Kirja-arvio: Always The Queen


DENISE LASALLE WITH DAVID WHITEIS – Always The Queen: The Denise LaSalle Story
(University of Illinois Press, Music in American Life -sarja, ISBN 9780252084942, suomentamaton, 235 s., sis. 36 mustavalkoisen valokuvan osion ja 12-sivuisen hakemiston)

Upouuden pehmytkantisen Denise LaSalle -elämäkerran takakannessa soulin ja bluesin kuningattareksi tituleeratun laulajan, säveltäjän ja sanoittajan sekä bisnesnaisen kollega Benny Latimore ynnä kaksi soulkirjan kirjoittanutta toimittajaa hahmottelevat tammikuussa 2018 menehtyneen suosikkini merkitystä: Mississippin puuvillanpoimijasta Chicagon kautta Memphisiin ja Jacksoniin arvostetuksi musiikin ammattilaiseksi kohonneen (Blues Hall of Fame 2011 ja Rhythm & Blues Hall of Fame 2015) vahvan naisen ura jatkui yli puoli vuosisataa.

Iskevin otsikoin 14 lukuun jaetun kirjan lopulta viimeisteli Chicagossa asuva musiikkikirjoittaja David Whiteis (kirjoittanut mm. kirjat Blues Legacy: Tradition and Innovation in Chicago ja Southern Soul-Blues), joka tunsi Denisen vuosikausien ajan. Kirjan lopussa Whiteis korjaa joitain faktoja: erityisesti Denisen varhaisten vuosien kohdalla on ollut epäselvyyksiä (Ora Dee Allenin syntymävuosi olikin 1934, ei 1939 tai 1941); myös parissa yksityiskohdassa muisti (kuollessaan tammikuussa 2018 Denise oli jo 83-vuotias) on saattanut pettää. On mukava lukea letkeän maanläheistä kertomusta 2010-luvulta ilman tekstiä katkovia korjauksia. Parhaana lisänä eloisan rupattelun ohella pidän kirjan perusteellista hakemistoa: levymerkkejä, keikkapaikkoja, levytysstudioita, laulujen nimiä ja paikkakuntia riittäisi omiksi erikoishakemistoikseen. Valtaosa hakemistosta koostuu musiikin ammattilaisista (nelisen sataa) — lähes aina virheettömässä nimimuodossa. Monia tuntemattomampia nimiä on tarkennettu mainitsemalla suluissa sukulaisuussuhde Deniseen. En kuitenkaan ryhtynyt tarkastamaan, onko esim. kaikkia lukuisia lauluviittauksia kirjattu hakemistoon.

Ennen ensimmäistä Mississippi Girl -kappaletta, joka kuvailee lapsuuden fyysistä ympäristöä eteläisen Deltan plantaasilla Sidonissa, on lyhyt preludi, joka heittää lukijan keskelle ensimmäistä laululla ansaittua rahaa: kuultuaan kuistiltaan ohi kulkevan Denisen laulua joku valkoinen nainen pyysi pikauusintaa; palkaksi tuli kolikko. Siitä alkoi Denisen unelma päästä laulajaksi. Toisen kappaleen Music and Life Lessons teemana on 10-henkisen perheen suhde musiikkiin (kaikkea muuta kuin gospelia kutsuttiin bluesiksi), leikit ja satunnaiset muistot maailmansodan ajalta. Jo paljon ennen vuoden 1947 muuttoa läheiseen Belzonin pikkukaupunkiin reipasotteinen Denise oli oppinut pitämään puolensa. Kolmas, neljäs ja viides kappale valaisevat maaseudun ja pikkukaupungin eroja, radion (myös kantrin) kuuntelua, muutamia pianotunteja, novellikirjoituskokeiluja, kohdattua rasismia, karkaamista Chicagoon teiniavioon ja paluuta takaisin Belzoniin, kuvauksia Chicagoon palanneen laulajanalun arjesta ja nähdyistä suosikkiartisteista suurkaupungissa sekä lopulta musiikkibisneksen monivivahteisesta maailmasta, sen nurjia puolia unohtamatta.

Chicagossa Denise oli Billy ”The Kid” Emersonin suojattina ja ”oppilaana” saanut 1960-luvun alkuvuosina sopimuksen kuuluisalle Chess-levy-yhtiölle. Taiteilijanimi oli nokkelasti keksitty, mutta liian itsenäisenä ja itsepäisenä Denise ei päässyt levyttämään! Billy Emerson jatkoi Denisen kanssa, ja Lonnie Brooksin (silloin vielä Lee Baker) ensihitti Figure Head (1964) oli Denisen ja Billyn yhteistekele. Opimme mm. sen, että noihin aikoihin Chicagon pohjoisreunalla sai valkoiselle yleisölle esittää kevyempää Motown-tyyppistä musiikkia, kun taas etelälaidan ghetossa oli väännettävä karua bluesia. Aivan kaikista Chicagossa tapaamistaan kilpakumppaneista aloitteleva Denise ei ollut innoissaan. Vihdoin 1967 hän pääsi levyttämään: A Love Reputation oli jonkin sortin paikallinen hitti Chicagossa. Paljon kiintoisaa tietoa Chicagon bluesmaailmasta on upotettu tähän jaksoon.

