ATTE VARSTA – Elvis & Minä – Suomalaisten tarinoita Kuninkaasta
(Aviador, ISBN 9789523810259, 337 s.)
Lienee tullut jo hyvän aikaa sitten todistetuksi, ettei Elvis Presleyn vaikutus kanssaihmisiin päättynyt artistisuuruuden poismenon myötä elokuussa 1977. Jo pelkästään yhä vuosittain ilmestyvien lukemattomien Elvis-kirjojen määrä kertoo omaa kieltään maapallon asukkien ehtymättömän intohimoisesta suhteesta ”kuninkaaseensa”.
Toki Elvis on saanut suunnattoman henkilöpalvonnan vastineeksi kohdata niin eläessään kuin postuumistikin myös harvinaisen tylyttävää kohtelua. On suorastaan käsittämätöntä, miten suurelle osalle ihmiskuntaa vaivaannuttavan kuluneet vitsit ylipainoisesta, päihdeongelmaansa peitelleestä, jumpsuit-pukuun ahtautuneesta pulisonki-”Mylviksestä” tuntuvat edelleen naurattavan niin keikkaestradeilla, tv-ohjelmissa kuin polttarikemuissakin.
Yhtä kaikki, jossakin vaiheessa Elvis on päässyt jollakin lailla koskettamaan meidän jokaisen elämäämme. Niin kävi myös ”kiihkottomaksi faniksi” tunnustautuvalle Atte Varstalle (s. 1969), jonka alkukiintymys syntyi vuonna 1976 hankitusta LP:stä ”Burning Love And Hits From His Movies”, voimistuen vähitellen uusille ja taas uusille sfääreille laulajan kuoleman jälkeen.
Esikoiskirjailijana esittäytyvä urheiluliike-elämän ammattilainen Varsta on tehnyt roiman toimitustyön kootessaan toistasataa suomalaista julkisuuden henkilöä, musiikki-, viihde- ja kulttuurialan vaikuttajaa, toimittajaa, Elvis-tuntijaa, -keräilijää sekä -fania pukemaan kukin vapaaseen tyyliinsä sanoiksi omia Presley-muistojaan ja -tuntemuksiaan. Kuitenkin vain aniharva suomalainen pääsi todistettavasti ja etenkään järjestetysti Elvaria tapaamaan (vanhoista artikkeleista koottujen tekstireferaattien välityksellä myös tässä teoksessa esiintyvä Jyrki Hämäläinen heihin sentään kuului), tai edes elävänä etäältä näkemään. Toisen uskottavan face to face -tilanteen kirjassa paljastaa jääkiekkoveteraani Alpo Suhonen, jonka spontaani Elvis-kohtaaminen tapahtui hämmentävästi hampurilaisten paiston lomassa Hollywoodissa 1974. Muutamia konserttihavaintojakin mukaan mahtuu, mm. Sue Levin-Majlander kertoo eläväisesti neljästä peräkkäisestä Las Vegasin Hilton-hotellin esiintymismuistostaan joulukuulta 1976.
Ilman konkreettisia läsnäkokemuksiakin Elvis on hakeutunut iästä ja sukupolvesta riippumatta myös suomalaisten sieluihin. Hänellä oli paitsi talenttia että ulkonäköä, myös sädekehänään hyvin poikkeuksellinen karisma, jollaisella montaakaan muuta maailmantähteä ei ole tähän päivään mennessä siunattu. Siksi hänet on voitu syystä korottaa hieman epätodelliseksikin myyttihahmoksi – Pop-brändiksi isolla alkukirjaimella kirjoitettuna. Myös skandinaavisesta katsantokulmasta käsin Elvis on näyttäytynyt ylivertaisena ”amerikkalaisena unelmana” ja ”kurjuudesta kuuluisuuteen” -tarinoiden huipentumana, mutta vastavuoroisesti hän on ollut tosielämän esimerkki traagisesta tapahtumaketjusta, jonka päässä ainutlaatuinen luonnonvara saatiin kulutettua ennen aikojaan kirjaimellisesti loppuun.
Priscilla Presleyn 1980-luvulla julkaisemaa omaelämäkerrallista ”Elvis And Me” -kirjaa nimellään mukaileva ”Elvis & Minä” ei pyri kertaamaan Elviksen biografiaa kuin lyhyiden teemoittaisten johdantojen kautta. Nämä parinkymmenen sivun välein muuta tekstirunkoa katkovat tietovälähdykset (otsikkoina ”perhe”, ”musiikkituotanto”, ”elokuvat” jne.) eivät oikeastaan toimi kuin vain viitteellisinä linkkeinä niitä seuraaviin henkilöpuheenvuoroihin, mutta perusteltuja ne ehdottomasti ovat. Muilta osin tarinaa vievät random-pohjalta eteenpäin (ja joskus myös taaksepäin) vierailevat kertojat.
Dokumenttielokuvamainen toteutustapa antaa näin ollen harvinaisen paljon vapauksia myös kullekin ääneen pääsevälle haastatellulle. Muistelmat vaihtelevat muutaman virkkeen fiilistelyistä monisivuisiin esseisiin. Elvis-kokemusten omakohtaisuuden taso tietenkin vaihtelee runsaasti. Rajallisempia muistijälkiä omaavat pitäytyvät osuuksissaan odotetusti sangen yleispiirteisissä, historiallisia faktoja toistelevissa anekdooteissa, kun taas jotkut ovat lähteneet analyyttisemmälle tielle. Muun muassa Mikko Alatalolla tuntuu olevan paljonkin jäsenneltyä sanottavaa Elviksestä populaarikulttuurisena ilmiönä ja musiikillisena inspiraationlähteenä. Mikon vahvimmat takavuosien E.P.-flashbackit liittyvät monen ikätoverinsa tavoin ympäri maailman satelliitin välityksellä 1973 esitettyyn tv-spektaakkeliin ”Aloha From Hawaii”, joka olikin käytännössä ainoa tapa kokea laulajan liveshow ”elävänä” Yhdysvaltain ulkopuolella.
