ABC:lle, jonka r&b-osastoa Otis Smith veti jäätyään pois Invictus/Hot Waxilta. Hän vei mukanaan markkinointivastaava Arlene Scheselin, jolla oli vahva usko Lamontin kykyihin. ABC:lle tehtiin kolme albumia, joista tosin vain kaksi julkaistiin. Tämän jälkeen olivat vuorossa Warner, M&M, Columbia, Demon ja Atlantic.
Mielenkiintoinen kirja, mutta minua hämmästyttää ja ihmetyttää, miksi Dozier tuputtaa tavalliselle lukijalle laulunkirjoittajan ohjeita. Ensin tekstissä lihavoituna ja kirjan lopussa on vielä 20-osainen opas Lamont’s Guiding Principles Of Songwriting.
Kirjan takakannen sisäosaan on kylkiäisenä liitetty Dozierin uusin albumi ”Reimagination”. Siinä hän esittää lukuisten vieraiden kanssa 13 kirjoittamaansa Motown-hittiä puoliakustisesti unplugged-tyyliin. Ihmettelen vaan, mikä on tämän levyn tarkoitus, kun alkuperäiset hitit ovat edelleen kaikki helposti saatavilla ja kuunneltavissa.
Aarno Alén
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