Vihdoin vuonna 1971 tuli yli miljoona kappaletta myynyt ykköshitti, detroitilaisen Westbound Recordsin julkaisema Trapped By A Thing Called Love. Siitä ja tiestä tähtiin kertoo seitsemäs kappale. Jo 60-luvun lopulla Denise oli ottanut tavakseen kertoilla niitä näitä keikkakappaleiden värittämiseksi, käyttäen mallinaan LaVern Bakeria, puhumatta vielä ”rumia” Richard Pryorin tapaan – Millie Jackson otti myöhemmin oppinsa Deniseltä. Ykköshitti syntyi muuten toisen aviomiehen, Bill Jonesin kanssa; se levytetiin Memphisissä Willie Mitchellin Royal Studiossa mm. Hodgesin veljesten soiton avittamana. Ura oli nousukiidossa, ja jo vuonna 1972 tuli ensimmäinen ulkomaankiertue, joka suuntautui läntiseen Afrikkaan; maiden köyhyys järkytti Denisen pahanpäiväisesti. Ero toisesta miehestä tuli vuonna 1974, ja Denise muutti Memphisiin. Näihin aikoihin hänellä oli miesystävänä muuan pankkirosvo, joka oli mm. sotkeutunut Memphisin kuuluisan rumpalin Al Jacksonin murhaan, mutta onneksi Denise pystyi todistamaan syyttömyytensä. Turvallinen loppuelämä (1977–2018) kului radioasema-yrittäjä James Wolfen kanssa lähes alusta pienessä Tennesseen Jacksonissa. Omia lapsia ei syntynyt, mutta adoptoituja muusikoiden lapsia myöhemmin senkin edestä.

Ennen Mississippin Jacksonin soul- ja gospelyhtiö Malacolla toimimistaan (1982–1997) Denise LaSalle teki diskoaikaan aliarvostettuja albumeja ABC/MCA -merkille. Niissä on omat kiintoisat puolensa, mm. kappaleiden syntymisestä on tässäkin jaksossa kiehtovia tarinoita. Mutta soulbluesin tai Etelän bluesin (tästä teennäisestä termistä Denise ei itse pitänyt) kohdalla Denise tekee pesäeron bluesin ja oman siihenastisen muusikkoutensa välille: hän ei pitänyt itseään lainkaan blueslaulajana, mutta Z.Z. Hillin yllättävän Malaco-hitin Down Home Blues myötä Denise alkoi säveltää yhtiölle ja hän pääsi pian itsekin kunnon soulin talliin ensimmäisten konkareiden joukossa. Malacoa käsittelevän kappaleen keskeisimpänä jaksona pidän sitä selostusta, jossa Denise pohtii suhdettaan bluesiin: hän kyllä arvosti vanhan bluesin mestareita, mutta ei halunnut ryhtyä valkoisen yleisön haluamaksi ”hampaattomaksi nuuskaavaksi homssuksi”. Denisen mukaan esim. Bobby Rush ajaa kaksilla rattailla ollessaan toisaalta valkoisten ideaali bluesukko ja toisaalta modernimpaa R&B:tä suoltava juippi. Denise halusi sen sijaan pysyä omana persoonanaan. Silti hän perusti 1980-luvulla N.A.P.O.B.-yhdistyksen (National Association for the Preservation of the Blues, ks. Denise LaSalle -haastatteluni BN 142 = 4/1993); se pyrki saamaan juurevalle soulbluesille Yhdysvalloissa radiosoittoa ja tunnustusta. Yhdistyksen kirjeissä oli mm. muutaman artistin kiertueohjelmat ja vetoomuksia. Kärsivän ja ajoittain kriisissä olevan afroamerikkalaisen yhteisönsä henkiseksi tueksi Denise on laatinut pari jykevää kirjoitusta: ”America’s Prodigal Son” (kokonaan Southern Soul-Blues -kirjan johdantokappaleena) ja ”Cry of the Black Soul” (runo kappaleen 12 lopussa).

Vuonna 1999 Denise siirtyi esittämään gospelia – lähinnä miehensä saarnaajuuden tueksi – mutta hän ei siinä kauaa viihtynyt, vaan teki pian paluun oman musiikkinsa pariin Ecko-merkillä. Vuonna 2009 Koko Taylorin kuoleman jälkeen Denise vihdoin korotettiin Bluesin Kuningattareksi Belzonissa, Mississippissä. Vielä 2010-luvulla keikkailu jatkui, mutta sitten alkoi terveys reistailla pahemman kerran. Vuonna 2017 jalan amputointi oli lopulta kohtalokas, mutta Denise ehti vielä vitsailla suunnitellessaan kappaletta How Can A One-Foot Woman Kick Her Man’s Butt?

Suosittelen kirjaa lämpimästi myös lukijoille, joita vanhan perinteisen bluesin ja modernimman mustan musiikin – erityisesti soulin – välinen maasto mustassa Yhdysvalloissa kiinnostaa.

Erkki Sironen
(julkaistu BN-numerossa 6/2020)

Share