Artikkelikooste: Juhani Ritvanen muistoissamme (1948-2012)

JUHANI RITVANEN 1948–2012 MUISTOISSAMME

Suomen Mr. Rhythm’n’Bluesin, Juhani Ritvasen poismeno 64 vuoden iässä lokakuun 1. päivänä 2012 sai monet hänen ystävänsä, kollegansa ja hengenheimolaisensa muistelemaan sekä kunnioittamaan edesmennyttä ohessa julkaistavien kirjoitusten välityksellä. Niiden lomassa Blues News tarjoaa myös uusintajulkaisuina muutamia näytteitä Juhanin sanoinkuvaamattoman upeasta artikkelituotannosta vuosikymmenten varrelta.

Kuva 1: (c) Seppo Niinikuru, 1992 / kuva 2: (c) tuntematon, 1998 / kuva 3: (c) Pertti Nurmi, 2008

___________________________________________________

MUISTOKIRJOITUS: JUHANI RITVANEN IN MEMORIAM
(Julkaistu alunperin BN-numerossa #257 = 5/2012)

Finnish Blues Societyn ja Blues Newsin kantaviin voimiin vuosikymmenien ajan lukeutunut Juhani Ritvanen poistui maallisesti keskuudestamme 1. lokakuuta klo 19.20. Hiljainen hetki Juhani, muistosi elää – BN ei olisi sitä mitä on ilman sinua!

Blues News -lehden sivuilta tuttu kirjoittaja ja pitkäaikainen toimitussihteeri sekä FBS:n kuudes kunniajäsen (v. 1977) Juhani Ritvanen menehtyi vaikeaan sairauteen 1.10.2012 Nurmijärven terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hän oli kuollessaan 64-vuotias.

Nurmijärvellä 12.3.1948 syntynyt Ritvanen kirjoitti ylioppilaaksi Nurmijärveltä ja opiskeli sittemmin Helsingin yliopistossa matematiikka pääaineenaan, suorittaen sangen pikaisella aikataululla luonnontieteiden kandidaatin tutkinnon. Terveyshuolien johdosta Juhani ei kuitenkaan jatkanut enää tämän jälkeen opintojaan tai siirtynyt täyspäiväiseen työelämään, vaan keskitti tästedes enimmät voimavaransa harrastetoiminnalle. Jo oppikouluaikoina ennen 60-luvun puoliväliä innokkaaksi musiikin suurkuluttajaksi ja tutkijaluonteeksi paljastunut Juhani tuli vaivihkaa tutustuneeksi soulin ja rhythm’n’bluesin viettelevään maailmaan (mm. Radio Luxemburgia sekä ”merirosvo”-asemien lähetyksiä kuunnellen sekä tilaamaansa amerikkalaista Billboard-lehteä lueskellen). Aikaansa nähden harvinaisen valveutuneen nurmijärveläisen harrastajaporukan seurassa Ritvanen löysi pian kiinnostuksensa kohteiksi myös doowopin sekä gospelin. Ajauduttuaan vuonna 1970 BN-lehden ”palvelukseen” Juhanin musiikillinen tietoisuus kasvoi entisestään myös perinteisemmän bluesin, varsinkin kantribluesin suuntaan – kiitos ennen kaikkea FBS-aktiivi Matti Laipion jo tuolloin huomionarvoisten levykokoelmien. Ensimmäiset BN-artikkelinsa (soul-laulaja Clarence Carterista sekä ”country-gospel” -teemasta) hän kirjoitti lehden numeroon #12 (1/1971).

Kaikkiaan Juhani laati Blues Newsiin yli 4000 kirjoitusta (etupäässä levyarvioita ja artistiesittelyjä), toisin sanoen moninkertaisesti enemmän kuin kukaan muu koko aviisin nykyisestä tai entisestä avustajakaartista! Eritoten hänet muistetaan usein ironisesti nimetyistä laajaosaisista artikkeli- ja levykatsaussarjoistaan kuten ”Helmiä Houstonista” (BN 4/72-), ”Bring Back Those Doowops” (BN 3/76-), ”Gospelia kokoelmilla” (BN 2/87-), ”Vinyyli kunniaan” (BN 2/96-), ”Tyttöjä tyrkyllä” (BN 1/98-), ”Murtomiesten Doowopia” (BN 3/98-), ”Yhä jytisee” (BN 4/02-), ”Teinipopin rupusakki” (BN 6/02-), ”Kiddie Sound – ipanat inisevät” (BN 4/05-), ”Merkillistä meininkiä” (BN 5/08-) ja ”Raavasta röhinää” (BN 1/10-).

Ritvasen hämmentävän mittavassa tuotannossa korostui kautta linjan sekä asiantuntemus, huumori että hänen kiistaton kirjoitustaitonsa. Myös Juhanin työteho säilyi läpi vuosikymmenten mykistävällä tasolla: keväällä -71 käynnistyneen toimittajanuran varrelle lukeutui ainoastaan viisi BN-numeroa, joissa ei julkaistu hänen tekstejään; 3/72, 2/73, 6/74 sekä 3/94 sekä 4/12.

Yleisesti ottaen Juhanista voidaan vakain perustein sanoa, että ilman hänen uskomatonta henkilökohtaista satsaustaan BN-lehti tuskin olisi jatkanut taivaltaan 2010-luvulle asti, ei ainakaan nykyisessä muodossaan. Niin ikään ilman sana- ja mielipidevalmista suunnannäyttäjäänsä varsin moni nykypäivän juurimusiikkiharrastajista olisi jäänyt vaille nimenomaan Juhanin kirjoitusten välityksellä ammennettua alkukimmoketta mustan musiikin saloihin. Kuultiinpa miestä silloin tällöin jopa radiotoimittajanakin, tämän häärätessä muutaman muun BN-henkilön tavoin YLE:n ”Bluesin maailmasta” -musiikkiohjelman vuorottelevana juontajana vuosina 1978–90.

Lisäksi Juhani oli jo vanhan paperitaiton aikaan BN-lehden pääasiallinen taittaja ja toimitussihteeri, meidän vähälahjaisempien kirjoittajien aikaansaannosten lannistumaton oikolukija sekä huikean musiikkitietämyksensä valossa yksiselitteisesti korvaamaton asiavirheiden tarkistaja, jos kohta myös arvaamattomien, toisinaan hitusen jääräpäistenkin luonteenpiirteidensä sekä omintakeisten työskentely- ja elintapojensa johdosta tämän tästä harmaiden hiusten määrää toimituskavereiden sekä ennen kaikkea lehden kulloisten päätoimittajien kuontaloissa kasvattanut oman elämänsä antisankari. Taittajan toimenkuvastaan Juhani joka tapauksessa huolehti uskollisesti ja ansiokkaasti aina kesään 2011 asti, jolloin vakava silmäsairaus astui kuvioihin vaikeuttamaan lisää jo entuudestaan tavattoman suurta huolellisuutta ja kärsivällisyyttä tekijältään vaatinutta taittoprosessia.

Muistamme Juhani Ritvasen joviaalina, lämpimänä ja huumorintajuisena velikultana, jolle blues-juoma ei ollut kauhistus ja joka todella arvosti muita ihmisiä – kuten myös sitä aina niin vaikeasti määriteltävää hyvää musiikkia, jonka salaiseen reseptiin kuului ehdottomasti sekä Rytmiä että Bluesia.

Mainittakoon vielä lopuksi, että Juhani on mitä luultavimmin toistaiseksi ainoa BN:n kirjoittaja, josta on tehty ihan oikea laulukin. Kysymyksessä on kappale Pallojuoma, joka löytyy Freud, Marx, Engels & Jung -yhtyeen ensimmäiseltä LP:ltä vuodelta 1986. FBS ry ja Blues Newsin toimituskunta jäävät kaipaamaan rakasta ystäväänsä ja kollegaansa.

BN-toimitus (Pete Hoppula, Maiju Lasola, Harri Suokas, Aimo Ollikainen, Vesa Walamies ja Pertti Nurmi)

___________________________________________________

YSTÄVÄT JA KOLLEGAT MUISTELEVAT
(Julkaistu alunperin BN-numerossa #257 = 5/2012)

Seppo Niinikuru: Muistoja Juhanista

Tuttu ääni menneisyydestä, Juhani Ritvanen, puhuu radiossa ”Bluesin maailmassa” -ohjelmassa, jonka olen kuullut ennenkin, joskus vuosikymmeniä sitten.

Olen tuntenut Juhanin hyvin kauan, vaikkemme mitään läheisiä ystäviä olleetkaan. Ensimmäinen muistoni hänestä on vuodelta 1955. Meillä oli sellaiset naapuritalojen poikien kesken järjestetyt urheilukilpailut, joihin kaverini kutsui Juhanin vahvistukseksi joukkueeseemme. Juhani oli silloin vähän riskimpi meitä ja olikin aika haka kuulantyönnössä.

Kun sitten itse aloitin koulunkäynnin ja opin lukemaan, aloin käydä Rajamäen kirkon alakerrassa olleessa Alkon henkilökunnan kirjastossa. Meidän isämme olivat työkavereita ja siksi mekin saimme käyttää kirjastoa. Siellä Juhani oli vakituinen kävijä, joka luki viikottain ison kasan kirjoja. En ole vieläkään unohtanut Juhanin lainausnumeroa 12, joka löytyi hyvin monesta hyvinvarustetun kirjaston kirjan lainauslapusta. Muistan yhä, kuinka hyllyjen välissä tutkimme milloin lääkärikirjan kuvitusta, tai nauroimme Juhanin lempikirjailijan, Armas J. Pullan ”Ryhmy ja Romppainen” -teoksia. Vielä opiskeluaikoinaankin Juhani polki kotoaan pienellä vihreällä pyörällään kirjastoon. Muistoissani näen edelleen ohjaustangossa roikkuvan ruskean nahkasalkun.

Musiikkiin liittyviä muistoja Juhanista ei 60-luvulta oikein tule mieleen, mutta jotenkin liittäisin häneen sellaisia artisteja kuten Del Shannon, Roy Orbison ja The Righteous Brothers. Kun sitten joskus 60-luvun lopulla olimme molemmat viinatehtaalla kesätöissä, muistan kuinka Juhani toi sinne Blues News -lehtiä, joita en ollut ennen edes nähnyt. En kyllä ole varma siitä, oliko hän jo silloin itse mukana sen tekemisessä. Joskus myöhemmin Juhani sai myös minut irtonumeron ostajasta vakiotilaajaksi.

Oma heräämiseni Bluesiin käynnistyi joskus 70-luvun alkupuolella, mutta taisi olla vasta 80-luvulla, kun taas olin tekemisissä musiikiasioissa Juhanin kanssa. Monet olivat ne Nurmikemujen järjestämät keikat Rajamäellä ja Nurmijärvellä, joissa tapasimme. Yksi mieleenpainuvimmista oli Honey B. & T-Bonesin keikka Nurmijärven Venlassa, josta Juhani niin lennokkaaseen tapaansa kirjoitti BN:ään.

Puistobluesissa Juhani oli monet vuodet vakiomyyjänä yhdistyksen tiskillä, ja siellä tuli aina käytyä hänen kanssaan juttelemassa. Viimeinen tapaamisemme musiikin merkeissä taisi olla Blues Newsin 40-vuotisjuhlissa Gloriassa. Juhani olikin siellä aika vauhdissa, kun istuimme jossain yläkerran pöydässä, josta ei lavalle edes näkynyt. Kesällä kuulin Juhanin sairastuneen vakavasti ja joutuneen sairaalaan. Vaikka sain kuulla aina välillä Juhanin ystäviltä hänen voinnistaan, tuli facebook-sivulle ilmestynyt tieto hänen poismenostaan yllätyksenä.

Juhanin merkittävä panos Blues Newsin sivuilla on silti aina nähtävissä, kun vain ottaa jonkin lehden vanhoista numeroista luettavakseen.

Pekka Talvenmäki: Ystäviä oppikoulusta lähtien

Aloitin oppikoulun Nurmijärven Yhteiskoulussa vuonna ’59. Samalle luokalle osui Juhani Ritvanen, joka oli aluksi vain mukava poika suuressa porukassa. Erityinen paras kaveri hän ei ollut, tosin muistan käyneeni tokaluokkalaisena hänen kotipihallaan hyppäämässä korkeutta ja työntämässä kuulaa. Tilanne muuttui syksyllä ’61, kun saksanlukijaluokkamme oli kutistunut niin, että jäljellä oli vain seitsemän poikaa. Me 3B-luokan pojat otimme välituntipaikaksemme NYK:n vanhan puolen portaikon, jossa sählättiin ja juteltiin niitä näitä. Juhani oli saanut ullakkohuoneeseensa uuden radion ja kuunteli nuorten musiikkiohjelmia, vähäisten kotimaisten ohessa myös Radio Nordia ja Luxemburgia. Välitunneilla hän kertoili suosikeistaan, ja kun hän kertoi tykkäävänsä Rick Nelsonin Travelin’ Manista, joka oli minunkin lempilevyjäni, innostuin. Levyistä riitti juttua entistä enemmän, intoa lisäsi viereiseen Vallen baariin hankittu jukebox, jonka liepeille mentiin notkumaan aina tilaisuuden tullen. Noihin aikoihin aloitimme myös kouluajan loppuun kestäneen tavan jäädä odottamaan linja-autoa päivän päätteeksi koululle. Tehtiin ensin matematiikan tehtävät ja saksan käännökset ja sen jälkeen puhuttiin levyistä.

Levyistä puhuminen tarkoitti aluksi sitä, että kirjattiin omia listoja. Juhanille se alkoi pienestä taskulehtiöstä, johon hän merkitsi viikoittain oman top teninsä, noin vuoden ’63 alusta hän siirtyi top 30:een, mihin antoi mahdollisuuden lisääntynyt innostus, monet uudet radioasemat ja tolkuton määrä hyviä levyjä, elettiinhän aikoja, jolloin brittiinvaasiosta ei vielä tiedetty mitään. Juhanin listalevyt olivat tyypillistä teinipoppia, amerikkalaista lähinnä, selvimmät poikkeukset englantilaiselle puolelle olivat Helen Shapiro ja Jimmy Justicen versio Drifters-hitistä When My Little Girl Is Smiling, joka oli muistaakseni Juhanin mielestä ainoa esitys, jossa valkoinen cover löi mustan originaalin. Juhanin ”levy, jonka jälkeen mikään ei ollut kuin ennen” oli syksyllä ’62 ilmestynyt Crystalsin jenkkiykkönen He’s A Rebel. Sitä seurasi joukko tyttöyhtyehelmiä, joiden yhteydessä saatiin esille myös esittäjien valokuvia ja silloin alettiin tajuta, että levyn hyvyyden ja esittäjän ihovärin välillä oli tietty yhteys. Lopullisen sysäyksen Juhanille antoi Sam Cooke, ja vaikka ensi-ihastus siltä rintamalta oli tanssihitti Twistin’ The Night Away, niin Sam oli laulajana ihan eri luokkaa kuin entiset valkoiset suosikkipojat. Saman tien loppukesällä ’63 iski Motown. Juhanin osalta se merkitsi täydellistä antautumista. Muistan hyvin, kun olimme syyskuun alussa luokkaretkellä Turussa. Juhani istui suurimman osan matkasta vieressäni eikä puhunut mistään muusta kuin Mary Wellsistä, Miraclesista ja Martha & The Vandellasista. Samalla viimeinenkin myötätunto brittilevyjä kohtaan oli kadonnut. Juhani oli saanut 15-vuotislahjakseen nauhurin (se Telefunken, joka myöhemmin sai lempinimen ”ruksutin”), ja ainoa mersey-levy, joka hänen nauhoiltaan koskaan löytyi oli Searchersin Sweets For My Sweet. Hänen tokaisunsa ”Englannista ei Helen Shapiron hittien jälkeen tullut mitään mielenkiintoista” oli niin ehdoton, että vain kaksi kertaa hän antoi periksi (Dusty Springfieldin I Only Want To Be With You ja Procol Harumin A Whiter Shade Of Pale). Tässä kohden on syytä muistaa, että Juhanin jyrkät mielipiteet eivät varsinaisesti olleet periaatteellisia. Hän ei analysoinut levyjä eikä hyvyyteen tai huonouteen tarvittu muuta syytä kuin että levy oli hyvä (tai helkkarin hyvä, joka oli Juhanin superlatiivi), jos se kuulosti hyvältä. Brittipop oli huonoa siksi, että se kuulosti huonolta, siinä kaikki.

