JAMES L. DICKERSON – Chips Moman – The Record Producer Whose Genius Changed American Music
(Sartorism, ISBN 9781734103397, 298 s., suomentamaton)
Tuottaja ja muusikko Lincoln ”Chips” Moman (1937–2016) on elämäkertansa ansainnut. Pelkästään Staxin alkuvaiheet, James Carrin ja Aretha Franklinin uraa avittaneet klassikkokappaleet, Elviksen tuotannon elvyttäminen 1960-luvun lopussa, huippuarvostetun studioyhtyeen pyörittäminen Memphisissä ja vuosikymmeniä jatkunut ura eri äänityspaikoissa etelässä tekivät hänestä legendan alallaan.
Harmi vain, että Momanin tuttavapiiriin kuulunut James L. Dickerson on seurannut musiikkimiehen askelia lähinnä tämän uran loppupuolella eikä ole selvästikään tajunnut aikoinaan tivata tältä muistoja ajalta, kun kaikki alkoi. Kysyttävää nimittäin olisi ollut – nyt Momanin nuoruusvuodet kuitataan lähinnä muiden muistelmien pohjalta.
Georgiassa syntynyt Moman lähti Memphisiin, elämänsä kaupunkiin, jossa koki uransa suurimmat voitot ja tappiot, töiden perässä 1954. Hän toimi maalarina, kunnes laulaja Warren Smith kuuli Momanin kitaran soittoa kahvilan nurkassa ja pyysi tätä yhtyeeseensä. Kirjan mukaan Moman debytoi Smithin taustalla arkansasilaisessa yökerhossa, jossa esiintyivät myös Roy Orbison ja Carl Perkins. Ei hassumpaa siis. Yksityiskohtiin ei näissä vanhoissa jutuissa puututa, mutta kirjassa annetaan ymmärtää, että tämä on tapahtunut ennen Smithin Rock’n’Roll Rubyn julkaisua huhtikuussa 1956.
Vähän selvempi tapaus on This Time, jonka Moman oli säveltänyt jo 1953. Hän sai myytyä kappaleen vuonna 1958 Scotty Moorelle, joka sijoitti sen Thomas Wayne Perkinsin avaussinglen B-sivulle. Mercuryn julkaisema kiekko ei myynyt, mutta Momanille se toi pienen omaisuuden. Kesällä 1961 hän kuuli nimittäin Tree-kustantamolta, että tuntematon laulaja Troy Shondell oli levyttänyt kappaleen Goldcrest-merkille. Momanin osuus kustannussopimuksen mukaan oli kaksi senttiä myydyltä levyltä. Kun Shondellin kiekko myi kuin häkä, Momanin tilille ilmestyi 30 000 dollaria.
Uusi auto maksoi siihen aikaan alle 3 000 dollaria, joten Moman sai tärkeää oppia alalta: rahaa tulee paremmin sävellyksistä kuin tuottamisesta. Hän sovelsi kokemusta ahkerasti myöhemmin urallaan, sillä Momanin periaate oli survoa aina pari omaa kappaletta albumeille, joita tuotti.
1950-luvun loppu olisi ollut aikaa, josta olisin lukenut mieluiten Momanin muistoja, kun hän oli tutustunut sävellysympyröissä Burnetten veljeksiin ja muutti nuorikkoineen näiden perässä Los Angelesiin. Valitettavasti tämä ja kitarointi Gene Vincentin kiertuebändissä Johnny Meeksin tilalla kuitataan lyhyesti. Samoin käy Momanin saamille opeille piskuisessa Gold Starin studiossa, jossa hän seurasi soittamisen lisäksi äänityspuuhia innokkaasti. Sen sijaan Dickerson kertailee moneen kertaan kuultuja tarinoita Phil Spectorin touhuista epäsiistissä äänittämössä, vaikka Moman on todennut kirjoittajalle, ettei vaihtanut koskaan sanaakaan tämän kanssa.
Tarina lämpenee 1959, kun Moman palaa Memphisiin, soittaa Gary Stitesin bändissä ja yrittää päästä Sam Phillipsin avuksi Sunin studioon, mutta tapaa sitten surkeana viulistina tunnetun jäyhän pankkivirkailijan Jim Stewartin, jonka kanssa pistää pystyyn Satellite-levymerkin. Tässä vaiheessa Dickerson korostaa väkevästi, miten Memphisissä koettiin Sam Phillipsin pettäneen mustat artistit ja kuulijat, kun hän ei halunnut julkaista enää blues-pohjaista musiikkia omilla merkeillään. Tähän Satellite ja sitten Stax iskivät.
Myös Staxin taru on kerrottu aikaisemmin moneen kertaan eri tietokirjoissa ja muistelmissa. Loppukesästä 1962 tapahtuneen Stewartin, tämän siskon Estellen ja Momanin kokeman välirikon detaljit olisivat voineet olla kirjan merkittävä paljastus, mutta ylpeät etelän ihmiset menivät hautaan sotakirveineen.
