BILLY BOY ARNOLD, KIM FIELD – The Blues Dream of Billy Boy Arnold
(The University of Chicago Press, sarjassa Chicago visions and revisions, 2021, 13 + 287 s.)
Pitkästä aikaa on ilmestynyt Chicagon sodanjälkeistä bluesia ja laajemminkin bluesia käsittelevä teos, joka kiehtoo minua poikkeuksellisen monipuolisella otteellaan, nimittäin Chicagon musiikkielämää 1940-luvulta 2020-luvulle bluesin pääkaupungin sisäpiiriläisen ja hyvämuistisen muusikkoveteraanin näkökulmasta! Apuna Billy Boy Arnoldilla (1935–) on nuoremman polven huuliharpisti-tietokirjailija Kim Field, ja kirjan lopussa kiitoksen sanat kohdistuvat erityisimmin Mark Hummeliin ja Dick Shurmaniin. Teos sisältää varsin perusteellisen Billy Boy Arnold -diskografian, monipuolisen kattavan (mutta hieman epätäydellisen) hakemiston ja mallikelpoiset kolme karttaa takavuosien Chicago-bluesin maamerkeistä, etupäässä klubeista. Valokuvia on tusinoittain, mutta vaikka olen harrastanut bluesia kohta 50 vuotta, melkein puolet olivat minulle ennen näkemättömiä.
Teoksen rakenne on enimmäkseen kronologinen, mutta loppua kohden käydään rohkeasti käsiksi kysymykseen bluesin arvostamisesta ja tulevaisuudesta monelta kantilta. Tietoa on ripoteltu Chicagon topografiasta ja afroamerikkalaisen väestönosan kulttuurihistoriasta erityisesti musiikkielämän kannalta. Billy Boyn rehellisyyttä korostavia alkusanoja seuraa Kim Fieldin puolisen tusinan sivun taustoitus Billy Boy Arnoldin visiosta ja tekijyydestä bluesin saralla. Chicago-bluesin synnystä rock’n’rollin kautta valkoisten (artistien) saapumiseen klubeille ja rockyhtyeiden suodattama blues 1960-luvulta lähtien sekä mustan bluesin esittäminen nykyään etupäässä valkoiselle yleisölle. Kim Field näki Billy Boyn keikan ensimmäisen kerran kotipuolessaan Yhdysvaltain länsirannikolla v. 2015 ja he juttelivat yhteisestä esikuvastaan John Lee Williamsonista eli Sonny Boy I:stä. Kolme vuotta myöhemmin oli toinen tapaaminen Billyn kanssa samoilla seuduilla, ja jo silloin Kim ehdotti Billyn muistelmien toimittamista. Pian sen jälkeen hän lensi Chicagoon ja yhteensä 60 tunnin haastattelunauhoista saatiin hyvä pohja kirjan sisällöksi.
Opuksen ensimmäinen kappale (Born in Chicago) hahmottelee Etelän Mississippin ja Chicagon eroja kertomalla suuresta muuttoliikkeestä viime vuosisadan alussa, Chicagon mustien kaupunginosien erilaisesta profiilista ja lapsuudenmuistoja ennen varsinaista bluesille antautumista 1940-luvun lopulla.
Toinen kappale (Sonny Boy Williamson) kertoo elävästi Billy Boyn palavasta halusta löytää sankarinsa Sonny Boy Williamsonin asuinpaikka. Paikan löydyttyä periksiantamattoman kyselykampanjan jälkeen lukija pääsee nauttimaan 12-vuotiaan intoilijan yksityiskohtaisista muistoista sankarinsa oppitunneista blueshuuliharpun alalla ja juttutuokioista myös muusikon vaimon Lacey Belle Williamsonin kanssa. Sonny Boyn kuolema 1.6.1948 oli ilmiselvästi kova isku muusikon alulle, mutta myöhempinä vuosina Sonny Boyn soittokaverit ja seuraava polvi opastivat eteenpäin.
Kolmas kappale (Billy Boy) on osin omakuva ja osin fokuksessa on 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun bluestyylien murros, jossa ns. Bluebird-bluesista siirryttiin kohti raaemman sähköisen bluesin syövereitä, karkeasti sanoen siirtymä vaikkapa Tampa Redistä Muddy Watersiin.
Juke-niminen kappale tuo esiin Little Walter Jacobsin suurimman huuliharppuhitin ja hänen ylivertaisen luovan muusikkoutensa, joka oli taustalla. Muddy Watersin kuuluisa yhtye jäi taakse, kun Walter pääsi maineen huipulle. Ensitapaamisesta 15-vuotiaan ja 20-vuotiaan harpistin välillä päästään vähitellen läheisempään toveruuteen. Tästä eteenpäin kirjan sisältö muuntuu yhä kiinnostavammaksi sarjaksi muistoja, anekdootteja ja soittokavereiden luonnehdintoja. Keikkapaikat, kiertueet monien bluesjättiläisten kanssa ja koetut seikkailut vievät mennessään, niin että on vaikea keskeyttää kirjan lukemista. Juke-kappale kokoaa monen tunnetun Chicago-harpistin esittelyt eri painotuksin.
