PAUL BARRY – Blowin’ Like Hell – The William Clarke Story
(Palmetto Publishing, 150 s.)
William Clarke oli yksi 1980–90-lukujen luovimmista blueshuuliharpisteista. Hän opiskeli vanhempien mestareiden musiikkia, mutta ei lähtenyt kopioimaan näiden soittoa. Hän ei halunnut kuulostaa Little Walterilta vaan William Clarkelta. Ja tässä hän onnistui, ja ansaitsee vihdoinkin tarinansa kertomisen elämäkerran muodossa. Kirjoittaja Paul Barry on Clarken pitkäaikainen ystävä ja itsekin bluesharpisti. Hän muutti joksikin aikaa Billin (kutsumanimi, jolla ystävät tunsivat hänet) luokse asumaan ja heille syntyi ajatus harpunsoiton oppikirjasta, joka jäi kesken Clarken kuoleman jälkeen. Barry rupesi herättelemään kirjaa uudelleen muutama vuosi sitten, mutta totesi, että tärkeämpi projekti olisi kirja, joka kertoisi Billin elämäntarinan. Vuoden kirjoitussuunnitelma muuttui kolmeksi vuodeksi lukuisten haastattelujen ja faktantarkistusten takia. Kirja ilmestyi viime vuoden lopulla ja on saanut hyvän vastaanoton alan harrastajien piirissä ja käsittääkseni kohtuullisen hyvän myyntimenestyksen.
Kirja etenee kronologisesti Billin lapsuudesta, jolloin perheen asuntona oli liikuteltava koti asuntovaunupuistossa Los Angelesin reuna-alueella vaatimattomissa ja ahtaissa olosuhteissa. Äitinsä innoittamana poika kiinnostui musiikista ja halusi itsekin soittaa. Aluksi hän kokeili rumpuja ja kitaraa, mutta teini-iässä hän keksi huuliharpun ja ennen pitkää bluesin. Mielenkiintoinen tieto, jota en ennen tiennyt, on että hän tarttui vahingossa harppuun väärinpäin. Eli korkeat nuotit vasemmalla ja näin hän soitti koko uransa ajan. Samalla tavalla ovat soittaneet Paul Butterfield, Sonny Terry ja Billy Boy Arnold. Clarken nuoruuden suurin idoli oli Junior Wells, mikä oli hyvä valinta. Mutta ehkä ei niin hyvä idea oli kulkea naapurustossa maalaamassa aitoihin julistusta ”Junior Is King”.
Paul jatkaa tarinaa kertomalla Billin nuoruudesta ja perheen perustamisesta. Musiikillinen kehittyminen on kuitenkin pääaiheena. Lukiossa Bill tapasi tulevan vaimonsa Jeannetten. Sitten 16-vuotiaana koulu jäi kesken ja elanto tuli koneistajan työstä, jota hän inhosi, mutta rahan takia oli pakko. Pian Clarke tajusi, että pelkällä levyjen kuuntelulla ei pysty kehittymään soittajana. Niinpä hän hakeutui Los Angelesin pahamaineisten alueiden klubeihin, joissa soitettiin elävää bluesia. Ison kokonsa ja partansa ansiosta hän pääsi alaikäisenä sisään ja imi kaikki mahdolliset vaikutteet kuuntelemalla ja soittamalla välillä bändien palkattomana vierailijana. Ensimmäinen todellinen opettaja oli jo mainetta niittänyt Shakey Jake. Vuonna 1976 Shakey tutustutti Billin toiseen tärkeään vaikuttajaan, kitaristi Smokey Wilsoniin.Tämä otti Clarken bändiinsä ja nyt ura sai uuden liikahduksen. Vuonna 1978 ilmestyi Clarken omissa nimissä julkaistu pitkäsoitto ”Hittin’ Heavy”.