1980-luvulla aikuistuneelle sukupolvelle taas televisiossa nähty (Kari Toivosen lukema mutta sittemmin Yleisradion tallennearkistoista kadonnut) kuolinuutinen arkistofilmivälähdyksineen samoin kuin kuvapätkät Memphisissä järjestetyistä hautajaisista ovat porautuneet silloisten lasten tajuntoihin jonakin tavallista suurempana, vaikkeivät he välttämättä vielä tapahtumahetkellä tiedostaneetkaan, mistä ja kenestä tarkasti ottaen oli ollut kyse. Vuoden 1977 jälkeinen medianostatus puolestaan toi monelle nuorelle ensi kertaa kuultaville myös imagoltaan huomattavasti keski-ikäistyneestä versiostaan poikenneen 1950-luvun ”kapinallisen” rock’n’roll-Elviksen. Suomen TV:ssä vasta 1980-luvulla esitetty maineikas ”’68 Comeback Special” -lähetys on sekin ymmärrettävästi jäänyt silloisen nuorison mieleen. Hyviä ajankuvia tarjoavat näihin tunnelmiin mm. Mikko Kuustonen, Pekka Laine, Sami Saari, Veeti Kallio ja Susanna Vainiola.
Lähemmäs milleniaalien aikakautta siirryttäessä esiintyy sitaateissa useampaan otteeseen myös ajankohtainen ilmaisu ”kulttuurinen omiminen”. Sellaisesta ei toki mustasta musiikista erityisesti alkuaikoinaan mallia ottanutta Elvistä suoraan soimata, mutta silti ilmassa leijuu avoin kysymys siitä, miten laulajan toimiin nykypäivänä mahdettaisiin suhtautua? Aihetta sivaltaa hieman myös räppäreistä enimmäkseen tekstissään paasaava Karri ”Paleface” Miettinen, joka myöntää ko. keskustelun käydessä kuumimmillaan huomanneensa jopa joskus puolustavansa Elvistä, tuntien ”nykyisin enemmänkin hengenheimolaisuutta kuin vihaa”. Palefacen omin sanoin: ”kulttuurien kuuluukin sekoittua ja vaikutteiden kiertää paikasta toiseen”.
2000-luvun sukupolven kommentit Elviksestä ovat kaiken kaikkiaan vetoavaa luettavaa. Askel faniuden puolelle on voinut puhjeta pienestäkin yksittäisestä tilanteesta tai kypsyen puolittain piilossa läpi aikuistumisen. On selvää, että kirjan kuvaukset Presleystä ovat kaikki jossei ylistäviä niin vähintään kunnioittavia ja tämän arvon tiedostavia. Rohkeimmin taitaakin lopulta maestron kuninkuutta kyseenalaistaa aina sanavalmis nestorikansalainen Remu Aaltonen muistutellessaan ironiseen tapaansa Elviksen kopioineen rock’n’rollin tyystin toisaalta: ”Jenkit tuomitsi mustien liikkeen. Se oli paholaisen hommia. Musiikki lähtee kurjuudesta ja siksi mustat keksi kaiken. Ne lauloi elämästään. Tarvittiin kuitenkin valkoinen viemään asiaa eteenpäin.”
Remun, Dannyn, Frederikin ja Heimo Holopaisen tapaisten vanhemman koulukunnan veijareiden lyhyissäkin lausunnoissa kieltämättä peilautuu kiehtovasti heidän pitkä elämänkokemuksensa. Esim. sirkusmaailman vaikuttaja Tapio Sariola kertoo, kuinka Elvis-levyn soittaminen lohdutti häntä, kun ruotsin yo-kokeesta oli tullut hylky kahdella pisteellä, sekä heittää hienon vertauksen Elviksestä ”lapsuudessa syntyneenä sielun arpena”, joka on kannustanut häntä eteenpäin. Elvis-tietokirjailijana kunnostautunut Pertti Rekala taas taustoittaa artistin kulttuurista merkitystä hänen levytystensä kautta. Oma pakollinen lukunsa on totta kai osoitettu myös Jussi Raittiselle, jonka musiikilliset kytkökset artistina käväisivät jo 1970-luvulla ylivertaisesti lähimpänä ”itse aitoa asiaa” kuin kenenkään muun suomalaisen.
Kirjan kontribuuttoreita on pyydetty miettimään, mitä he sanoisivat Elvikselle tänään, mikäli siihen tilaisuus tarjoutuisi. Elviksen oletetusta poismenon lavastamisesta sekä laajan BN-artikkelisarjan että sen jälkeen myös kirjan ”Elvis elää?” laatineella Hannu Nybergillä on tähän nasevin ehdotus: ”Aivan varmasti olisin enemmän kuin riemuissani jo pelkästä oikeassa olemiseni ilosta. Ensiksi kysyisin häneltä onko hän tutustunut kirjaani, jonka lähetin Gracelandiin ja josta ei edes kiitosta kuulunut.”
2020-luvulla paitsi painetaan kirjallisuutta, myös julkaistaan uusia Elvis-äänitteitä yhä valtavalla kaupallisella voluumilla. Tupelon pojan tunnetuksi tekemää musiikkia esitetään elävänä jokaikisenä päivänä kaikkialla – mukaan lukien Suomessa – ja hänestä puhutaan. Elvis is everywhere, kaikkihan me elvistelemme joskus.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2021)
