TOMMI SAARELA – Heikki Silvennoinen – nousut ja laskut
(Tammi, ISBN 9789520457952, 632 s.)
Kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Heikki Silvennoisen elämäkerta on lajissaan erikoisimpia teoksia, mitä koskaan olen lukenut. Missään aikaisemmassa muusikon elämää ja tekoja käsittelevässä kirjassa en ole tavannut näin vähän tarinaa itse musiikista.
Silvennoisen tapauksessa selitys on tietysti selvä ja monien tiedossa. Kummeli ja muut tv-tuotannot ovat täyttäneet hänen elämästään niin ison osan, että muusikon hommat – säveltäminen, levyttäminen ja keikkailu – ovat jääneet 1990-luvulta alkaen hieman vähemmälle.
Valtaosa suomalaisista tuntee Silvennoisen monet Kummeli-hahmot, kuten Matti Näsän ja Mauno Ahosen, ja jopa hahmojen one-linerit paljon paremmin kuin Silvennoisen musiikilliset saavutukset. Mutta on meitäkin, jotka ovat seuranneet erinomaisen kitaristin uraa ja haluaisivat siitä tietoa, jota ei ole ollut aiemmin saatavilla.
Tässä mielessä tunnetun tietokirjailijan Tommi Saarelan tiiliskivimäisiin mittoihin paisunut Silvennois-kirja on pettymys. Jos musiikki ei nyt ole aivan orpopojan asemassa, niin lapsipuolen asemassa kylläkin. Se on oikeasti vahinko.
Vahinko varsinkin omakohtaisesti, sillä olemme Heikki Silvennoisen kanssa molemmat samaa erinomaista vuosikertaa 1954. Se tarkoittaa sitä, että kun kiinnostuimme musiikista, Elviksen ajan rock’n’roll ja rautalanka eivät olleet meidän juttujamme. Meitä puhuttelivat uudet kitarajumalat kuten Clapton ja Hendrix.
Toisin kuin aiemmissa tietokirjoissaan Pave Maijasesta ja Kassu Halosesta, Saarela on tehnyt erilaisen valinnan: Kirja on tehty minä-muotoon eli Silvennoinen saa kertoa omin sanoin kaiken alusta alkaen. Tämä tietysti tuo kirjaan omaäänisyyden tuntua, mutta on siinä ongelmansakin.
”Kata vain rohkeasti pöytään koko sillisalaatti, niin lukijalle tulee selväksi, mitä kaikkea tämä apina on touhunnut”, Silvennoinen opasti kirjailijaa. Sillisalaatti onkin oikea sana kuvaamaan teosta. Silvennoinen saa varsin pidäkkeettömästi tarinoida asiasta ja asian vierestä ilman, että Saarela siihen puuttuu.
Johtuuko tämä siitä, että Saarelan rooli tiedonvälittäjänä on saanut antaa tilaa uudelle ystävyydelle? Kirjailija tosiaan kertoo, että Silvennoisesta tuli kirjan kokoamisen aikana hänelle ”hyvä ystävä, kuin isoveli”. Ystävyyssuhde ei ole oikein otollinen asetelma suhtautua kriittisesti aineistoon, eikä isoveljelle hevin sanota vastaan.
Kirja olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä, ja painotuksia olisi pitänyt miettiä tarkemmin. En ole lukenut Tuomas Marjamäen Kirjaa ”Kummeli – erittäin hyvin sanottu” (Docendo, 2017), joten en tiedä, kuinka paljon päällekkäisyyksiä näissä kahdessa kirjassa on. Valistunut arvaus on, että väistämättä varsin paljon.
1990-luvun lama-Suomeen pölhökustaa-huumorillaan iloa ja lohtua tuoneen Kummelin ansioita kotimaisessa tv-viihteessä ei voi kiistää, mutta satoja sivuja yli 600 sivun opuksesta valtaava Kummeli-historiikki alkaa ennen pitkää maistua pakkopullalta. Ihan kaikkia seitsemää tuotantokautta ei olisi tarvinnut selvittää perin juurin yksityiskohtaisesti. Eikä se jää vain Kummeliin, tv-sarjan lukuisiin spin-offeihin ja elokuviin. Kun esimerkiksi Kontiossa ja Parmaksessa alkaa sama selvittelytyö kausi toisensa jälkeen, niin lukijan mitta alkaa tulla täyteen. Liika on liikaa.
Monipuolisesti lahjakas Heikki Silvennoinen on kieltämättä kiinnostava tyyppi. Kouluja käymätön kaveri on saavuttanut elämässään paljon, vaikka elämä on ollut rosoista.
Kaupallinen lehdistö kuori heti kättelyssä kirjasta ne myyvimmät elementit, kuten häntä-Heikin syrjähypyt, kolme pettämisten raunioittamaa avioliittoa, alkoholismin ja vakavat sairaudet. Niitä kaikkia (paitsi yhtä pitkään jatkunutta salasuhdetta) Silvennoinen käsittelee täysin avoimesti, mutta ei hän hirveästi itseään moiti. ”Minä nyt vain olen tällainen”, tuntuu kelpaavan hänelle itselleen selitykseksi.
Tommi Saarela on tehnyt ison taustatyön haastattelemalla kirjaa varten kymmeniä henkilöitä, Silvennoisen läheisiä ja muusikkokumppaneita. Silvennoinen on sanonut lehtihaastattelussa, että kaikkia sattumuksia hän ei olisi enää itse muistanutkaan. Päällekkäisyyttä on ainakin Mikko Kuustosen ”Omaelämäkerran” (Johnny Kniga, 2022) kanssa, jopa suora lainaus pilotti-Silvennoisen lentokonereissusta keikalle.
Hyvää kirjassa on se, että se on oikea elämäkerta, joka käsittää suunnilleen puoli vuosisataa nykyään 70-vuotiaan Silvennoisen elämästä. Kaksikymppisten kakaroiden ”elämäkertoja” on jo ihan tarpeeksi markkinoilla.
50 vuoteen mahtuu myös paljon musiikkia; Tabula Rasan varhaista progea, melodista Frendziä, vaikut korvista irrottanutta Catwalkia, taitavaa ja menestynyttä Q.Stonea, kahdeksaan albumiin ehtinyttä soolouraa ja veteraanien miehittämää SF-Bluesia. Tämä on se materiaali, johon musiikinystävänä olisi toivonut elämäkerrassa enemmän puututtavan. Mutta kuten ”Kangasalan Clapton” itse on ironisesti todennut: Timmien sävellysten ja loistavien kitarasoolojen sijaan menestyksen portit avasi varttitunnissa kyhätty renkutus, metallimies Matti Näsän Jumankauta juu nääs päivää.
Kummeli-shown rokkenrollista Silvennoinen on kuitannut enemmän tekijänoikeuskorvauksia kuin koko muusta musiikistaan yhteensä. Niin se elämä heittelee.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 3/2024)