Kenties tärkein vaikuttaja Billin urakehityksessä oli kuitenkin häntä 27 vuotta vanhempi George Smith. Hän oli sekä diatonisen että kromaattisen harpun mestari ja häneltä Bill sai syvällistä oppia siitä, miten kromaattinen toimii bluesissa. Tämä muodostui myöhemmin Clarken tavaramerkiksi yhdessä kymmenreikäisen diatonisen kanssa. Ensimmäisen laajan Pohjois-Amerikan kiertueen Bill teki Georgen kanssa. Jälkimmäisen terveys romahti kiertueen loppupuolella ja hän menehtyi lokakuussa 1983. Samana vuonna ilmestyi Ensimmäinen Clarken itsensä tuottama albumi ”Can’t You Hear Me Calling”. Pian hän päätti lopettaa koneistajan työt ja sen sijaan aloittaa kokopäiväisenä muusikkona.
Kirjassa kuvataan seikkaperäisesti sitä, miten rankkaa oli kiertää tuhansia maileja rähjäisellä keikka-autolla ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa pienellä palkalla. Ja sitä, miten alkoholi tuli mukaan kuvioihin. Tyypillinen päiväannos oli pullo viskiä ja tölkkikaupalla supervahvaa olutta. Tästä huolimatta hän antoi kaikkensa lavalla ja yleisö piti näkemästään ja kuulemastaan. Maine levisi ja keikkapaikat olivat täynnä väkeä. Muutaman keskisuurille levymerkeille julkaistun albumin jälkeen tuli lottovoitto. Clarke sai levytyssopimuksen bluesin supertallin, Alligatorin kanssa. Levymerkin pomo Bruce Iglauer antoi Billille erivapauden masteroida omat levynsä, missä hän oli taitava ja pedantti. Alligatorilla julkaistiin lopulta neljä albumia ja nyt William Clarke oli bluesin supertähti. Kiertueista tuli maailmanlaajuisia ja bändin kassavirta muuttui dramaattisesti. Bill piti kiinni periaatteesta, että kaikki tulot jaettiin tasan soittajien kesken. Edellytyksenä oli tosin se, että jokainen antaa kaikkensa esiintymisissä.
Clarke huolehti myös siitä, että muista senaikaisista blueskokoonpanoista poiketen hänen bändinsä ei soittanut lainaklassikoita vaan omia sävellyksiä. Alkoholi alkoi kuitenkin ottaa entistä suurempaa roolia ja alkoi haitata Billin esiintymistä. Hän päätti jättää viskin pois ja juoda vain vahvaa olutta. Kokonaiskulutus oli silti hurjaa ja pohjakosketus tuli Indianapolisissa maaliskuussa 1996. Bill menetti tajuntansa ja joutui viikoksi sairaalaan, minkä jälkeen hän ei enää juonut pisaraakaan. Ura jatkui parempana kuin koskaan ja nyt keikoilla oli uudistunut William Clarke. Vahva laulu ja jazzista vaikutteita saanut persoonallinen harpunsoitto varmistivat legendan jatkumisen. Terveys kuitenkin reistaili ja Bill menehtyi vuotavaan vatsahaavaan Fresnossa marraskuussa 1996, vain 45-vuotiaana.
Kirjaa varten on haastateltu lukuisia Billin kanssa soittaneita muusikoita ja hänet tunteneita alan ammattilaisia sekä Jeannettea ja heidän lapsiaan. Omat kommentit kertovat muiden muassa Al Blake, Joel Foy, Charlie Musselwhite, Mark Hummel, Bruce Iglauer, Fred Kaplan, Alex Schultz ja Junior Watson. Kaikki todistavat miten ystävällinen, nöyrä ja avulias William Clarke oli ihmisenä. Kirjassa on kattava diskografia ja laaja kuvaosio vuosien varrelta (mm. Pertti Nurmen ottama kuva Tavastian keikalta vuodelta 1988). Mustavalkokuvien painojälki ei ole kovin kummoinen, jos vertaa vaikka tähän lehteen. Mutta kirja on hieno kunnianosoitus hienolle bluesmiehelle ja mielenkiintoista luettavaa niin William Clarken tuotantoa tunteville kuin häneen tutustumista harkitseville.
Harri Haka
(julkaistu BN-numerossa 2/2024)