Kuva 1: Näiltä portailta se alkoi. NYK:n 3B luokkakuvassa keväällä ’62. JR Bobby Rydell -kampauksessaan takarivissä opettajan vieressä, Pekka Talvenmäki tyttöjen varjossa kakkosrivissä (c) P. Talvenmäki. Kuva 2: Herrasmiehet (Hannu Rosenström, J. Ritvanen, P. Talvenmäki ja Veikko Dunderfelt) tutkivat Billboardin Hot 100 -listaa lukuvuoden päätöspäivänä 1965. Herman’s Hermitsillä on kaksi singleä Top 10:ssä, siitä totiset ilmeet… (c) Timo Unhola

Motownin rinnalle ja edelle nousi nopeasti soul. Otis Redding ja Solomon Burke olivat Juhanin suuret suosikit. Hän oli kaiken aikaa askelen edellä meitä muita. Kun me vuoden ’66 kieppeillä olimme tajunneet, että Memphis oli johtava soulkaupunki ja Stax sen ykkösstudio, Juhani hehkutti jo Goldwaxia, James Carria ja O.V. Wrightia. Raskaan sarjan miehet Bobby Blandin ja Little Miltonin Juhani keksi samoihin aikoihin. Samoin tyttöpuolella minun suosikkejani olivat pitkään Motownin tähdet, kun taas Juhani oli löytänyt todella kovia laulajattaria, Mitty Collieria, Irma Thomasia ja Barbara Lynniä.

Abivuotena tuli eteen pohdinta tulevaisuudesta. Juhani kertoi joskus matikan tehtävien lomassa, että äiti oli toivonut hänestä lääkäriä, mutta se ei tuntunut houkuttelevalta. Päädyimme noille ajoille tyypilliseen kaavaan: joko polille tai yliopistoon matematiikkaa lukemaan. Kun opettajamme Pulla penkkaripäivän kahvipöydässä uteli ajatuksiamme, hän totesi varmasti, että ei teistä pojista insinöörejä tule, Juhanista tulee tutkija ja Pekasta opettaja. Yliopistoon päädyimmekin ja aloitimme syksyllä ’67. Luennoilla istuttiin, väliajoilla juteltiin levyistä ja vapaa-aikoina kierreltiin isojen kauppojen levyosastoja ja divareita. Minulle nuo kiertelyt merkitsivät levykeräilyharrastuksen alkua, kun taas Juhani oli päättänyt, että hän satsaa nauhoituksiin. Niin hän tekikin. Tietenkin hän lopulta tajusi satoihin nauhoihin ja kymmeniin tuhansiin raitoihin kasvaneen systeeminsä hankaluuden, mutta silloin oli liian myöhäistä. Juhanilla ei todellakaan koskaan ollut omaa levykokoelmaa paitsi se ”pieni sievä”, jonka ensimmäinen vaihe oli Fazerilta hankittu kymmenen singlen satsi. Sen hän osti yhteisellä laskutikun ostomatkallammme syksyllä ’64, kun rahaa oli jäänyt sopivasti yli. 70-luvulla pieni sievä käsitti 25 singleä eikä sen suuremmaksi pitänyt kasvaakaan, mutta sen verran lipsumista tapahtui, että levyjä oli lopulta yli viisikymmentä, Juhanin erityissuosikkeja kaikki.

Armeija sotki sekä opintoja että musiikkiharrastusta. FBS:ään sentään liityimme tammikuussa ’69 ja kun itse vapauduin intistä, Juhani oli ehditty valita yhdistyksemme rahastonhoitajaksi ja hän oli myös aloittamassa kaikkien tuntemaa kirjoitusuraansa BN:n puitteissa. Hänen kirjallisesta nokkeluudestaan olimme saaneet nauttia jo koulussa, erityisesti muistan Marvin Gayetä käsitelleen aineen keskikoulussa ja soulia ylistävän saksankielisen harjoitelman lukiossa. Juhani oli ylivoimainen kirjoittaja, mutta muutenkin monipuolisesti huippulahjakas, esimerkiksi värienkäyttäjänä piirustustunneilla hän oli rohkea ja omaperäinen. Vain liikunta tökki. NYK:n alaluokkien kuulantyöntömestaruuden hän voitti hyvän tekniikan ansiosta, mutta juoksemista ja varsinkin pallopelejä hän inhosi. Eniten ihmettelin, että hän ei osannut uida, vaikka asui parin sadan metrin päässä Etelä-Suomen parhaasta uimarannasta.

70-luvun alussa tapahtui ratkaisevia käänteitä. Juhani totesi kerran luentotauolla, että sinusta tulee sitten opettaja, vai? Vastasin, että siltä näyttää, johon Juhani, että hänestä ei ikinä tule opettajaa ja ennen kuin ehdin kommentoida ettei myöskään kravattilaskijaa vakuutusyhtiöön, pankkiin tai firmaan. Kysymykseni ”entäs väitöskirja ja yliopistoura?” hän kuittasi lauseella ”ääh, ei taida edes gradu tulla koskaan valmiiksi.” Näin kävi. Osaselitys oli sisäelinsairaus, joka oli ilmennyt sitkeänä tulehduksena jo 60-luvun alussa ja joka uusiutui entistä vakavampana. Toinen syy oli täyspäiväiseksi kasvanut kiinnostus musiikkiin ja BN:n tekemiseen. Sitä muistelkoon joku muu. Omalta osaltani voin vain todeta, että Juhani oli mukana kaikessa mitä reilun neljänkymmenen vuoden aikana BN:n sivuille tein. Hän innosti ja yllytti, keksi juttujen aiheita, auttoi materiaalin ja kuvien valinnassa, kirjoitti puhtaaksi, taittoi…

Muutin Vääksyyn syksyllä ’74, mutta välillämme vallinnut yhteys ja ystävyys ei katkennut. Tapasimme muutaman kerran vuodessa sekä BN:n merkeissä että tietokilpailutapahtumissa, joissa Juhani oli ylivoimainen silloin kun oli ns. kilpailukunnossa; hänen vuosien varrella hankkimansa mustan musiikin tietomäärä ja varsinkin sen monipuolisuus oli minun suppeasta näkökulmastani katsottuna aivan käsittämätön. Parina viime vuotena jouduin surukseni toteamaan hänen heikentyneen terveytensä, positiivisena muistona viimeisistä vierailuista jäi eräänlainen paluu sinne mistä aloitimme. Kuuntelimme nimittäin usein Juhanin lempiraitoja laajasta ”Teen Age Dreams” -sarjasta, josta hän suunnitteli jatkokertomusta BN:ään, mutta haaveeksi jäi, osittain terveystilanteen vuoksi, osittain siksi, että sarja ehti laajeta hallitsemattoman laajaksi.

Vesa Walamies: Juhani Ritvasen muistolle

Tapasin Juhani Ritvasen ensimmäisen kerran jo vuoden 1969 elokuussa. Järjestin silloin Timi Varhaman kanssa Lahdessa Blues Newsin menestyksekkään tukikonsertin, minkä tuloilla maksettiin kuutosnumeron painatuskulut. Illan mittaan kaksi siististi pukeutunutta nuorta miestä esittäytyi minulle, kaiketi etupäässä siksi, että olin jo miltei vuoden verran avustanut BN:ää. Herrat ilmoittivat nimikseen Juhani Ritvanen ja Heikki Suosalo ja kertoivat olevansa mustan, tai pikemmin kuten silloin oli tapana sanoa, neekerimusiikin ystäviä. Heistä varsinkin ensiksi mainitun opin aikojen kuluessa tuntemaan oikein hyvin.

Seuraavan vuoden alkupuolella BN:n ja FBS:n toiminnot olivat sitten jo siirtyneet Pirkanmaalta pääkaupunkiseudulle. Vuoden -70 toukokuussa pidettiin Helsingin Kulttuuritalossa yleinen kokous, missä valittiin Finnish Blues Societylle kuusijäseninen hallitus, vaikka yhdistys ei silloin ollut vielä edes rekisteröitynyt. Sitä varten tarvittiin mm. perustamissopimus, minkä allekirjoittivat 23.9.1970 lisäkseni varapuheenjohtaja Matti Laipio ja rahastonhoitaja Juhani Ritvanen. FBS:n ja BN:n kulmakiveksi luonnehdittu JR oli siis muun ohella myös yhdistyksemme virallinen perustajajäsen. Samaisen vuoden -70 loppupuolella Juhani tiedusteli minulta hieman epäröiden ja arkaillen, josko hänkin voisi kirjoitella jotakin Blues Newsiin. Luonnollisesti rohkaisin häntä, eikä tuosta keskustelusta kulunut pitkääkään aikaa, kun edessäni olivat jo käsikirjoitukset hänen kahdesta esikoisartikkelistaan. Ne julkaistiin BN:n numerossa 12 eli 1/71, ja siitä lähtien häntä ei todellakaan tarvinnut houkutella juttujen laadintaan.

Taittohommiin Juhani ryhtyi saman vuoden lopussa ilmestynyttä n:oa 15 tehtäessä, ja sen jälkeen hän hoiti merkittävän osan lehtien koostamisesta aina vuoden 2011 jälkimmäiselle puoliskolle saakka, siis noin 40 vuoden ajan. Päätoimittajat vaihtuivat minusta Timi Varhamaan, Juhani Aaltoon, Risto Kuokkaseen, Pertti Nurmeen, Aimo Ollikaiseen, Sami Ruokankaaseen, Pete Hoppulaan ja Maiju Lasolaan, mutta kaikkien meidän vankkana tukenamme lehden tekemisessä uurasti Juhani Ritvanen.

Vuosien mittaan yhteistyömme jatkui ja ystävyytemme syveni. Kirjoittelimme, soittelimme puhelimella, vaihtelimme levyjä sekä tapasimme monissa FBS:n kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa. Vaikka olenkin asunut enimmän osan BN:n ilmestymisajasta Keski-Suomessa, Juhani piti minut hyvin ajan tasalla yhdistyksen ja lehden tilanteista. Jopa kolme lastani oppivat tietämään isänsä erikoisen musiikkiystävän, josta he aluksi käyttivät nimitystä Ritvasen setä.

Erityisellä lämmöllä muistelen erästä tapahtumaa. Kuuden vuoden lykkäyksen jälkeen olin vihdoin mennyt vuoden -74 helmikuussa suorittamaan asepalvelusta Keuruun varuskuntaan. Monista eri syistä varusmiehenä oleminen oli minulle erinomaisen raskasta ja vastenmielistä. Iloni oli mitä melkoisin, kun komppaniani kirjuri aivan yllättäen jakoi minulle BN:n numeron 29 eli 5/74. Pelkästään osoitelappua silmäilemällä totesin, että lehden oli lähettänyt reservin vänrikki Juhani Aleksander Ritvanen.

Lehden tekijänä Juhani nautti ja nauttii yhä Blues Newsin lukijakunnan laajamittaista arvostusta. Kun 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla järjestettiin äänestys BN:n parhaasta kirjoittajasta, hän voitti sen ylivoimaisesti. Etenkin 80-luvulla hänen osuutensa lehtemme tekemisessä oli niin keskeinen, että sen nimi olisi hyvin perustein voitu muuttaa muotoon Ritvasen Sanomat.

Mikään puhdasoppinen bluesin harrastaja Juhani ei koskaan ollut, vaikka hän kyllä piti paljon myös sinisistä sävelistä. Tuon asiantilan hän myönsi moneen kertaan ja käytti välillä itsestään nimitystä Juhani ”Two Steps From The Blues” Ritvanen. Hän oli tunnetusti mieltynyt 40- ja 50-lukujen mustan r&b:n ohella etenkin doowop-musiikkiin. Kun sain tietää JR:n terveydentilan heikkenemisestä, halusin lyhyehkön Platters-kirjoitelman myötä osallistua hänelle tärkeän ”Bring Back Those Doowops” -sarjan jatkamiseen. Ymmärtämäni mukaan Juhani harras tavoite oli saada saatettua sarjansa sadanteen osaansa, mistä jäi lopulta puuttumaan 18 kirjoitusta. Uusien doowop-artikkeleiden laatiminen ja julkaiseminen olisi mitä oivallisin tapa antaa arvoa hänen työlleen.

Nyt Juhanikin on siis poistunut hengenheimolaistensa Veikko Soramäen, T.J. Malinin, Rokki-Maken ja kumppaneiden seuraan. Me hyvän mustansävyisen musiikin ystävät, jotka yhä jatkamme maallista vaellustamme, kaipaamme häntä ja kunnioitamme suuresti hänen ainutlaatuista persoonaansa.

Heikki Suosalo: Kiljavan kirkas eminenssi

Viinasta se kaikki alkoi. Olimme Riban kanssa molemmat kesätöissä 60-luvun jälkipuoliskolla Rajamäen Alkon pullotuslinjalla. Siellä keskustelu siirtyi musiikkiin ja fyysisesti siirryimme yhä useammin Riban ”Kiljuvan kiven” kodin yläkertaan, jossa vanhalla kelamankalla nimeltään Ruksutin kuuntelimme soulia, rhythm & bluesia ja doowoppia nauhalta; minä vielä oppipoikana.

Seuraavana vaiheena olivat jonkinmoiset kerhokokoontumiset eli nurmijärveläisten soul-intoilijoiden illan- ja yönistujaiset, joihin rupesi tulemaan väkeä kauempaakin; ja jopa ihan oikeita eläviä luennoitsijoita. Itsekin lähdimme vähän myöhemmin satunnaisille turneille levittämään mustan musiikin ilosanomaa muihin Etelä-Suomen kaupunkeihin. Itse olin kerran 70-luvun alussa Kouvolassa zydeco-asiantuntijana. Riba sentään päätti viisaasti pidättäytyä tutuissa ja turvallisissa r&b- ja soul-kuvioissa.

