SCOTT BILLINGTON – Making Tracks
(University Press Of Mississippi, 321 s.)
Törmäsin Scott Billingtonin nimeen ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa. Todennäköisesti se jäi mieleeni joko Johnny Adamsin tai Irma Thomasin vinyylin takakannesta. Sen jälkeen opin tuntemaan, että Billingtonin nimi tuottajan paikalla on laadun tae. Hän teki uransa Rounder-merkin palveluksessa vuosina 1976–2017. Aluksi hän teki yhtiölle sekalaisia hommia (markkinointia ja kansien suunnittelua yms.), kunnes siirtyi 80-luvulla tuottajaksi. Billington asuu New Orleansissa ja opettaa Loyola yliopistossa.
Billington esittelee kirjan 20 luvussa omia tuotantojaan ja suosikkejaan. On huomattava, että varsinaisesti perinteinen soul ja blues eivät ole vahvasti esillä. Ne eivät oikeastaan kuuluneet Rounderin imagoon. Louisianan lounaisosien zydecomusiikki oli sen sijaan lähellä Billingtonin sydäntä. Se näkyy myös kirjan sisällössä.
Kun Johnny Adamsin vanhat sopimussotkut Senator Jonesin ja Marshall Sehornin kanssa oli selvitetty, oltiin valmiita ensimmäiseen sessioon syksyllä -84. Billington käytti Wolfman Washingtonin yhtyettä ”From The Heart” -debyytissä. Kaiken kaikkiaan Adams teki Billingtonin kanssa 9 albumia. Niistä parhaana usein pidetään Doc Pomusin sävelmiin perustuvaa ”The Real Me’tä”. Billington astui 90-luvulla aavistuksen verran jazzin suuntaan ”Good Morning Heartache”- ja ”The Verdict” -albumeilla, mutta palasi perinteiseen tyyliin viimeiseksi jääneellä ”Man Of My Word” -levyllä. Sitä tehtäessä Adams oli jo vakavasti sairas.
Irma Thomasilla ei ollut levytyssopimusta 80-luvun alussa. Hän keikkaili kuitenkin ahkerasti New Orleansissa ja sen ympäristössä. Billington kävi usein hänen keikoillaan. Jossain vaiheessa hän uskalsi ehdottaa levytysopimusta. Irma oli tietenkin heti valmis yhteistyöhön. Billingtonin metodeihin kuuluu huolellinen valmistautuminen tuotantoon. Esiintyjän kanssa valitaan kappaleet, varataan studioon alan parhaat soittajat ja harjoitellaan materiaali valmiiksi ennen varsinaista sessiota. Jos äänitykset olivat New Orleansissa, Billington suosi Ultrasonic-studiota, jonka insinööriin David Farrelliin hän luotti. Studio muuten tuhoutui täysin Katrina-hurrikaanin aikana syksyllä 2005. Debyyttialbumin ”The New Rules” nimikappaleen kirjoitti Paul Kelly (Billington teki hänen kanssaan hienon levyn vähän myöhemmin). Yhteistyö jatkui aina vuoteen 2009 ja ”Simply Grand” -albumiin. Vaikka se sai Grammy-ehdokkuuden ja useita palkintoja, niin Rounder ei enää jatkanut sopimusta. Kirjan mukaan yksi onnistuneimmista projekteista oli yhteistuotanto Dan Pennin kanssa: ”My Heart Is In Memphis” tehtiin Memphisissä paikallisten muusikoiden kanssa Pennin kirjoittamista lauluista. Grammyn sai kuitenkin ”After The Rain” -albumi.
Solomon Burken kanssa yhteistyö ei sujunut. ”Live”-albumin äänitteen Burke toi itse Billingtonille. Miksauksen yhteydessä koettiin teknisiä ongelmia: lopulliseen tuotokseen ei oltu tyytyväisiä. No, Burke toimitti toisen äänitteen ja sillä saatiin aikaiseksi kelvollinen lopputuote. Tupla-albumi ”Soul Alive!” sai hyvät arviot ja sitä myytinkin siihen aikaan kohtuullisesti. Siinä vaiheessa tehtiin sopimus studioalbumista. Sovittiin aika ja palkattiin soittajat studioon. Vaikeudet alkoivat siitä, kun Burke ei ilmestynyt sovittuna aikana studioon ja jatkuivat, kun ennalta valittu materiaali ei kelvannutkaan ja jouduttiin harjoittelemaan uusia kappaleita. Projekti saatiin sentään päätökseen, mutta studiokustannukset ylittivät reippaasti budjetin. Tämä jätti Burke ja Billingtonin välit viileiksi. Jatkoa oli turha suunnitella.
Billington kuvailee, että yksi mieleenpainuvimmista hankkeista oli yhteistyö Charlie Richin kanssa. Rich oli tehnyt countrya 50-luvun lopusta alkaen. Hän oli jo vetäytymässä syrjään 80-luvun lopulla, kun hänelle tarjoutui mahdollisuus levyn tekoon. Billington oli saanut Doc Pomusilta ennen tämän kuolemaa demoäänitteen, joka sisälsi kappaleen Pictures And Paintings. Kun Rich kuuli äänitteen, hän innostui sen sanomasta ja sisällöstä. Tästä lähdettiin rakentamaan albumia. Rich kirjoitti vaimonsa kanssa muutaman uuden laulun ja mukaan pääsi myös pari vanhaa countryklassikkoa uuteen käsittelyyn. Kun tuotantoa suunniteltiin, niin sille haettiin rahoitusta ensin Jerry Wexleriltä ja sitten Rounderilta. Onneksi Siren Joe McEwen innostui asiasta. Levy jäi ikävä kyllä Richin viimeiseksi.
Menestyksekkään 50-luvun jälkeen Ruth Brownin levytysura oli ajautunut sivuraiteelle. Levyt olivat lähinnä viihdejazzia. Elannon hän sai keikoilta ja musikaaliesityksistä. Billington halusi muutosta asiaan. Hän lähetti Brownille kasetin kappaleista, joita hän ajatteli tulevalle albumille. Brown harjoitteli niitä pari kuukautta ja oli valmis astumaan studioon. Vuonna 1997 syntyi pitkäsoitto ”R+B=Ruth Brown” ja seuraavana vuonna ”A Good Day For The Blues”. Billingtonilla oli käytössään kuusi puhaltajaa, joten tuotanto oli kallista, mutta se oli sen arvoista.
Yksi Grammy-pystin voittaneista oli Bobby Rushin ”Porcupine Meat”. Sen tuotannossa oli vahvasti mukana kitaristi Vasti Jackson. Kuvaavaa levymarkkinoiden kehityssuunnalle on se, että Rounder epäsi jatkon yhteistyölle. Billington veti siitä oman johtopäätöksensä ja lopetti tuottajana merkille.
Kirjassa on monta lukua omistettu zydecolle. Billington kertoo kokemuksistaan seuraavien artistien kanssa: Buckwheat Zydeco, Nathan and the Zydeco Cha Chas, Beau Jocque ja Boozoo Chavis. Myös New Orleansin musiikkigenreen oleellisesti kuuluvat James Booker ja The Dirty Dozen Band esitellään.
Kirjan luettuani minulle jäi sellainen mielikuva, että Scott Billington taitaa olla viimeisiä vanhan koulukunnan tuottajia.
Aarno Alén
(julkaistu BN-numerossa 5/2022)