Kertomatta jää sekin, mitä Moman mietti myöhemmin kuullessaan, että Stax oli antanut aikoinaan Atlanticille kaikki oikeudet master-nauhoihinsa vuonna 1960 tehdyssä jakelu- ja julkaisusopimuksessa, kun Stewart ei ollut lukenut klassista pientä printtiä vastapuolen lakimiehen laatimasta paperista. Asia selvisi 1967 Warnerin ostaessa Atlanticin. Momania on voinut silloin naurattaa.
Kun Dickersonia on nyt moitittu kiinnostavien yksityiskohtien ja vuosien unohtamisesta, niiden vastapainoksi hän saa karismaattisen Momanin luonnetta hyvin esille. Hänessä oli uhkapelurin taipumusten lisäksi lehmipoikien tapaa liikkua ja puhua – niin paljon, että esimerkiksi näyttelijä Robert Duvall haki inspiraatiota Momanista laajakankaalle.
Dickerson ei myöskään peittele, että Moman kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Kun hän oli masentunut, hän vetäytyi farmilleen ja pysytteli pois studiosta. Kun meni lujaa, hän vietti päivät ja yöt äänityslaitteiden keskellä. Taudin kulmia hän loiventeli viinalla ja myöhemmin kokaiinilla.
Studion ulkopuolella Moman liikkui avoautolla, harrikalla tai omalla pikkukoneella ja järjesti maillaan muun muassa hevoskilpailuja, joissa sai totota laittomasti. Dickerson kutsuu Momania useasti ”musiikkibisneksen Steve McQueeniksi”.
Moman kärsi monesti huonosta tuurista. Hän oli poissa studiosta, kun Booker T. & The MG’sin klassikko Green Onions äänitettiin, ja ensimmäinen memphisiläisen yhtyeen kaupungissa levyttämä listaykkönen, The Box Topsin kuolematon The Letter päätyi keltanokka Dan Pennin käsiin, kun Moman sattui huitelemaan muualla.
Elviksen ilmestyttyä Momanin pyörittämälle American Sound Studiolle tammikuun alussa 1969 tuottajalla oli hihassaan Suspicious Minds, jota hän oli säästellyt B.J. Thomasille. Loppu on historiaa, mutta kiinnostavaa session kuvauksessa on se, miten Moman ei välittänyt persekärpäsistä, joilla Elvis oli itsensä ympäröinyt, vaan uskalsi vaatia tältä, neuvoa tätä ja nauhoittaa uusintaottoja, vaikka väki ympärillä kuiskutteli ettei kuningasta saa vaivata. Eversti Parkerin silminä ja korvina studiossa olleet Freddie Bienstock ja Tom Diskin olivat puolestaan vaatimassa, että puolet Suspicious Mindsin sävellysoikeuksista menisi Elvikselle, kuten tapoihin kuului. Moman keskeytti siihen paikkaan nauhoitukset, kun kuuli RCA:n edustajien vaatimuksista, ja pelästytti kaksikon pahemman kerran. Parkerin väitetään suuttuneen kuultuaan asiasta ja ilmoittaneen, ettei Elvis palaa Momanin studioon – eikä tämä palannut.
Momanilla oli muitakin juonia toimintatapoja studiossa, joita Dickerson tuo hyvin esiin. Yksi periaatteista kuului: älä ikinä soitata parhaita biisejä äänitysten alussa vaan anna muusikoiden löytää ensin ote soittotouhuun ja päästellä turhat höyryt sekä soolot pihalle. Kun soittajat ovat jo vähän väsähtäneitä, he joutuvat pumppaamaan lisäenergiaa elimistöön. Silloin on aika pistää parasta purkkiin!
Moman tajusi myös tuottajana, että hänellä on oltava tallissaan aina huippusäveltäjiä sekä toimivat yhteydet eri kustannusyhtiöihin. Kun kappalemateriaali on laadukasta, levy-yhtiöt ja artistit seuraavat perässä.
Mitä lähemmäs nykypäivää kirjassa tullaan, sitä tarkemmiksi Dickersonin kuvaukset käyvät. Kiinnostavaa on lukea esimerkiksi Momanin taloudellisesti epäonnistuneesta hankkeesta nauhoittaa vuonna 1985 vanhoja konnia ”Class Of ’55” -teeman alla, kun Jerry Lee Lewis on tutun arvaamaton, Johnny Cash oma kuvia kumartamaton itsensä, Roy Orbison äärimmäisen vetäytyvä ja Carl Perkins kakkosviulun soittoon tyytyvä, mutta näiden vastapainoksi kantriartistien tai vaikkapa Ringo Starrin vierailu Memphisissä vanhoilla päivillään ei niin sytytä.
Tärkeintä on se, että Dickerson saa kerrotuksi, millainen Moman oli, ja millaista hänen elämänsä oli likaisessa mutta luovassa musiikkibisneksessä. Samalla kirja on syväsukellus Memphisin musiikkielämään, jossa sielläkin on ollut mukana monenlaista kultasormea mutta myös onnenonkijoita, kateellisia kilpailijan kampittajia ja ahneita huijareita.
Petri Lahti
(julkaistu BN-numerossa 1/2021)