Harrastus syveni: tulivat Blues News -lehti ja radio-ohjelmat – sekä luonnollisesti konsertit. Myös niihin liittyy unohtumattomia hetkiä, esimerkiksi Riban ja Mickey Bakerin harmonisointi illalla Kouvolan kadunkulmassa tyyliin ”they all sang on the streetcorner.” Iltaa jatkettiin Mickeyn kanssa saunassa. Joskus levynhakureissut ulottuivat ulkomaille asti, ja kerran Riba joutui käymään Tukholmassa kahdella peräkkäisellä risteilyllä samalla laivalla, kun ensimmäisellä visiitillä rahat loppuivat eikä luottoa herunut.

Vaikka 70-luvulta lähtien asuimme eri paikkakunnilla, niin pidimme tiiviisti yhteyttä toisiimme. Jään eniten kaipaamaan puhelinkeskustelujamme, joissa musiikin lisäksi puhuimme oikeastaan ihan mistä tahansa, kuten sisäsiisteistä poliitikoista, Suomen viimeaikaisista hulppeista urheilusaavutuksista, erään läntisen naapurimaamme doping-historian ohuudesta, Suomen jalkapallomaajoukkueen urotöistä yms.; toki kuitenkin eniten musiikista. Riban merkitys musiikkitoimittajana on valtava. Vaikkei hänestä kehkeytynytkään mustan musiikin harrastuspiirin ulkopuolella mitään kulttitoimittajaa, niin en löydä hänen rinnalleen Suomesta musiikin alalla ainoatakaan yhtä ylivoimaista oman alueensa asiantuntijaa ja kirjoittajaa. Hänen tietonsa meni syvälle, hänellä oli tosiasiat ja luvut kohdallaan ja faktapaljoudesta huolimatta teksti oli elävää, oivaltavaa ja varsin usein hauskaakin… todellinen vaihtoehto pintajournalismille.

Riba oli riemukasta seuraa. Meillä oli lukuisia hulppeita hetkiä, sillä Riba oli mestari löytämään arjestakin hersyviä ja koomisia yksityiskohtia. Nyt harmittaa niin hitosti, kun kukaan ei enää vastaa.

Matti Laipio: Juhani Ritvanen teki elämäntyönsä BN:n lukijoiden hyväksi

Jos Juhani Ritvanen olisi elänyt suuremmalla kielialueella, hänestä olisi todennäköisesti tullut maailmanlaajuisesti tunnettu r&b-asiantuntija. Nyt hän teki käytännössä koko elämäntyönsä Blues Newsin lukijoiden valistamiseksi.

Olin Juhanin kanssa kosketuksissa erityisesti 70-luvulla, jolloin opin tuntemaaan hänet työasioissa yleensä jämptinä, mutta vapaalla varsin rentona henkilönä. Jo tuolloin hänellä oli suomalaisessa mittakaavassa valtava tietämys omasta mielimusiikistaan. BN:n juttujen perusteella tuo tietämys vain syveni vuosien varrella.

Vapaa-ajan kommelluksista Juhanin seurassa riittää varmasti monia tarinoita. Itse muistan mm. seikkailut Kouvolassa, jonne FBS oli avustanut Jazzliittoa tuottamalla Mickey ”Guitar” Bakerin jazzpäiville esiintyjäksi. Siellä Mickeykin sai kosketuksen Juhanin kanssa mm. suomalaiseen asemaravintolakulttuuriin.

Juhanin myötä poistui suomalaisesta musiikkielämästä niin tietäväinen kuin myös huumorintajuinen persoonallisuus, jollaisia harvoin tähän maahan syntyy.

FBS:n ja Blues Newsin 10-vuotisjuhlat v. 1978. Takarivissä vasemmalta oikealle: Heikki Suosalo, Risto Kuokkanen,
Timo ”Timi” Varhama, Matti Laipio, A. Apunen (FBS:n silloinen rahastonhoitaja), Meeri Nieminen, Juhani Ritvanen, Heikki Malkamäki. Eturivissä vasemmalta oikealle: Juhani Aalto, Pekka Gronow, Jukka ”Waldemar” Wallenius, Vesa Walamies, Hannu Nyberg (c) Jarmo Santavuori

Timo Varhama: Kiitos, Juhani!

Uutinen vanhan BN-toverin poismenosta tuli Tokioon yllättäen BN 257:n kannessa.

Tutun BN:n kolahdus postilaatikkoon täällä kaukana on aina iloinen asia. Ensimmäisenä tsekkaan aina kannesta, mitä mielenkiintoista sisältä löytyy – ja mistä musiikkiarteesta Juhani tällä kertaa irroittelee sanataidettaan. Nyt silmäni pysähtyivät heti mustaan alareunaan ”Juhani Ritvanen in memoriam”. Luin jutun sivulta 19 ja meilasin siltä istumalta puheenjohtajalle esittääkseni osanottoni. Kun kuulin, etta seuraavassa numerossa olisi mukana valittuja näytteitä Juhanin hengentuotteista ja joidenkin veteraanien muistoja miehen mittavalta uralta mustan musiikin esitaistelijana Suomessa, lupasin, etta minäkin mielelläni kirjoittaisin rivin pari Juhanista.

Muistot menevät 45 vuoden taakse. Olin aloittanut opiskelut Helsingissä, ja kauppatieteiden ohella syvennettiin innolla tietoja, taitoja ja kokemuksia monesta muusta asiasta ml. musiikki, erityisesti blues. Tämän osalta oltiin vast’ikään päästy pintaa syvemmälle, ostettu ensimmäiset Chess-levyt, mutta jo valmiita esiintymään asiantuntijana muille. ”Onhan se Clapton kova kitaristi, mutta kuulisitpa Buddy Guy’ta” jne. Kirjoitin viikottaista palstaa popmusiikista kotikaupungin päivälehteen ja yllätyin suuresti, kun erään tällaisen blues-saarnan jälkeen sain kirjeen Vesa Walamieheltä. Osoittautui, että naapurikoulun nörttipoika olikin vielä kovempi blues-fanaatikko. Siitä sitten tutustuttiin paremmin pääkaupungissa, vaikka Vesa oli asunut Lahdessa aivan lähellä ja koulutkin olivat aivan rinnakkain. Eipä aikaakaan, kun löysin itseni Vesan kämpiltä Alppilassa avustamassa BN:n toimituksessa. Tässä astuu kuvaan mukaan Juhani Ritvanen, hiljakseen hykertelevä boheemi matemaatikko, jonka tiedot koko mustan musiikin skaalasta olivat aivan omaa luokkaansa. Heti alusta lähtien hän oli kuin kävelevä tietosanakirja, jotain minkä hän sittemmin osoitti jutuissaan uudelleen ja uudelleen seuraavien kymmenien vuosien varrella – enpä olisi silti uskonut, että niitä kertyi yli 4000!

Monenmoisten detaljien hallinnan lisäksi Juhanilla oli alusta lähtien kyky nähdä musiikki laaja-alaisesti, hyväksyä muiden kapeat makunäkemykset ja olla tuputtamatta omiaan väkisin. Se oli harvinaista siihen aikaan, kun bluesin kuuntelu oli harrasta puuhaa kuin herätysseurat. Miehen ensimmäisten juttujen valossa mekin luulimme, etta Juhani on samalla lailla doowop-friikki kuin me olimme Muddyn, Wolfin ja kitara-Kingien lumoissa, mutta Juhani osoitti jatkossa, etta häneltä löytyy skaalaa vaikka mihin, jopa tenorijazziin. Hänen juttunsa auttoivat meitä muita ymmärtämään mustan musiikin laajan skaalan ja arvostamaan sen kaikkien genrien antia. Itse asiassa, lasken paljon Juhanin ansioksi, että BN on tänään niin laaja-alainen ja eri makusuuntia hyväksyvä, että sitä on ilo lukea joka kerta. Näin ei ollut 40 vuotta sitten.

Juhani oli ”Nurmijärven mafiaa”, johon lisäksensä kuului mm. soulin sanansaattaja Aarno Alén – kiva nähdä, että hän on yhä aktiivi – sekä Hojas-soittajat. Kodin sijainnin johdosta Juhanilla oli tärkeä rooli jatkossa, kun toimitus siirtyi johdossani Käpylään tyttöystäväni asuintalon vinttikammariin, josta koneella kirjoitetut, yhteen leikatut ja liimatut sivuaihiot siirtyivät Matkahuollon hoivissa Juhanille, joka sitten kiikutti ne paikallisen lehden painettavaksi. Joka kerta Juhani kontribuoi mukaan oman juttunsa, joka kerta hän sai sananvalinnoillaan meidät muut kiemurtelemaan naurusta, ja joka kerta hän samalla opetti meille jotain uutta.

Juhani oli aina hyväntuulinen – ja erityisen hilpeä, kun otettiin kuppia. Hän todella tykkäsi viimemainitusta harrastuksesta, mutta niin myös me kaikki muut siihen aikaan. Myöhemmin kaverit kertoivat, että hänelle tuli itse asiassa vähän vaikeuksia asian suhteen. Ehkä se liittyi hänen valitsemaansa elämäntyyliin (vakinaisen) työyhteisön ulkopuolella, ehkä taustalla olivat terveyshuolet, joihin artikkeli BN 257:ssa viittasi. Uskomatonta ehkä, mutta sinä aikana kun olimme läheiset, hän ei koskaan puhunut näistä. Uskomatonta myös, että kaikki nämä vuodet tällainen velmu pysyi aina ”Juhanina”, ei koskaan Jussi tai Juha tai Juppe tms. Vai olenko väärässä? Koska olen asunut suurimman osan elämääni poissa Suomesta, viimeiset 25 vuotta pysyvästi, en ole varma, jos vaikka tilanne muuttui myöhemmin.

Minulle hän oli aina sama Juhani, mustan musiikin kävelevä tietosanakirja. Ja hieno ystävä aina kun tavattiin. Kiitos, Juhani!

Pertti Nurmi: Vuosikymmenet lehden tekoa Juhanin kanssa

”Hannu-Pekka Hänninen on ainoa tietämäni urheiluselostaja, joka kykenee arvioimaan mäkikisoissa hypyn pituuden 30 metriä pieleen.” Mitä ihmettä tuolla lausahduksella on tekemistä BN:n tai Juhani Ritvasen muistelojen kanssa. Eipä kait muuta kuin että se sattuu olemaan vain yksi poimimani lainaus (Keräilijän apuneuvot, BN 2/2012, s. 21) niistä tuhansista nokkelista, innovatiivisista ja hauskoista ajan hermolla olevista kielikukkasista, joita Juhani viljeli reilun 4000 BN-artikkelinsa ja/tai -levyarvionsa lomassa neljän vuosikymmenen saatossa. Asiayhteydestä irrotettuna po. lainaus (jonka kanssa olen muuten tasan samaa mieltä) tuntuu ihan absurdilta, mutta Jussilla oli ilmiömäinen kyky sitoa mitä kummallisimpia aivoituksiaan ja aforismejaan täysin luontevan jouhevasti kirjoitustensa kerronnan lomaan ja vahvistamaan niiden sanomaa. Ne ryydittivät ja ruudittivat hänen asiantuntevasti ja asiasisältöisesti korkealaatuisia kirjoituksiaan ja hengästyttävän hämmästyttävää asiantuntemustaan, joiden komposiitista muotoutui vuosien saatossa hänen kuolematon, legendaarinen maineensa BN:n kaikkien aikain ylivoimaisesti nokkelimpana, suosituimpana, arvostetuimpana ja kiitetyimpänä kirjoittajana.

Tutustuin nuorena kollina 1970-luvun alussa itseäni viisi vuotta vanhempaan Juhaniin ”löydettyäni” orastavan musiikkiharrastukseni kautta tämän eriskummallisen Blues News -lehden. Kuten viime BN:n Juhanin muistokirjoituksessa todettiin, hän oli laatinut ensimmäisen lehtikirjoituksensa vuoden 1971 ykkösnumeroon, kun oma ensimmäinen kirjoitusräpistykseni ilmestyi puolestaan Blues Newsissa 4/1971. Kyseinen BN 1/1971 oli myös ensimmäinen minulle tuoreena uutena lehden tilaajana postin kotiin kantama Blues Newsin numero.

Samaisessa BN:n viime numeron muistelossa kerrottiin ylioppilas-Juhanin matematiikan opiskeluista Helsingin yliopistossa. Hän oli kirjallisen lahjakkuuden ohella myös matemaattisesti erittäin lahjakas tapaus, toisin kuin minä, vaikka olin myös päätynyt opiskelemaan matematiikkaa samaiseen opinahjoon. Minulla – toisin kuin Jussilla – kyseessä oli tosin meteorologian pääaineopintojeni kylkiäisenä tuoma sivuaine. Matikan cum laude -vaiheessa oli joka tapauksessa edessä itselleni hankalan haastavan henkilökohtaisen harjoitustyön tekeminen, josta en tainnut ymmärtää hölkkäsen pöläystä edes otsikosta. Kavereita kun oltiin, niin Jussi ratkaisi probleeman (ja tarvittavat yhtälöt) ruutupaperille alta aikayksikön, taisiko olla kahvikupposen lomassa Porthanian kaffilassa. En nyt muista oliko ”kirjoituspalkkioksi” sovittu Jussin noihin aikoihin suosima gini+piimä -grogijuomayhdistelmä vaiko jotakin muuta yhtä palkitsevan herkullista. Joka tapauksessa Jussille kyllä kelpasi tuollainen mukava pikkulisuke jo tuolloin aikoinaan pienten BN:n kirjoituspalkkioiden päälle. En ole juurikaan arvannut mainostaa julkisesti tätä YYA-toimintaamme, koskapa ei tiedä vaikka seurauksena olisi ollut sittemmin saavutettujen opintosuoritusten mitätöinti, viitekehyksenä vaikkapa juuri parhaillaan julkisuudessa ruodinnan alla olevan kohudosentti J. Bäckmanin opinnäytteiden aitous. Joka tapauksessa parempi myöhään kuin ei milloinkaan (puolijulkinen) kiitos sinne minne se kuuluu.

”Eräänä sateisena päivänä” Telakkakadun läävällä v. 1975… (c) Pertti Nurmi

Lähestyttiin 1970-luvun puoliväliä, jolloin Blues Newsin ja Finnish Blues Societyn pesäpaikkana toimi Helsingin Telakkakadulla sijainnut ensimmäinen varsinainen toimitilamme, jota myös kauniisti tai ainakin kuvaavasti ”lääväksi” kutsuttiin. Tuolta läävältä ovat myös kappaleen yllä nähtävät kuvat lokakuulta 1975. Niissä selvästikin tyytyväisen oloinen edesmennyt sankarimme naattii päivän työnsä tuloksista siemaillen hyvin ansaitsemaansa ja ilmeisesti edellä mainitsemaani virvottavaa nestettä. Kuten taululla olevasta tekstistä havaitaan, Jussi on myös kirjannut kohteliaan viestin jollekin toiselle BN-aktivistille, joka voisi ystävällisesti roudata kuvan levypaketit postilaitoksen kuljetettavaksi, ettei hänen tarvitsisi tehdä yksinään kaikkia niitäkin hommia. Todetaan nyt vielä varmuuden vuoksi, ettei Telakkakadun läävällä sentään katto vuotanut – olletekin kun se sijaitsi kivijalkakerroksessa. Tässä kivijalassa tehtiin työtä ja valettiin vankkaa pohjaa BN:n tuleville vuosikymmenille, useinkin hyvin rennoissa tunnelmissa…

Olen ollut ymmärtävinäni, että Juhanin monimuotoisista Tukholmaan suuntautuneista ns. levynhankintamatkoista tulee enemmänkin turinaa tähän muistokatsaukseemme. Siksipä jätän vain maininnaksi ikimuistettavan Tukholmaan alkuvuodesta 1982 tekemämme BN-”ryhmämatkan”, jonka viitekehyksistä antanee pieniä viitteitä oheinen hotellihuoneessani otettu levollinen kuva. Siinä pötköttävät Juhanin kanssa edesmennyt vannoutunut bluesin ystävä Vexi Soramäki (kesk.) sekä ”kannat kattoon” Hanski Nyberg (vas.). Hieman samanhenkinen musiikkimatka tehtiin sittemmin toukokuussa 1982 Soomen Turkuun ihmettelemään R&B-artisti Rosco Gordonin silloista lavakuntoa ja -karismaa.