Viides kappale kertoo enimmäkseen Bo Diddleyn tarinan alun ja Billy Boyn osuuden siihen, että Chess-levy-yhtiö innostui satsaamaan Ellas McDanielin uraan niin vahvasti. Tarina on sitäkin arvokkaampi, että se on nyt luettavissa Billy Boyn tavallista luotettavammasta näkökulmasta. Taannoisen Cool-merkin singlen (17-vuotiaana keväällä 1953) jälkeen Billy Boyn kakkossessio aktiivisena keväänä 1955 oli jo vahvempi esitys – Billy Boy kyllä myöntää olleensa edelleenkin vielä epäkypsä artistina – sai jatkokseen vielä kolme sessiota doo wop-musiikista tunnetulla Vee Jay -merkillä vuoteen 1957 asti. Vaikka näistä sessioista ei tullut artistille rahaa, ne olivat tärkeä alku tunnetuksi tulemiselle.
Seuraa kirjan ylivoimaisesti pisin kappale (Bluesman), joka sisältää monien värikkäiden tarinoiden ohella itsereflektiota omasta tulokkuudesta ja keskeneräisyydestä. Monien pienempien tekijöiden jälkeen arvotetaan pääjehut Muddy, Cotton, Spann, Wolf sekä Jamesit Elmore & Homesick heille kuuluviin sfääreihin. Sivun 190 seutuvilla piipahdetaan esittelemään myös Chicagon jazz-maailmaa. Bluestyylejä koskeva tärkeä väittämä on South Siden ja West Siden musiikin samanlaisuudesta, sillä ainakin 1970-luvulta lähtien leviteltiin käsitystä, jonka mukaan blues olisi noilla alueilla ollut kovin erilaista. Klubielämän havainnollisen kuvauksen jälkeen tuodaan esiin useita South Siden ja West Siden klubeja esiintyjineen.
Seitsemäs kappale (The Blues Breaks Out) piirtää tiiviisti rock’n’rollin aiheuttaman muutoksen Chicagossa. Vähitellen klubien yleisössä nähtiin valkoisia ja muusikoita alkoi nousta lavalle (mm. Mike Bloomfield ja Paul Butterfield). Satunnaisten buuausten jälkeen musta yleisö oppi vähitellen hyväksymään nämä valkoihoiset jammailijat, ja em. parivaljakko perusti osin mustista ja valkoisista koostuvan yhtyeen. Kappaleen loppupuolella kerrotaan vielä Little Walterin riipaiseva alamäki. Hänkin kuoli John Lee Williamsonin tapaan nuorena katuväkivallan uhrina. Osa mustista muusikoista (mm. James Cotton) alkoi 1970-luvulla pukeutua huolettomasti farkkuihin valkoisen (hippi)yleisön mieliksi, ja kaupungin pohjoislaidalle syntyi valkoisen väen suosimia paikkoja, joissa myös musta blues silloin tällöin soi. Billy Boy Arnold esiintyi harvoin, koska hänellä oli tuolloin työpaikkoja musiikin ulkopuolelta.
Toiseksi viimeinen kappale (All Around The World) kertoo vihdoin Yhdysvaltain ulkopuolelle levinneestä bluesvillityksestä, ensin Billy Boyn näkulmasta tärkeällä Yardbirds-yhtyeen tekemällä kahdellä Vee Jay -coversinglellä 1960-luvun alun Englannissa. Ne olivat sikäläisiä pikku hittejä, joista Billy Boy ei tuolloin tiennyt mitään, mutta on nykyään niistä selvästi ylpeä. Keväästä 1975 eteenpäin Billy Boy on esiintynyt useita kertoja Englannissa ja manner-Euroopassa sekä muualla Yhdysvaltain ulkopuolella. Suomeen ulottuneella 2010-luvun puolivälin kiertueella ”Chicago Blues: A Living History” näin vihdoin Billy Boyn ensimmäistä kertaa: Helsingin Kulttuuritalolla tarinoi sympaattinen bluesin vanhempi valtiomies ja esitti mm. oppi-isänsä John Lee Williamsonin kappaleita; samalla hävisi harmini siitä, että en ollut löytänyt mestaria 1980-luvun alun tutkiusmatkoillani Chicagossa.
Tämä mainio kirja huipentuu lopuksi (My Blues Dream) pohdiskeluihin bluesin vaihtelevasta arvostuksesta ja perinteisen bluesin vähättelystä. Billy Boy ei pidä siitä, että bluesin ääressä kohkataan egoa nostattamassa, ilman että soitetaan oman tunteen mukaisesti, oli tyyli sitten mitä tahansa. Bluesin arvostusta hän toivoo, sillä afroamerikkalainen kulttuuri antoi maailmalle lahjaksin bluesin ja soulin. Kirjan sivuilta tulee toistuvasti esiin se arvostava suhtautuminen kollegoihin, joka vaikuttaa kuuluvan Billy Boyn hienoihin luonteenpiirteisiin.
Erkki Sironen
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)