Seuraava kirjoituksen yhteydessä oleva Jussin kuva on tuolta pienryhmämatkalta, jollaisella ymmärrettävästi myös nälkä yllättää jossain vaiheessa, ja eväitä nautittiin sen mukaisesti turkulaisessa porttikonkissa. Tältä tapahtumarikkaalta retkeltä olisi paljonkin tarinaa, mutta ehkä siteeraan vain BN:n numerossa #3/82 ollutta JR:n matkaraporttia: ”…tilaisuutta on vaikea kuvata sanallisesti, mutta jotain varmaan kertoo sekin, että meillä toimituksessa on vankka blues-r&b-tunnelma vielä tänäänkin, tiistaina kolme päivää konsertin jälkeen.” Turun Kårenilla tapasimme myös itse Herra R&B:n eli ruåtsalaisen Route 66 -levymerkin mogulin Jonas ”Mr. R&B” Bernholmin. Sattuvasti juuri samaisena vuonna 1982 hänen julkaisemallaan Arbee Stidhamin Crown Prince -albumilla oli julkaistu Juhani Ritvasen ansiokkaasti ja asiantuntevasti laatimat levykansitekstit (skannattuna alla oikealla; huom: klikkaa kuvaketta suuremmaksi).

Juhani oli toiminut BN:n ”leikkaa+liimaa” -taittaja/koostajana käytännössä suurimman osan 1970-luvusta. Kun itse astuin Blues Newsin päätoimittajan saapikkaisiin vuoden 1983 alusta, tämä sama prosessi jatkui. Kirjoitin kaikkien aikojen ensimmäisessä pääkirjoituksessani (BN 1/1983) mm. seuraavaa: ”…Juhani Ritvanen jaksaa vuodesta toiseen oman ehtymättömän kirjoitusintonsa ohessa vastata BN:n pääasiallisesta ulkoasusta. Vilpitön hatunnosto Juhanille tästä jo liki legendaariseksi luonnehdittavasta työstä.” Arvostin Jussia siis jo silloin, melkein 30 vuotta sitten ”liki legendaarisena” henkilönä, joten voinette vain arvata, että tuo ”liki” lisämääre on poistunut sanavarastostani jo aikapäiviä sitten.

Samaisena vuonna 1983 lehtemme ja yhdistyksemme siirtyi uusiin toimitiloihin, eli ”läävä” muutti Kallion Suonionkadulle, tiloihin jotka toimivat bunkkerinamme, lehtivarastonamme ja kokoustiloinamme yhä edelleen 30 vuotta myöhemmin. Seitsenvuotisen (1983–89) päätoimittajuuskauteni alkuvuodet lehden teko eteni, kuten totesin, vanhaan malliin leikkaa+liimaa -systeemillä. Jutut kirjoitettiin kirjoituskoneella noin 10 senttiä leveään palstaan ja tällaiset soirot liimattiin noin A2-kokoisille taittopohjille offset-menetelmällä edelleen painettaviksi, missä yhteydessä taittoarkit pienennettiin ja lehti sidottiin lopulliseen A4-kokoonsa. Valokuvien työstö ja prosessointi oli oma lukunsa ja painettu lopputulos oli luvalla sanoen vaatimaton. Tuo varsinainen taittotyö oli hyvin pitkälti – käytännössä kokonaan – Jussin heiniä ja hän teki sitä Kallion pommisuojaläävän etuhuoneessa pitkälle 90-luvulle, eli siihen saakka kun hänelle hankittiin tietokonelaitteisto uudentuvia taittohommia varten.

Kun BN saavutti järjestyksessään 100. numeronsa kesällä 1986, päätimme toteuttaa ja julkaista massiivisen 100-sivuisen lehden. Kyseisessä numerossa Juhani taisimme käyttää ensimmäistä kertaa tekstin tuottamiseen osittain muutakin kuin perinteistä kirjoituskonetta (tietävätköhän nuorimmat lukijamme edes, mikä on kirjoituskone). Tulostin tuolloin omat juttuni printterillä, jolla pystyi tekemään niinkin edistyksellisiä asioita kuin liuhureunan tasauksen sekä valitsemaan erilaisia fontteja. Lehden kasaus tapahtui toki Jussin toimesta edelleen liimaamalla paperiliuskoja taittoarkeille. BN:n seuraavassa numerossa (BN 5/1986) uudistimme lehden sisältöä kuvaavan informatiivisen kolmossivun, jolloin se ensimmäistä kertaa itse asiassa muistutti sellaista kuin millainen se on tänä päivänä.

Alkuperäinen kuvateksti BN-numerosta 2/1986: ”SAMY r.y.:n hallitus vuodelle 1986. Emme yksilöi kuvaa sen tarkemmin, turpaan vaan joka jätkälle joka vastaan tulee… Vai???”

Blues Newsin 20-vuotisjuhlanumeron (BN 4/1988) synnyttämiseen liittyvästä infernaalisesta katastrofista on kerrottu lyhyesti aiemminkin mm. 40-vuotisjuhlanumerossa BN 4/2008 (s.13). En ala tietenkään perkaamaan vanhaa tarinaa enää sen yksityiskohtaisemmin kuin toteamalla, että herra taittovastaavamme onnistui silloisilla citytoilailluillaan totaalisesti kadottamaan jonnekin tietämättömiin jo valmiiksi taittamansa lehden kaikki paino-originaalit, minkä lopputulemana juhlanumeron teko jouduttiin käynnistämään scratchista kokonaan uusiksi. Silloin oli ystävyysyhteistyö- avunantosopimus Jussimme kanssa todella rankalla koetuksella. Voitte vain arvata, miten ”nätisti” päätoimittaja totta tosiaan käskytti häntä uusiolehden tuotantoprosessissa. Mutta tuokin haava arpeutui huomattavan nopeasti ja yhteistyö lehden teon ja toteuttamisen sekä musiikkiharrastuksen parissa jatkui hamaan tulevaisuuteen!

Edellä mainitun BN-100-juhlanumeron jälkeen ja 80-luvun loppua lähestyttäessä Blues News alkoi pikkuhiljaa ja pienin askelin lähestyä digitaalista toteuttamisaikakautta. Digitaalisuuden alkumainingeissa tekstejä tuotettiin, kirjoitettiin ja tulostettiin Macintosh-laitteistolla, jolloin tekstien ulkoasu oli entistä konekirjoitusjälkeä paljon siistimpää, vaikka taittotapa oli aika pitkään kuitenkin vielä entinen. Minulla oli työni kautta henkilökohtaisesti mahdollisuus viedä digitoitumisprosessia eteenpäin, ja samalla oma kiinnostukseni lehden taittamista kohtaan kasvoi vahvasti. Suurin kanto kaskessa oli alkumetreillä kuitenkin Juhanin muutosvastarinta, mikä oli sinällään ymmärrettävää, kun mies oli toiminut omalle tyylilleen ja työtavoilleen uskollisesti lähemmäs kaksikymmentä vuotta. Suunnilleen suora siteeraus oli, että hän tekee entisin keinoin neljä lehteä samassa ajassa kuin tietokoneavusteisesti yhden, ja väittämä piti luultavasti jopa paikkansa. Mutta kun Jussi sitten pääsi aikaa myöten sinuiksi hänelle hankitun oman henkilökohtaisen Maccinsa kanssa (kuvattuna ohessa) ei paluuta entiseen enää ollut. Seuraava juurikanto kaskessa oli noin vuosikymmen myöhemmin siirtyminen Mac-maailmasta PC-ympäristöön, mikä sekin oli täysin ymmärrettävää, mutta se on sitten jo toinen tarina. Ei ollut kerta eikä kaksi kun Jussi kiroili pitkien, rönsyilevien puhelinkeskustelujemme lomassa, miten hän nostaa vanhan Macin esiin ja palaa tekemään duuninsa sillä.

Joka tapauksessa viime numeron muistokirjoituksessa käytetty ilmaus Jussin ”hitusen jääräpäisistä” luonteenpiirteistä olisi pitänyt kirjata pikemminkin muotoon ”helvetin jääräpäinen”. Mutta juuri tuo persoonallinen itsepäisyys ja uppiniskaisuus sekä niiden rinnalla hersyvä välitön hyväntahtoisuus ja hänen tajuttoman nokkelaa huumoriaan myötäilevä naurunhekotus tekivät Jussista niin rakastettavan ihmisen kuin mitä hän oli. Meidän vuosikausia jatkunut systemaattinen kahdenvälinen työskentely BN:n tuotantoketjuna oli parhaimmillaan ja ehkä pahimmillaankin kuin vanhan avioparin välinen viha-rakkaussuhde. Tosiasiallisesti nimittäin BN-100-juhlanumerosta, siis kesästä 1986, aina Juhanin valitettavan surulliseen sairastumiseen, kesällä 2011, Blues Newsin taittoproseduuria voi kuvata vaikkapa eräänlaisena 80/20 -prosessina: Jussi teki siinä valtaosan eli ainakin 80% lehden sisältämien juttujen perustaittotyöstä ja allekirjoittanut sitten jäljelle jäävän ehkä 20%, viimeistelemällä lehden lopulliseen ilmeeseensä painoon toimitettavaksi. BN:n kolmossivulla neljännesvuosisadan ajan lukeneet puffit ”Tämän lehden kokosivat” tai ”Taitto/layout”, ja niiden alla meidän nimemme, tarkoitti siis käytännössä tätä prosessia. En tiedä, kuinka yleisessä tiedossa vallinnut kuvio oli edes BN:n pitkäaikaisten lukijoiden parissa. Itse lehden sisällön tuottamiseen osallistuivat tottakai erinomaisen ansiokkaasti BN:n kymmenet ja kymmenet kirjoittajat. Syksystä 2011 alkaen tuo referoimani 80+20 = 100 prosessi on siirtynyt käytännössä kokonaisuudessaan Pete Hoppulan harteille.

Juhani oli upea persoona ja olen ikävöinyt haikealla kaipuulla kimpassa tekemistämme sekä sanailujamme ja kinastelujamme, jotka aina päätyivät konsensukseen, mitä se sitten kulloinkin mahtoi tarkoittaa. Hänen sairastuminensa ja sittemmin poismenonsa tuli ymmärrettävästi yllätyksenä Jussin lukuisille BN-lukijoille ja -faneille. Olisin henkilökohtaisesti toivonut, että lukijakuntaa olisi informoitu hänen sairaudestaan lehden sivuilla edes jollain tavoin, jotta lukijat olisivat voineet halutessaan lähettää Juhanille vaikkapa vain paranemistoivotuksia, niin kuin tapana on. Jo viime keväänä oli odotettavissa, ettei Juhani enää toivu työkuntoon. Soimaan itseäni, kun kävin tapaamassa häntä sairaalassa kovin harvakseltaan menneenä keväänä ja kesänä, mille runsas matkustaminen antoi oivan tekosyyn. On joka tapauksessa upeaa, miten Juhanin vanhoista, oikeista sydänystävistä ainakin Aarno Alén, Timo Koskinen ja Pekka Talvenmäki jaksoivat vierailla hänen sairasvuoteensa äärellä käytännössä jopa päivittäin.

Yksi merkittävä Blues News -aikakausi on nyt historiaa, kun lehden tärkein vaikuttaja ja uutterin työntekijä Legenda Juhani Ritvanen on poistunut keskuudestamme.

Erkki Sironen: Ritvanen!

Annoit rakastamallesi musiikille niin paljon, että en voi muuta kuin kunnioittavasti nostaa hattua. Pelkästään Blues News -juttujesi määrä on monta kertaa enemmän kuin olisin saattanut kuvitella.

Ensikosketukseni sinuun tuli keväällä 1975, kun teinipoikana Finnish Blues Societyn Jyväskylän paikallisyhdistyksen kokouksen jälkeen ymmärsin tilata Blues Newsin. Kiljavankiveltä sen paketin taisin saada, täynnään hurjan huumorisi maustamia kirjoituksia. Muistaakseni aivan ensimmäisissä numeroissa oli huima sanontasi ”tässä kappaleessa menee selkäpii hiirenkorvalle”. Se todisti, että olit sekä tunteella että verbaliikalla täysin mukana mustan juurimusiikin tyrskyissä. Ahmin suvereenia tietoa sisältäviä kirjoituksiasi ja opin paljon, erityisesti rhythm & bluesista eri alalajeineen, samoin gospelista. Radio-ohjelma ”Bluesin maailmasta” toi pari kertaa vuodessa äänesi kuuluville arvostamasi musiikin ohella. Niistä onnistuin 1980-luvulla äänittämään kaseteille useita helmiä.

Tapasin sinut ensimmäistä kertaa yhdistyksen toimistossa eli Läävällä kesällä 1984. Olin raapustellut ensimmäisiä pidempiä bluesmatkajuttujani BN:ään, joiden leikkaa & liimaa -taittotouhuun minua veitikkamaisesti opastit. Noihin aikoihin pyrin laajentamaan musiikkimaailmaani bluesista myös deep soulin puolelle. Otit ilmiömäiseen muistiisi perussuosikkieni nimet ja pian lähetit Nurmijärveltä kasetin, johon olit keräillyt minulle tuntemattomien George Perkinsin kaltaisten mestareiden souljärkäleitä. Kaikki kappaleet olit varustanut perustiedoilla ja osuvana otsikkona oli ”Raakkujia ja örisijöitä”. Tämän kokoelman teit lämmöllä keltanokalle jatkojohdatukseksi syvemmälle musiikinlajin saloihin. Myöhemmin tajusin sen olleen eräänlainen ”tervetuloa joukkoon tummaan” -huomionosoitus. Mutta et tehnyt asiasta numeroa, koska olin varmaan vain yksi lukuisista tulokkaista, joita epäitsekkäästi opastelit.

Pari vuotta tuon jälkeen otit minuun yhteyttä puhelimella, vähän ennen radio-ohjelmasi tekoa, koska arvelit minun kielimiehenä tietävän, miten Louisianan kaupunki Baton Rouge äännetään englanniksi. Vaikka tuotin sinulle pettymyksen ranskattomuudellani, otit asian huumorin kannalta: ”No ei siitä ääntämisestä pidä turhia huolia kantaa, eihän näitä ohjelmia amerikkalaiset kuuntele…”

Vaikka suurin osa 1990-luvusta vei minua ulkomaille, ei yhteydenpito sinuun täysin katkennut. Soittelin sinulle silloin tällöin puhelimella, joskus mukamas George Jacksonina (”Älä Eki turhaan yritä, kyllä mä sun äänes tunnen!”), joskus BN:ssä viljelemiesi huuliharppu vs. saksofoni -kisaamisten yllyttämänä. Olit luonnollinen voittaja myös näissä väännöissä. Yritin puolustella down home bluesiani sanomalla: ”Eihän R&B:ssä ole muuta kuin torven tööttäystä ja Roll, Daddy, Roll! -tyyppisiä lyriikoita sun muuta hötkyilyä”. Vastauksesi noissa tilanteissa, ”nimenomaan hötkyily kuuluukin asiaan…” sai minut sanattomaksi. Tiesit toki mielimusiikkisi arvon, mutta silti osasit arvostaa venkoilevaa ystävääsi.

Parikymmentä vuotta sitten käväisin Pertti Nurmen kanssa katsomassa sinua helsinkiläisessä sairaalassa. Toin varmuuden vuoksi mukanani musiikkia, ettei sinulle tulisi aika pitkäksi. ”Mitä muuta tahansa kuin musiikkia!”, oli yllättävän näpäkkä pyyntösi sängyn pohjalta, ja opin taas jotain uutta elämästä. Silmät avaava oli myös se kerta, kun suotta epäilin John Lee Hookerin diskografian 1950-luvun alun irrallisen Chess-session ajoituksen olevan pielessä: ”Ei kai kukaan heinäkuussa noin pahasti voi yskiskellä?” Vastasit absolutistille luurin toisesta päästä: ”Et oo tainnu herätä heinäkuussa ojan pohjalta…”

Viime vuoden elokuussa toivoin sinun tulevan mukaan BN-väen yhteiselle musiikkimatkalle Tukholmaan, mutta sain tietää, ettet jaksa lähteä enää sellaiseen touhuun. En tiennyt sinun olleen jo tuolloin vakavasti sairas.

Nyt on ikävä sinua, senkin velikulta!

Hannu Nyberg: En Finne igen!

Tutustuin Juhani Ritvaseen jokseenkin tasan 40 vuotta sitten. Minulle hän oli alusta lähtien pelkkä Ritvanen – syystä, että soitellessaan minulle hän aina esittäytyi ”Ritvanen hyvää päivää”. Kyllähän sitä kaikenlaista tuli vuosien mittaan yhdessä höyryttyä, mutta keskityn nyt kuitenkin ulkomaanmatkailuumme, jota harrastimme 1975–92 Tukholman suuntaan kaksisteen tai joskus isommalla porukalla varmaankin noin 25 kertaa. En millään pysty muistamaan lukua tarkkaan, mutta parhaimmillaan 2–3 kertaa vuodessa ja joka reissun jälkeen päätin, että sai olla viimeinen kerta hänen kanssaan – mutta sitten taas mentiin. Kaikki matkat tehtiin Viking Linella. Alkuvuosina Ritvanen kävi Ruotsissa myös Heikki Suosalon kanssa.

FBS:n reipas delegaatio Tukholmassa 13.2.1981, kuvassa vasemmalta Jorma Riihikoski, Veikko Soramäki, J. Ritvanen, Tuija Luoma-aho sekä Hannu Nyberg, leikisti sammuneena…

Matkoillamme oli tasan kolme funktiota, A: juominen, B: levyjen hankinta, C: juominen. Mitään niin sanotusti moraalisesti arveluttavaa emme kumpikaan koskaan harrastaneet, jos sellaiseksi ei lasketa yhden kerran porukan käyntiä pornoelokuvissa. Huomautan kuitenkin, että ainoana minä en todistettavasti ollut siellä mukana, kun halusin vielä käydä Åhlensin halpalevyt läpi. Porukan katselunautintoa häiritsi kuulemma erään jäsenen kova kuorsaus. Muutenkin saatoimme aiheuttaa silloin tällöin lievää yleistä pahennusta, mutta ei sen kummempaa. Kerran tosin oli eräs matkailija jätettävä rappusille istumaan voimien ehdyttyä, mutta poliisit päästivät hänet putkasta vielä samana päivänä ja löysipä hän vielä hotelliinkin.

Ensimmäinen reissuni Ritvasen kanssa meni muuten hyvin paitsi, että käytyämme Jonas ”Mr. Rhythm & Blues” Bernholmin luona Ritvanen heittäytyi laivasta pinnaamansa kananmunat syötyään jalkakäytävälle jalat pystyssä seinää vasten lepäämään. Ilmoitin, etten halua putkaan ja lähdin hotellille päin. Jonkin matkan mentyäni päätin kuitenkin hakea miehen mukaan, mutta paikalla ei enää ollut kuin munankuoret. Ritvanen kertoi käyneensä illalla hotellilla, Kung Carl Stureplanilla, mutta häntä ei päästetty sisään. Kesäyö sujui kuitenkin mukavasti jollakin rakennustyömaalla yövartijalta piilossa pysyen. Aamulla löysimme toisemme eräästä cut out -levyliikkeestä.

Pari reissua myöhemmin kävi niin, että tulimme viime tipassa laivalle ja Ritvanen jäi kielloistani huolimatta terminaaliin kirjoittamaan kortteja. Otin laivaan mukaani suurimman osan Ritvasen levykasseista ja tapahtui tietenkin niin, että Ritvanen jäi rannalle. Hän pääsi kuitenkin jollain konstilla Turkuun menevään laivaan, mutta nautti laivajunassa Helsinkiin tullessaan liikaa tuliaisia ja joutui perillä aseman putkaan. Sinne tuotiin myös toinen kaveri junasta, joka kaiken lisäksi oli varastanut Ritvaselle jääneen yhden levykassin, jonka oikea omistaja sai takaisin tiedettyään mitä levyjä se sisälsi. Touhussa Ritvasen takin hiha oli repeytynyt irti, mutta vaimoni ompeli sen kuntoon.

Näitä tarinoita riittäisi matkan varrelta mennen tullen, mutta lopuksi muistelo Ritvasen viimeiseksi jääneestä matkasta vuodelta 1992. Kyseessä oli päiväreissu ja kaikki meni melkein hyvin perillä puoleen päivään asti, jolloin totesin, että jos tarkoitus oli päästä takaisin laivaan, niin sinne oli parasta lähteä saman tien. Pääsimmekin Slussenille menevään metroon ja jopa pois oikealla asemalla. Ilmoitin Ritvaselle, että seuraa ja lähdin kävelemään asemahallissa bussien suuntaan. Noin 30 metriä mentyäni käännyin sanoakseni Ritvaselle jotakin. Suureksi hämmästyksekseni miestä ei näkynytkään ja en löytänyt häntä koko hallista. Eikä ollut bussipysäkilläkään, josta päättelin hänen olevan jo terminaalissa. Ei ollut sielläkään, eikä laivassa, eikä tullut.

Myöhemmin mies kertoi minulle menneensä Slussenilla johonkin piiloon paukuille. Sen jälkeen hänellä ei ollut aivan tarkkaa kuvaa tapahtumista, mutta päätellen yllään olleesta sairaalan kaavusta ja laastareista kasvoissa hän oli sammunut jonkun auton konepellille ja pudonnut siitä maahan. Sen saattoi puolestaan päätellä siitä, että taskusta löytyi parkkisakkolappu. Ritvanen oli viety jonnekin ensiapuun, josta hän hämärästi muisti karanneensa, jolloin rahat ja liput sisältänyt salkku (jos ei sitten jo aiemmin ollut kadonnut) oli jäänyt sinne. Seikkailu jatkui yöllä jossain puistossa suomalaisten juoppojen nuotion äärellä ja ties mitä hörpiskellen. Päivän valjettua Ritvanen kertoi menneensä suurlähetystöön (tai konsulaattiin?) ja saaneensa jonkinlaisen maksumääräyksen laivaa varten. Sinne häntä ei kuitenkaan arvattavasta syystä olisi haluttu päästää, eli omin sanoin kerrottuna ”joutui tirauttamaan pienet itkut” ennen kuin armoa heltisi.

Nykyisin käyn pari kertaa vuodessa Tukholmassa, funktiot B ja C ovat tällä iällä jääneet kylläkin vähemmälle. Pakko myöntää, kyllä Ritvasen kanssa oli paljon hauskempaa!

Esa Kuloniemi: JR ja minä – kohtaamisia

En tuntenut Ritvasta läheisesti, mutta laskujeni mukaan tapasimme vuosien varrella ainakin kuudesti ja lisäksi keskustelin hänen kanssaan monesti puhelimessa. Noiden kohtaamisten perusteella sain hänestä kuvan aina ystävällisestä, silmäkulmapilkkeisestä velikullasta, FBS-läävän kotitontusta, joka päivysti toimiston puhelimessa ja opasti reiluun tyyliinsä asiassa kuin asiassa. Ritvanen, alempana myös JR, teki Blues Newsista helposti lähestyttävän.

Ensimmäinen kontakti ja samalla debyyttivierailuni Suonionkadun kuuluisaan kellaritilaan ajoittuu 1980-luvulle, bändimme haparoiviin alkuvaiheisiin. Soitin FBS:ään ja kysyin mahdollisuutta mainostaa omakustanne-ep:tämme Blues Newsissa ja ehkä järjestää myös osittainen jakelu lehden kautta. Puhelimeen vastasi naureskeleva Ritvanen, joka sanoi että kyllä se kuule järjestyy; roudaapa mainosvedos tänne. Rohkaistuneena astelin läävään, jossa JR tutkaili hetken tuomiani materiaaleja ja totesi että kyllähän näistä saadaan mainos aikaiseksi. Kun tiedustelin prosessin hintaa hän vastasi että eihän se nyt mitään maksa ja palasi takaisin ”harrastamaan vesipalloa”, eli naukkailemaan iloisesti Vinettoa ja vettä Soramäen Veikon kanssa. Poistuin todella kiitollisena paikalta.

Seuraava kohtaaminen oli nurmijärveläisessä Venla-juottolassa, jossa Honey B. & T-Bonesilla oli keikka. Tilaisuudessa oli Ritvasen ohella muitakin tarunhohtoisia paikallisäijiä, joista mainittakoon ainakin Niinikurun Seppo ja keikan järjestäneen Nurmikemut ry:n puheenjohtaja, nyt jo edesmennyt Hojas-kitaristi Markku Malkamäki. Ritvanen loi läsnäolollaan ravintolatilaan hilpeän tunnelman. Myöhemmin hän kirjoitti BN:ään yhden hillittömimmistä keikka-arvioistamme.

Parhaiten minä tunsin Ritvasen kirjoittajana, lajissa, jossa hän oli upea yhdistelmä todellista alan connoisseuria ja gonzoilijaa. Hänen rhythm’n’bluesia ja doowoppia käsittelevät, täyteen infoa pakatut juttunsa viestivät asioiden perinpohjaista tuntemusta. Mutta JR osasi myös vetää oikealla hetkellä kevennysnarusta. Varsinkin miehen levyarviot olivat hillitöntä luettavaa ja nauroin niille usein vedet silmissä, puhumattakaan hänen laatimistaan hervottomista kuvateksteistä. Puhdasta neroutta!

Kerran Juhani vieraili YLE:n ”Ulvovat sudet” -ohjelmassanikin osana FBS-lähetystöä, johon kuuluivat myös Pertti Nurmi ja Aimo Ollikainen. Silloin elettiin Radiomafian aikaa ja siis 1990-lukua. Radiopersoonana Ritvanen oli selkeäsanainen ja piirun pari kirjoittajaminäänsä asiallisempi. Waldemar Wallenius muisti Blues Newsin 40-vuotisvuotisbileissä Gloriassa pitämässään puheessa Juhani Ritvasta, joka monissa lehden kriisivaiheissa piti aviisia lähes yksin pystyssä. Niin, eikö meidän jokaisen pitäisi elää onnellisina tehden juuri niitä asioita mitkä ovat kiinnostavimpia? Minusta JR:ssä toteutui täysillä eläminen ja asialleen omistautuneisuus – siis aito bluesmieheys.

Ymmärtääkseni Ritvasella ei ollut juuri ketään lähiomaisia, joten hautajaisjärjestelyistäkin huolehti merkittäviltä osin Finnish Blues Society – hänen todellinen perheensä.

Pekka Laine: Juhani Ritvanen, suuri suomalainen musiikkikirjoittaja

Törmäsin Juhani Ritvasen kirjoituksiin juuri oikeassa iässä, joskus 1980-luvun alussa. Teini-ikäisenä 1950-luvun diggarina olin varovaisesti hakeutumassa aidon asian ääreen. Jollakin oldies-kokoelmalla olin törmännyt Amos Milburnin musiikkiin ja pitänyt kuulemastani. En tiennyt mikä Amos oli miehiään, mutta musansa rokkasi. Töölön kirjastossa hyppysiin osui lehti, jonka kannessa kyseisen Milburnin lärvi oli. Ihmeellinen aviisi oli tietenkin Blues News. Minusta tuli lehden aktiivilukija ja Juhani Ritvasesta minulle tärkein opas mustan musiikin maailmaan. Ritvanen oli lehden muiden kirjoittajien tapaan fanaatikko, mutta lempeä ja huumorintajuinen sellainen. Hänen intohimonsa oli juuri sellainen musiikki, joka puhutteli itseäni matkalla syvemmälle rytmimusiikin saloihin.

Kun kuulin Jussin kuolemasta, mietin ihan artistinimien kautta hänen vaikutustaan musiikkimakuuni. Tajusin heti, että lista on aika murskaava. Ritvasen letkeät ja maailmanluokan asiantuntemuksella kirjoitetut jutut ja levyarviot johdattivat esimerkiksi tällaisten taiteilijoiden ja levymerkkien pariin: Wynonie Harris, Roy Brown, Percy Mayfield, Nappy Brown, Big Joe Turner, Ann Cole, Ivory Joe Hunter, Charles Brown, Bullmoose Jackson, Big Maybelle, Ruth Brown, Jimmy & Joe Liggins, Specialty, Savoy, Aladdin, Modern, Atlantic, King-Federal, Duke-Peacock – tätä musiikillista ydinmehulistaa voisi jatkaa loputtomiin. Ritvanen kuului siihen samaan kirjoittajien joukkoon kuin Charlie Gillet, joka pysyvästi vaikutti käsitykseeni populaarimusiikin olemuksesta ja sen historiasta. Olin pitänyt nöösinä 1950-luvun puoltaväliä jonkinlaisena kovan menon alkupisteenä. Jussin juttuja lukemalla tajusin, että todellinen atomimegaräjähdys oli tapahtunut jo ennen sitä. Tajusin, että musta musiikki on kaiken alku ja juuri. Kaikella lämmöllä meitä valkonaamoja kohtaan, mutta olemme b-divisionaan tuomittua korvikeväkeä – mitä tulee musahommiin. Juhani Ritvasen kirjoituksissaan harjoittama eräänlainen käänteisapartheid tuntui perustellulta ja tiukkalinjaisuudessaankin sallivalta. Hänen maailmaansa mahtui valtavasti hienoa musiikkia, parasta musiikkia. Yksittäisistä rhythm and bluesin alalajeista doowop taisi olla se, jossa Ritvasen opastus oli kaikkein osuvinta. Suljen silmät ja näen maestron suositusten pohjalta ostettujen levyjen kansia: The Five Royales, The Ravens, The Clovers, Billy Ward & The Dominoes, Du Droppers, Lamplighters, Five Keys, The Larks, The Falcons ja The Orioles. Niin kovaa kamaa, ettei voi käsittää. Vieläkään. Ja mikä parasta: kun oma maku laajeni, Ritvasen vinkit pitivät edelleen kutinsa. Oli kyse sitten gospelista tai etelän soulista. Aina tärppäsi.

Liityin 1980-90-luvun taitteessa muutamaksi vuodeksi BN:n kirjoittajakööriin ja tapasin guruni joitakin kertoja ”livenä”. Kokemus oli hämmentävä mutta miellyttävä. Oikea Ritvanen oli todella hauska, partaveitsen terävä ja persoonallinen hahmo. Hänestä näki heti, että päätös jättää porvarillinen perusmeininki muiden huoleksi oli tehty iät ajat sitten ja boheemilinjassa kaikkine mausteineen oli pysytty tiukasti jo vuosikymmeniä. Musiikista puhuttaessa tuli aika nopeasti selväksi, että herran tietämys oli lähes pelottavalla tasolla. Ensyklopedinen muisti ja faktatietämys oli kuitenkin vain yksi ulottuvuus kirjoittaja Juhani Ritvasessa. Hän oikeasti ymmärsi ja rakasti musiikkia, josta kirjoitti. Siksi Juhani Ritvanen oli yksi suurista suomalaisista musiikkikirjoittajista. Ja ahkera kuin mielipuoli: ziljoona palstametriä ilosanomaa niille, jotka kuuntelivat. Tiedän, että meitä kuulolla olleita on aika monia. Tiedän, että minun maailmani olisi aivan toisenlainen ilman Ritvasta. Huonoja vitsejäkin on jo nyt ikävä.

Jyrki Ilva: Ritvanen – muistikuvia blues-yhteisön reunalta

Kun ryhdyin pohtimaan, mitä Juhani Ritvasen BN-jutut ovat itselleni merkinneet, minulle tuli väistämättä mieleen Benedict Andersonin tiedemaailman puolella lanseeraama käsite ”kuviteltu yhteisö”. Vaikka BN:n ja FBS:n ympärillä on toki aina pyörinyt myös oma sisäpiirinsä, monille meistä ulkopiiriläisistä kutakuinkin ainoita yhdistäviä ja yhteisöllisyyttä luovia tekijöitä ovat olleet lehti, siinä julkaistut kirjoitukset sekä tietenkin kirjoituksissa käsitelty musiikki. Suurelta osin Ritvasen juttujen ja hänen esittelemiensä äänitteiden ansiosta minäkin saatoin jo teini-ikäisenä tuntea kuuluvani laajempaan paikalliset rajat ylittävään mustan musiikin harrastajien yhteisöön, jolla oli omat jaetut kokemuksensa ja uskomuksensa.

Oma ensikosketukseni Ritvasen teksteihin ajoittuu 80-luvun alkuun. Ensimmäinen kirjastossa kaiketi koulun hyppytunnilla selailemani BN-numero sisälsi mm. ykkösosan Ritvasen Bobby Bland -artikkelisarjasta, joka ei tuolloin vielä jaksanut kiinnostaa (”Bobby BLAND?”). En osannut kuvitella, että Blandista tulisi parissa vuodessa – osin myös Ritvasen myöhemmän Blandia esittelevän radio-ohjelman ansiosta – yksi suursuosikeistani. Jäin silti BN:n ja Ritvasen kanssa koukkuun melkein välittömästi, ja esim. vuodenvaihteessa -82/83 ilmestyneessä näytenumerossa (uudelleen)julkaistu Sam Cooke -tarina osui jo kannaltani aivan oikeaan saumaan.

Tilasin vähän kerrallaan itselleni kaikki tuolloin saatavilla olleet vanhat BN-numerot. Lueskelin Ritvasen, Talvenmäen, Suosalon, Elosen, Toivosen ja muidenkin juttuja yhä uudestaan, ja haaveilin siitä, että pääsisin jollain keinolla kuulemaan esim. Nolan Strong & The Diablosin, Rochell & The Candlesin, Barbara Lynnin, Mitty Collierin, Gloria Walker & The Chevellesin tai edes Jackie Wilsonin levyjä (niin, tosiaan, tämmöistä se oli noihin aikoihin ennen kuin YouTuben ja Spotifyn kaltaiset palvelut tekivät elämän helpoksi!). Ajan myötä nämä Ritvasen juttujen herättämät haaveet alkoivat tietysti käydä toteen, toiset nopeammin, toiset hitaammin.

Ritvasen itsensä tapasin livenä lopulta vain kerran, viitisentoista vuotta sitten, ja silloin oltiin isommassa porukassa, jossa ei ollut tilaisuutta jutella kahden kesken. Mutta myöhemmin tuli kyllä meilailtua silloin tällöin, sekä BN-juttuihin liittyen että välillä muutenkin. Hänestä jäi sähköpostin välityksellä erittäin mukava ja avulias kuva, ja joskus sain myös CD:llä materiaalia suunnittelemaani juttua varten. Vaikutelmaksi jäi, että hän todella tykkäsi saada palautetta omista jutuistaan. Harmittaa, etten lähettänyt sitä useammin.

Vaikka Ritvanen kirjoitteli loppuvuosinaan lähes yhtä pötköä arvioita usein jopa vieraannuttavan obskuureista kokoelmalevyistä, kirjoittajana hän oli alusta loppuun erinomainen, ja hänen tekstejään luki yleensä mieluusti silloinkin, kun aihe ei ehkä sinällään olisi jaksanut innostaa. Olen itse sen verran niuho pilkunviilaaja, että kieliopillisesti kehnot, oikeinkirjoitukseltaan horjuvat ja kielikuviltaan kliseiset jutut tuppaavat väistämättä ärsyttämään, mutta Ritvasen kohdalla tällaisista ongelmista ei ollut pelkoa.

Vielä tärkeämpää oli kuitenkin se, että Ritvasella oli oma tyylinsä, jonka ansiosta hänen juttunsa oli helppoa tunnistaa ennen kuin edes tuli vilkaisseeksi kirjoittajan nimeä. Vaikka hänen tekstiensä välittämän asiantuntemuksen ja näkemyksen määrä oli huima, ne eivät koskaan olleet pelkkää puisevaa faktatiedon vyörytystä, vaan mukana oli aina myös huumoria ja persoonallista pohdintaa, jotka herättivät ne eloon. Olisi toki ollut hienoa, jos hän olisi yhä jaksanut takavuosien malliin kirjoittaa levyarvioiden lisäksi myös kunnianhimoisempia juttuja, mutta hänen oma äänensä kuului myös tilapäiskirjoitelmissa.

Muistan, että harmittelimme joskus ystäväni kanssa yhdessä sitä, ettei esim. viime vuosikymmenellä julkaistu suomalaisen populaarimusiikkikirjoittelun antologia ”Pakko vatkaa” noteerannut Ritvasta lainkaan. BN on tietysti aina ollut jopa suomalaisen musiikkijournalismin näkökulmasta enemmän tai vähemmän marginaali-ilmiö, mutta Ritvasella ja hänen kirjoitustyylillään on uskoakseni silti ollut laajempaa vaikutusta moniin muihin kirjoittajiin myös blues-harrastajien piirin ulkopuolella, joko suoraan tai epäsuorasti.

Joe Texiä mukaillen: Jos olisin rhythm & blues -levy, olisin halunnut tulla Juhani Ritvasen arvioimaksi. Tai no, ehkä miettisin vielä kerran tai kaksi, jos minulla mekkaloisi joku surullisenkuuluisista New Orleansin määkijöistä tai britti-”r&b:n” inhoista sanansaattajista. Ritvasen mieltymykset olivat ilmiselvästi vakiintuneet melko varhain, eikä hän kovin herkästi tinkinyt niistä. Toisaalta hän oli yleensä johdonmukainen ja suorapuheinen, minkä ansiosta hänen tekstejään oli helppo tulkita ja arvostaa, vaikkei aina olisi ihan samaa mieltä ollutkaan. Musiikkilehtien sivuilla vuosien saatossa vähitellen yleistynyttä kohteliasta ja ympäripyöreää hymistelyä niistä oli turha etsiä.

Kaikki pahat puheet blues-puristeista kannattaa Ritvasen kohdalla unohtaa: Vaikka hänen mielenkiinnollaan oli joissakin kohdin selkeät rajat ja ehkä myös sokeat pisteensä, miehen eklektinen musiikkimaku kattoi valtavan alueen. Se ulottui varhaisista KUMU:n eli Kuolleen Musiikin Yhdistyksen toimialaan kuuluvista r&b-lauluyhtyeistä, r&b-shoutereista ja gospel-kvarteteista 50-luvun doowopin ja rock & rollin kautta 60-luvun alkupuoliskon teinipoppiin, tyttöyhtyeisiin ja soulmusiikkiin asti, joskus pidemmällekin. Ritvasen tekstien välittämällä innostuksella ja löytämisen riemulla on useiden mustan musiikin alalajien kohdalla ollut todennäköisesti ratkaiseva vaikutus siihen, että niitä harrastetaan Suomessa läheskään nykyisen kaltaisessa laajuudessa.

Vaikken kuulunut millään lailla Ritvasen lähipiiriin, miehen sairasteluista oli kuitenkin rivien välistä tihkunut sen verran tietoja, ettei hänen poismenonsa lopulta tullut aivan täydellisenä yllätyksenä. Silti tuntuu vaikealta ajatella, että usein erityisen hyvää musiikkia kuunnellessa mieleen tulevan kysymyksen ”mitähän Ritvanen tykkäisi tästä?” vastaukset ovat tästä eteenpäin kokonaan oman mielikuvituksen varassa.

Mikke Nöjd: Juhani Ritvasen muistolle

Ajatus siitä, että tulevissa BN-lehdissä ei enää ilmesty uusia Juhani Ritvasen kirjoituksia tuntuu oudolta. Niitä kirjoituksia oli paljon ja ne piti lukea tarkkaan. Huikean tietotaidon ohella Juhanin juttujen suola oli niissä esiintyvä naseva huumori.

En tavannut Juhania koskaan henkilökohtaisesti, mutta puhelimitse pidimme ajoittain tiiviistikin yhteyttä mm. levyjen vaihtelun sekä BN-tekstien tiimoilta. Leikkimielisyys ja huumori nousivat puhelimessakin herkästi pintaan, eivätkä puhelumme olleet yleensä montaa hetkeä kestäneet, kun me jo yhdessä nauroimme isoon ääneen jollekin. Humoristisena ja veitikkamaisena tahdon minä aatetoverini ja kirjallisen esikuvani Juhanin muistaa.

”On vain rauha.
Ei kiirettä – Ei kipua – Ei tuskaa.
On vain loputon rauha.”

___________________________________________________

JUHANI RITVANEN BLUES NEWSIN TOIMITTAJANA

Artikkeli:
BN AUTIOLLA SAARELLA, osa 2 – Haaksirikkoisena: Juhani Ritvanen

Vähän ällistyin, kun luin uuden sarjamme avausosasta antaneeni Pekka Talvenmäelle aikoinaan Radio Luxemburgin ja Radio Nordin taajuudet. Minä kun en muista tuollaista ollenkaan. Mistäs minä ne sitten sain? Vai löysinkö hakuammunnalla – olen hyvää vuosikertaa 1948, joten musiikin nälkä oli 60-luvun alussa todella suuri. Olin ns. passelissa iässä.

Muutenkin mielikuvani harrastuksen alkuvaiheista ovat aika hämärät. Radiota tietysti kuunneltiin – levysoitintahan ei ollut eikä pitkään aikaan tullutkaan. En muista erityisiä suosikkeja kotimaisten artistien joukosta, joskus harvoin kuulemani ulkomaiset ja varsinkin amerikkalaiset levyt – teinipoppia tietysti – kiehtoivat paljon enemmän. Ensimmäinen huomiotani herättänyt neekerilevy taisi olla Suomessakin hyvin suosittu Ray Charlesin Hit The Road Jack. En tosin tiennyt, että se oli neekerilevy… Iskelmä-lehdestä (jonka yleisönosastolle kirjoitti mm. verrattoman asiantuntevalta vaikuttava nimimerkki ”More American Hits”, joka sittemmin paljastui BN:n vanhimpien lukijoiden hyvin tietämäksi Tarmo Talvioksi…) löytyi välillä tiedonmurusia, ja tietysti noita ulkomaisia asemia kuunneltiin yömyöhään. Vallen baarissa Nurmijärvellä soitettiin jukeboxista Pat Boonen Speedy Gonzalesia; yläluokkien isot likat veivasivat meidän ällistellessämme Clyde McPhatterin Lover Pleasea… Mitään yhtäkkistä siirtymistä mustan musiikin puolelle ei minun kohdallani tapahtunut. Siihen ikään kuin liu’uttiin huomaamatta. Enpä tainnut olla selvillä He’s A Rebeliä laulaneiden The Crystals -tyttöjenkään ihonväristä siinä vaiheessa, kun levystä tuli suuri suosikkini ja ns. lopullinen silmien (no, korvien) avaaja.

Vuoden -64 alkupuolella oltiin sentään jo aika hyvin juvioissa sisällä. Luxemburg soitti pikkutunneilla sellaisia eksoottisia artisteja kuin Otis Redding, Mitty Collier ja Solomon Burke, jotka kuulostivat kerrassaan kiehtovilta. Omilla viikkolistoillani nämä levyt eivät tosin kovinkaan jyllänneet, koska sijoitukset olivat kiinni siitä, montako kertaa olin kappaleen kuullut… Motownilla meni tietysti hyvin. Jenkkilevyt olivat roimasti parempia kuin englantilaisten Liverpool-porukoiden, ja niinpä tilasin informaation tarpeessa joskus -63 (?) amerikkalaisen Billboard-lehden. Enhän minä tiennyt, että kyseessä oli lähinnä musiikki-bisneksen ammattilaisten julkaisu; mutta olihan siinä sentään ne tärkeät myyntitilastot. Puolen vuoden tilaus maksoi Nurmijärven R-Kioskissa 48,60 mk, mikä oli silloin PALJON rahaa… Eikä lehteä tietysti alkanut kuulua kuukausimääriin (tulihan se sitten lopulta, lentopostissa ja reilun vuoden…), ja arvatkaapa ottiko pannuun, kun ensimmäisen saamani numeron (14.3.1964) listoilla oli ykkösenä I Want To Hold Your Hand, levy jota inhosin. Myös kaksi seuraavaa sijaa menivät samaisille Englannin ”pitkätukille”. Vieläkö ihmettelette, etten erityisemmin tunne sympatiaa brittilevyjä kohtaan…?

Jotain kertoo musiikkimaun kehityksestä viikkotilastojeni perusteella lasketut vuoden 20 suosikkilaulajaani. Vuonna 1962 oli ko. Top 20 -listalla mustia artisteja 4, seuraavana vuonna 7 ja vuonna -64 jo 16. Niinpä 60-luvun loppupuoli sujui soulin merkeissä – bluesista ei tuolloin välitetty, muista mustan musiikin muodoista puhumattakaan. Vasta 60- ja 70-lukujen vaihteessa jouduttuani mukaan silloisen FBS:n toimintaan ryhdyin kaivelemaan juuria. Lainasin jopa pinokaupalla country blues -levyjä Laipion Matilta ja taisinpa tilailla niitä itsekin ulkomailta. Muutamassa kuukaudessa minulle kuitenkin selvisi, ettei moinen ole minun aluettani, ja nauhoissa riitti siivoamista… Jäivätpä kuitenkin kohokohdat (?) talteen, ja yksi ensimmäisiä BN-juttujanihan käsitteli Blind Boy Fulleria… Toisen maailmansodan jälkeistä bluesia on sitten kertynyt vuosien mittaan tasaisesti jopa niin, että olen suhteellisen tyytyväinen siihen, miten ”kokoelmani” kattaa esim. vanhan Leadbitter/Slavenin; puutteita toki on, esim. Memphis Eddie Peeltä minulla on vain Globe 103…

Doowopiin tutustuin jo 60-luvulla nurmijärveläisen harrastajaporukan saatua nauhoja Tarmo Talviolta – sisäänpääsy sujui kivuttomasti, mahtoiko johtua siitä, että jo aivan 60-luvun alussa ihastuin radiossa kuulemaani mahdollisesti saksalaiseen renkutukseen nimeltä Kiliwatch. En ole levyä sen koommin kuullut, mutta muistaakseni siinä oli jotain samanhenkistä mölinää. (– toim: Juhani viittaa belgialaisen The Cousins -yhtyeen alunperin levyttämään ja sittemmin mm. Johnny Hallydayn menestyksekkäästi coveroimaan eurooppalaishittiin Kili-Watch (Cha Cha Rock) vuodelta 1960.) Joskus 70-luvun puolivälin tuntumassa tuli erilaisten uusintajulkaisujen kautta lopullisesti kuvaan r&b (enkä tosiaankaan tarkoita sitä ällistyttävää pässikoskelaista muunnosta, jonka mukaan r&b = rollarit & beatles; ks. BN 6/91…), ja Mr R&B mullisti sitten koko homman. Rock & roll – niin musta kuin valkoinenkin – sekä gospel ovat jääneet vähemmälle, vaikka olenkin erittäin hyvin selvillä siitä, että kenties kaikkein hurjimmat mustan musiikin levyt löytyvät nimenomaan gospelin parista; ongelmana on vain ollut ja on yhä kovatasoisten levyjen saanti – gospelin nimellä kun on tehty valtavasti myös huterampaa tavaraa; minua eivät esim. isot kuorot kiinnosta alkuunkaan.

Jo varhaisessa vaiheessa selvisi, että levynkerääjää minusta ei tule. Liekö ollut jonkinlainen ennakkoaavistus. Ja nythän on päivänselvää, ettei kelanauhojeni sisältöä vastaava vinyylimäärä mahtuisi järjellisiin tiloihin. Nauhoituksissa on lisäksi se hyvä puoli, ettei tarvitse säilytellä kehnoja b-puolia tai lp-raitoja eikä myöskään tuplauksia eri vinyyleillä; haittoja tietysti on heikomman äänentason lisäksi muitakin, minä kun en koskaan tullut esim. merkinneeksi etiketeistä muistiin edes levynumeroita saati muita tietoja – säveltäjiä, tuottajia jne… Homma on nyttemmin karannut käsistä – minulla ei ole aavistustakaan, paljonko äänitteitä nauhoillani on, ja ns. nauhakirjanpito laahaa liki 50 rullaa myöhässä. Siellä on joka tapauksessa kirjaimellisesti kymmeniätuhansia kappaleita, joita en edes tiedä omistavani saati sitten että pystyisin niiden laadusta jotain sanomaan… En ole kuunnellut nauhojani kohta kahdeksaan vuoteen käytännöllisesti katsoen ollenkaan, hyvä kun ehdin nauhoittaa. Lisää pitää siis yhä saada. Jonkin sortin hulluuttahan tämä on. Ei enää voi puhua harrastuksesta, tämä on elämäntapa.

Autiosaaren TOP 50

Aikomukseni oli fuskata ja keskittyä 60-luvun souliin – sitähän Pekankin lista lähinnä sisälsi. Harrastusalueeni on nimittäin siksi laaja, että siltä on jotakuinkin mahdoton koota minkäänlaista mielekästä ”yhteislistaa”, ainakaan jos levyt pitää vielä asettaa paremmuusjärjestykseen. Kuukauden verran homma oli muhimassa, eli pistin nimiä paperille sitä mukaan kuin mieleen muistui. Sitten alkoi aika loppua ja jouduin tositoimiin. Kuinka ollakaan, paperilla oli vasta reilut 30 singleä. Ehkä rima oli liian korkealla. Huomasin kuitenkin mittiväni, pitäisikö Marvelettesien He’s A Good Guy ottaa mukaan… ja sitten päässä naksahti: onkos se nyt sitten muka paras Motown-levy!? Muita kun ei vielä listalla komeillut… Tuossa silmänräpäyksessä päätin sittenkin tehdä ns. sekasotkun, missä on kaikkea mahdollista sulassa epäsovussa. Näin ratkesi Motown-kysymyskin kertaheitolla… Paremmuusjärjestykseen asettelu on edelleen suunnaton ongelma, eihän näitä voi vertailla. Tein listan varttitunnissa – jos jotain unohtui (ja niin takuulla kävi) niin sitten unohtui. Kun oli n. 50 nimeä koossa niin lopetin, enkä sen koommin asiaan palannut. Tarkistuskuunteluja en tietenkään tehnyt… Minäkään en soita itse enkä ymmärrä musiikin teoriasta mitään, joten valintani perustuvat paljolti tunnelmaan, ei välttämättä niinkään tekniseen taituruuteen. HYVIÄ levyjä nämä silti takuulla ovat:

1) At Our Fireplace – Brown Dots (Manor 1170)
Milloin ilmestyy Brown Dotsien CD-boxi??

2) Queen Of Diamonds – Roy Brown (King 4761)
3) (Don’t Pretend) Just Lay It On The Line – Barbara Lynn (Jamie 1295)
Barbaran levyissä on sitä jotain… Tähän olisi yhtä hyvin voinut päätyä You’ll Lose A Good Thing tai (Until Then) I’ll Suffer, mutta yritetään seurata Pekan periaatetta: yksi levy/artisti!

4) The World Is Yours – Johnny Wright (RPM 443)
Eläimellinen levy, ja Ike Turner soittaa musertavan kitarasoolon.

5) He’s A Rebel – Crystals (Philles 106)
6) My Song – Johnny Ace (Duke 102)
Siinä kaksi klassikkoa – ja ykkösnimiä. Johnny Ace pärjäsi niin myyntitilastoissa kuin minunkin listallani paremmin verrattuna Ruth Brownin levyyn So Long, josta My Song itse asiassa on muokattu…

7) Teenage Sonata – Sam Cooke (RCA 7701)
Ehei, ei tietenkään A Change Is Gonna Come vaan tämä uhkea romantisointi…

8) The Price – Solomon Burke (Atlantic 2259)
Burkelta olisi ehdokkaita piisannut. Yksi 60-luvun väkevimmistä soul-rutistuksista.

9) Runaround Sue – Dion (Laurie 3110)
10) Funny – Maxine Brown (Nomar 106)
11) Duke Of Earl – Gene Chandler (Vee-Jay 416)
Tämä näyttää menevän sittenkin 60-luvuksi, mutta minkäs teet…

12) Bewildered – Amos Milburn (Aladdin 3018)
Kappalevalinta taisi ainakin yllättää? Minusta tämä vuoden -48 r&b-ykkönen on upea levy!! Vaikka kyllähän Amosilla niitä riitti.

13) Lotus Blossom – Julia Lee (Capitol 1376)
Kuten riitti Juliallakin. Kerrassaan häikäisevä levy, joka saa vielä värinää tällaisen vanhan äijän selkäpiihin.

14) The Clock – Baby Washington (Sue 104)
Tämä koleasti ja kohtalokkaasti laulettu iskuballadi saa varmaan jotkut ihmiset hyppimään pitkin seiniä – minusta tämä on ykkönen Babyn muutenkin laadukkaassa tuotannossa.

15) Love Sublime – Jackie Walker (Dot 15552)
Taitaa olla nätein koskaan kuulemani levy! Jackie on muuten mies, joten tyttösoundin kerääjät voivat rauhoittua.

16) Roughest Place In Town – James Reed (Rhythm 1775)
Palataanpa päiväjärjestykseen. Kyllä näiden pitäisi kai olla toisin päin, mustaa musaahan tässä ollaan harrastavinaan…

17) Rock The Joint – Jimmy Preston (Gotham 188)
18) Is It Real – Bobby Bland (Duke 310)
Heh-heh… Ehdoton levy: tyttökuoro, doowop-yhtye bassoineen, huilu, näppärä sävelmä, ja rytmiikka kuin Nel Sedakan singleltä – eikä päässyt kuin r&btilastoon! Onko tätä varsinaista kukkasta vieläkään näkynyt Blandin albumeilla? Mikäli olisin tehnyt sen soul-listan, niin Bland-edustus olisi ratkennut kappaleiden Cry Cry Cry ja Ain’t Doing Too Bad välillä.

19) Heart Trouble – Billy Lewis (Fire 1025)
Tämä ekstaattinen valitus vain paranee vuosien mittaan; Diamond Joen Moanin’ And Screamin’ joutui antamaan tietä – ei autiolla saarella kovin monia tämänkaltaisia kestä…

20) Our Love’s Forever Blessed – Linda Hayes (Hollywood 1032)
21) What’s The Matter – Larks (unissued/LP Relic 8014)
Mutta kun sinne saarelle nyt mennään, niin täytyy olla vähän seikkailumieltä. Minulla ei ole oikeastaan kuin hämärä mielikuva näistä raidoista, mutta muistan niiden hätkäyttäneen perusteellisesti, kun kirjoitin niistä (BN:t 5/89 & 2/89). Edellisestä muistan ajatelleenikin, että Top 20 -kamaa – ja Lindallahan oli albumilla toinenkin vastaava. Tässä lienee näille sopiva väli…

22) Molly Mae – Crests (Coed 511)
Olenko minä ainoa, joka tästä tykkää? Listoillekin nousi toinen puoli…

23) Please Mr Jailer – Wynona Carr (Specialty 575)
24) If I Had Listened – Roy Hawkins (RPM 440)
25) Please Don’t Desert Me Baby – Gloria Walker & The Chevelles (Flaming Arrow 36)
26) Move Me Baby – Jimmy Witherspoon & The Lamplighters (Federal 12156)
27) Long John Blues – Dinah Washington (Mercury 8148)
28) For Your Love – Sam & Bill (Joda 100)
Ei kai noissa mitään selittelyjä tarvita – kaikista on BN:ssä vuosien mittaan kirjoitettu.

29) The Bells – Dominoes (Federal 12114)
Itkulevyjen sarjan voitti kuin voittikin tämä Clyde McPhatterin sooloilema klassikko, jolle Lowell Fulsonin muutamaa vuotta myöhemmin tekemä ”cover” ei pärjää alkuunkaan. Dominoesin kilpakumppaneina olivat Tommy Brownin Weepin’ And Cryin’ ja Ada Rayn I No Longer Believe In Miracles.

30) Let’s Straighten It Out – Latimore (Glades 1722)
Olikos tämä sittenkin 70-luvun kestävin esitys? Siltä tuntuu.

31) S.K. Blues – Saunders King (Rhythm 302)
32) You Know It Ain’t Right – Joe Hinton (Back Beat 537)
33) Each Night – Rochell & The Candles (Challenge 9158)
34) Each Day – Ann Cole (Baton 232)
Minä olen yöihminen, siitä syystä kahden edellisen järjestys.

35) String Along – Del-Vikings (LP-raita levyltä ”Record Session”, Mercury MG 20353)
36) Jump, Shake & Move – Nolan Strong & The Diablos (Fortune 518)
Siinä kaksi varsin erilaista esitystä aliarvostetuilta lauluyhtyeiltä, joilta löytyisi muitakin ehdokkaita.

37) Good Thing Man – Frank Lucas (ICA 001)
Jumalauta, jo toinen 70-lukulainen! Tämä on yksi hypnoottisimmista levyistä, mitä olen kuullut.

38) Oh Let Me Dream – Native Boys (Combo 120)
39) Congatulations Baby – Lenny Welch (Cadence 1422)
Kertokaa minulle, miten vuoden -64 viihdepopin b-kyljelle on päässyt aivan herkullinen doowop-balladi? Matriisinumeroiden perusteella nämä olisivat muka samasta sessiosta??

40) The Things That I Used To Do – Guitar Slim (Specialty 482)
Kulunutko? Olkoon, tämä on yhä niin raju levy, että pakko se on mukaan ottaa. Olisi ansainnut paikan ylempääkin…

41) Beware – Jesse Belvin (Cash 1056)
42) Hide & Go Seek – Bunker Hill (Mala 451)
43) Party Time – Ray-O-Vacs (Kaiser 384)
Kaksi edellistä siksi, ettei menisi ihan lällärihommiksi…

44) Strolypso Dance – Jackie Dee (Liberty 55148)
Pekka Talvenmäki ja T.J. Malin arvioivat taannoin saman Jackie DeShannon -LP:n, mutta kumpikaan ei oikein näytä tajunneen, kuinka mehukas levy tämä oikein on!

45) You’re The Boss – LaVern Baker & Jimmy Ricks (Atlantic 2090)
Kaksi hienoa laulajaa ja erinomainen sävelmä – mutta onkos tämä sittenkään se kaikkein paras duetto? Sitä sietää miettiä, vaikka Marvin & Tammi -levyt jäävätkin kauas kauas taakse…

46) Rest For The Weary – Gospelaires (Peacock 1832)
47) Paw’s In The Kitchen – James Quintet (Derby 726)
48) Partners – Jim Reeves (RCA 7557)
Siinä yhteisrintamassa gospelia, mukavan irtonaista ja svengaavaa ”jazz-iloittelua” (krh…hmmm…) ja annos vetävää westerniä tai olkoon sitten vaikka kantria. Vieläkö joku väittää, että tässä ihan yksisilmäisiä ollaan?

49) His Latest Flame – Elvis Presley (RCA 7908)
Olisihan se pirun noloa törmätä jossain etelämeren autiolla saarella Elvikseen yhtään hänen levyään… Rick Nelsonin Travelin’ Man täytyi jättää matkasta… sääli.

50) Midnight Bells Are Ringing – T-Bone Walker Jr (Midnite 101)
Lista oli jo valmis, kun keskustelin P. Nurmen kanssa puhelimessa ja tämä kyseli, onko mukana yhtään T-Bone Walkeria. No ei tietenkään, mutta siitä juolahti mieleeni tämä levy… Ei tämä yhtä arvokas lopetus listalle ole kuin ensiksi aikomani, mutta hyvähän tämä silti on – ja sukunimi (olkoonkin salanimi…) on perinteikäs, onhan se sama kuin Glorialla tuolla aikaisemmin. Jaa mikäkö tästä putosi? Enpäs kerro, pistän sen seuraavalla kerralla ykköseksi… Kai tämä pannaan uusiksi vaikka vuoden päästä?

No niin… Pekkahan totesi oman listansa päätteeksi, että huomenna se olisi jo ihan eri näköinen, ja voin vahvistaa, että siinä kuulitte totuuden sanat. Kirjoitin omani puhtaaksi viime yönä, ja jo parin tunnin nokosten jälkeen olisin valmis tekemään erinäisiä muutoksia – mutta en tee… Kuten ehkä näkyy, en ihan kuolemanvakavasti hommaa ottanut. Vähän soul- ja 60-lukupainotteinen listasta tuli siitä alkuperäissuunnitelmasta johtuen, nyt kärsivät pahasti blues, r&b, doowop, teinipop, gospel, miksei jopa ska ja erityisesti tyttölevyt ja -yhtyeet. Sen sijaan esim. 80-luvun soul, zydeco ja cajun ovat edustettuna täsmälleen oikeassa mittakaavassa. Veikkaisinpa muuten, että listan mukaista nauhaa olisi vallan kiva kuunnella; eri asia sitten, miltä se kuulostaisi vaikka vuoden veivaamisen jälkeen…

Entä missä ovat suuret suosikkini, kuten esim. Garnet Mimms, Roscoe Gordon, Ted Taylor, Wynonie Harris, Johnny Adams, Barbara Lewis, Mercy Dee jne. jne. jne.? No, kaipa heiltä löytyy tavaraa sitten niiltä pariltakymmeneltä albumilta, jotka mukaan saa ottaa. Listaa moisista en rupea tekemään – single (ja 78 rpm) ovat edelleen äänilevyn ainoat oikeat muodot. Ja kuten kerroin, minä en levyjä kerää enkä niin ollen pysty edes sanomaan, mikä olisi hyvä LP; huonot raidathan olen jättänyt nauhoittamatta. Ns. oikeista LP:istä voisi mainita Blandin kiekon ”Two Steps From The Blues” ja Otisin ”The Great Otis Redding Sings Soul Ballads”, mutta olkoon. Kokoelmien ja uusintajulkaisujen suhteen saatte hyvän kuvan mieltymyksistäni lukemalla arvioitani ja tsekkaamalla ”Vuodet parhaat” -osaston BN:stä – sitähän on julkaistu vuoden ensimmäisessä BN:ssä muistaakseni v. -79 lähtien.

Kuten näkyy, oli yhteisiä levyjä Pekka Talvenmäen kanssa peräti kolme. Ensi kerralla tuskin on yhtään, sillä vuoroon astuu Pertti Nurmi, mikäli suinkin kiireiltään kerkiää – tarkoitus on tehdä ns. Puistoblues-BN:n kunniaksi myös tähän ihan oikea blues-lista.

Minun asianihan ei tässä ole haasteita pidemmälle esittää, mutta olisi kiva saada mukaan joku jo varsinaisen kirjoittelunsa lopettanut BN-konkarikin. Vieläköhän esimerkiksi The Orlonsin Don’t Hang Up on Tarmo Talvion mielestä maailman paras levy…?!

Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 2/1992)

”Viikkolista” 1.6.1963

”Top 50”, 25.4.1976

”Tamla-Motown Top 50”, 25.4.1976

”Top 50”, 28.9.1976

* * * * *

Niinhän siinä lopulta kävi, ettei haasteen Juhanilta saanut Pertti Nurmi ole vielä toistaiseksi ennättänyt pakkaamaan Aution saaren levymatkalaukkuaan. Alkujaan BN-numerossa 5/1990 julkaistusta Markku Heinosen selvityksestä ”Kolme levyä autiolla saarella” alkukimmokkeensa saanut sarja jatkui Pekka Talvenmäen (BN 1/1992) ja Juhani Ritvasen jälkeen lehden silloisen päätoimittajan ja FBS:n puheenjohtajan Aimo Ollikaisen vastaavalla selvityksellä numerossa 4/1992. Tähän mennessä 16-osaiseen sarjaan ovat omat luettelonsa laatineet myös T.J. Malin (BN 5/1992), Tarmo Talvio (BN 1/1993), Timo Pöyhönen (BN 2/1993), Vesa Walamies (BN 3/1993), Jari Toivonen (BN 4/1993), Jari Kolari (BN 5/1993), Martin Easterbrook (BN 5/1994), Erkki Sironen (BN 6/1994), Mikke Nöjd (BN 2/1995), Jarkko Ravi (BN 5/1995), Heikki Suosalo (BN 2/1997), Riku Metelinen (2/2014), Petri Lahti (5/2017) ja Aarno Alén (6/2021).

– toim.

___________________________________________________

Artikkeli:
CLARENCE CARTER

Heti alkuun läväytettäköön sellainen tyrmäävä asia, että tässä jutussa ei paljoa kerrota Clarencen syntymäajasta, nuoruusvuosista, ensimmäisestä innostuksesta musiikin maailmaan eikä merkillisestä ja mutkikkaasta tiestä levytysstudioon. Syynä on lähinnä se, etten kyseisiä asioita tiedä. Jos joku muu kuin T. Talvio tietää, niin hävetköön, kun ei ole juttua kirjoittanut.

Koska ainakin 50% BN:n lukijoista ilmeisesti pyörittelee mielessään kysymystä kuka peevelin Clarence Carter, niin kerrottakoon, että hän on yksi niistä soul-laulajista, jotka aivan kuin erään rakkaan Yleisradiomme jo vuosikausia soulin kuolemaa toitottaneen pop-toimittajan kiusaksi, toinen toisensa jälkeen tunkevat Amerikan ja Englannin listojen kärkeen. Clarencen levyt lienevät kuitenkin jokseenkin tuntemattomia Suomessa, sillä emmehän me täällä edistyksen kehdossa mokomista listoista piittaa. Jos jotakuta jäi vaivaamaan se, ettei tiedä Clarencen syntymäaikaa, niin valokuvista voi päätellä, että onpahan poika selvästi vanhempi kuin Jackson 5:n Michael ja toisaalta ilmeisesti nuorempi kuin veteraani James Brown, jonka olisi taas kerran aika keksiä jotain uutta. Ja jotteivät Clarencen elämänvaiheetkaan aivan jäisi käsittelemättä, niin mainittakoon, että hän tuli sokeaksi vuoden vanhana. Ensilevy lienee ollut Calvin Thomasin kanssa joskus v. 1963 paikkeilla tehty You Stole My Heart / Hey Marvin (Duke 358). Pojat käyttivät nimeä C & C Boys (tai myös Clarence and Calvin), ja tällä nimellä julkaistiin sitten heidän kaksi seuraavaa levyäänkin, joista jälkimmäistä on syytä käsitellä tarkemmin. Eräs tämän hetken minua eniten kiinnostavista soullaulajista, väkevä-ääninen persoonallisuus Bobby Womack sävelteli tuolloin kappaleen It’s All Over Now. Ensimmäisen levytyksen sävelmästä teki The Valentinos (Sar 152), ja koska yhtye oli soololaulaja B. Womackista huolimatta täysin tuntematon eikä levy-yhtiökään ollut niitä kakkein suurimpia, jäi levyn saavutukseksi Billboardin Hot 100:ssa kunniakas 94. sija.

Sitten levyttivät kappaleen C & C Boys (Duke 379). Villi gospel-vaikutteinen esitys rajuine puolifalsetteineen ei kuitenkaan mahtunut edes Hot 130:een. No, sittemmin levystä teki täyden plötskön version laulu- ja soitinyhtye The Rolling Stones, ja vaikka muualla maailmassa moista esitystä ihasteltiinkin suut ammollaan, ei levy päässyt tuona brittikuumeen aikana pykälää 26 ylemmäs Amerikan listoilla, liekö sitten johtunut siitä, että paljon parempiakin versioita oli ollut tarjolla. Duke-Peacock -firmaa ei C & C Boysien kehno menestys hetkauttanut sinne eikä tänne, olihan firma tottunut tuottamaan laatutavaraa, joka ei mennyt kaupaksi, ja kaiken lisäksi Duken asemaa kohensivat lähes samanaikaiset yllättävät Top 20 -hitit: Bobby Blandin Ain’t Nothing You Can Do ja Joe Hintonin Funny. Ilmeisesti firma kuitenkin oli odotellut parempaa menestystä, koska oli kelpuuttanut C & C Boysit mainoksiinsa edellä mainittujen tähtiensä lisäksi. Sen sijaan Clarencen ja Calvinin agenttifirma Buffalo Booking Agency asetti heidät mainoksissaan realistisesti samanarvoisiksi kuin The El Torros ja Buddy Guy, joten sillä taholla ei juuri odoteltu C & C Boysien hittejä tekevän.

En tiedä, saivatko pojat Dukelta potkut vai lähtivätkö vapaaehtoisesti, mutta v. 1965 tehty levy Step By Step on kuitenkin julkaistu Atcolla. Joidenkin tietojen mukaan C & C Boys ovat tehneet harharetken myös Fairlane-merkille, mutta levyä ei ole tiedossani. Suuri muutos tapahtui Clarencen urassa, kun Calvin loukkaantui vakavasti autoonnettomuudessa, ja Clarence ryhtyi levyttämään Rick Hallin Fame-merkille. Levyt Tell Daddy ja lievästi bluesvivahteinen Road Of Love julkaistiin sittemmin Atlanticilla, ja lienevät olleet pienehköjä paikallisia menestyksiä. Seuraavina vuosina Clarence paiski lujasti töitä, sävelteli soulin kuninkaalle Solomon Burkelle sekä Etta Jamesille, ja levytti säännöllisesti, mutta levyt Snatching It Back, Funky Fever jne. eivät nousseet listojen kärkeen, vaikka Clarencen nimi alettiinkin jo tuntea. Uudestaan julkaistu Looking For A Fox oli sitten jo melkoinen hitti, vaikka se onkin tyypillinen nopeahko soulrynkytys, ei huono muttei toisista samanlaisista erityisesti erottuvakaan. Ilmeisesti Clarence oli kovasti yrittänyt löytää sitä kikkaa, joka iskisi hänen levynsä myyntilistoille, ja löytyihän se lopulta: ihmeellinen lyhyt nariseva tai pikemminkin kärisevä kurkkuäännähdys sopivassa kohdassa levyä, ja kun Clarence kehitteli idean pitemmälle ja taitavammin kuin aliarvostettu soulballadilaulaja Freddie Scott, oli menestys selvä. Slip Away, puolinopea ja puoliksi balladinomainen kappale saavutti kultalevyn kuten myös jatkolevytys Too Weak To Fight. Mielestäni paras kuulemani Carter, hienostunutta mediumsoulia oleva The Feeling Is Right menestyi jo heikommin. Varsinaisen jymyhitin Clarence sai sitten 1970 syksyllä, kun hän levytti Chairmen of the Board -yhtyeen LP:ltä löytämänsä kappaleen Patches. Levy kipusi ykköseksi Amerikan lisäksi myös Englannissa, mikä oli melkoinen yllätys myös Clarencelle itselleen, joka väittää menestyksen johtuvan levyn sanoista.

Tietääkseni on Clarencelta ilmestynyt seuraavat LP:t:
This Is… (Atlantic 8192, 1968)
The Dynamic… (Atlantic 8199, 1969)
Testifyin’ (Atlantic 8238, 1969)
Patches (Atlantic 8267, 1970)

Ensimmäinen levy sisältää Clarencen Atlanticalkuaikojen pienet menestykset ja Slip Awayn. Too Weak To Fight on säästetty toiselle LP:lle. Levy on muuten lievästi blues- tai ainakin r&b-vaikutteinen, mukana on esim. I’d Rather Go Blind, joka tipauttaa Chicken Shackin toiseksi. Toisaalta on levyllä myös Light My Fire sekä J.C. Rileyn countryhitti Harper Valley P.T.A. Kolmas levy on ainoan (?) Suomessa olevan kiekon omistajan, jäsen H. Suosalon sanojen mukaan vähintäänkin kaksimielinen, huippuna kappale Doin’ Our Thing. Mukana on myös Box Topsien Soul Deep näppärästi esitettynä, sekä biologisesti hieman epäilyttävältä tuntuva Makin’ Love, jossa Clarence juttelee alussa minuuttikaupalla väittäen, että lehmät ja moskiitot pitävät rakastelemisesta, ja laulaa sitten lopuksi vanhan tutun Dark End Of The Street, eikä huonosti laulakaan. Naureskeluhan on kovin yleistä soul- ja blueslevyillä. Eri soul-naurajista mainittakoon Joe Tex, joka on kehitellyt kahtakin tyyliä: lyhyt katkerahko he-ha tai lysti kikatus mhymhy-khi-hi, sekä Joe Simon, joka esittää levyllä Funny aivan hillittömän kähinän kjäehkhähhä. Clarence ei ilmeisesti halua jäädä muita huonommaksi, vaan naureskelee esim. levyllä Bad News idioottimaiseen tyyliin hah-hah-hah. Patches-LP sisältää sitten nimimelodian lisäksi muitakin countrytyylisiä kappaleita, mukana on mm. Tony Joe Whiten sävellys Willie And Laura May Jones, josta ilmeisesti tulee Clarencen seuraava single Englannissa.

Clarence omistaa Alabamassa Montgomeryssä äitinsä hoiteleman Soul Food -nimisen kapakan, ja haaveilee yökerhon avaamisesta. Oman ravintolan ruoat eivät ole kelvanneet Clarencelle enää sen jälkeen, kun hän meni naimisiin soul-laulajatar Candi Statonin kanssa, joka kuulemma on loistava kokki. Candin levyistä lienee isoin hitti tähän mennessä ollut Stand By Your Man, ja Suomessa on kerran (ilmeisesti vahingossa) soinut I’m Just A Prisoner, jonka myös Clarence esittää ”Patches”-LP:llä. Clarencen viimeinen USA-julkaisu It’s All In Your Mind on taas soul-voittoisempaa musiikkia kuin countryvivahteinen Patches. Sopiikin toivoa, että Clarence pysyisi soulin ja ehkäpä bluesinkin parissa, sillä näille aloille hänellä mielestäni on paremmat lahjat kuin countrylaulajaksi.

Onhan tietenkin mahdollista, että hän jo nyt valmistelee tietä perustaakseen uuden Carter Familyn vuosisadan alkupuolella levyttäneen kuuluisan alkuperäisen country-yhtyeen jatkoksi, kun kerran myös vaimo on lauluihmisiä ja perillinenkin kuulemma tulossa.

Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 1/1971)

* * * * *

14.1.1936 syntynyt ja edelleen satunnaisesti esiintyvä Clarence Carter valmistui Alabaman osavaltion yliopistosta Montgomerystä tieteiden maisterina elokuussa 1960, pääaineenaan musiikki. Juhanin spekulointien suuntaisesti hän tosiaankin julkaisi duettokaverinsa Calvin Scottin kanssa ensisinglensä (I Wanna Dance But I Don’t Know How / Money & Woman) Fairlane-merkillä vuoden 1960 jälkipuolella. Tietämättömyysteemaa jatkaneen vuoden 1962 Fairlane- levyn I Don’t Know (School Girl) / Goodnight Irene jälkeen parivaljakko siirtyi ensin Duke-yhtiön kirjoille neljän singlen ajaksi, sitten Muscle Shoalsiin FAMEmerkille ja sieltä edelleen v. 1965 Atlantic-Atcolle. Vuonna 1967 käynnistynyt soolotaival Famella ja Atlanticilla johdatti Carterin 1970-luvun alkumetreillä Patches-kultalevyn myötä Englannin singlelistan sijalle 2 sekä Billboard-noteeraukseen #4. Patches myös Grammy-palkittiin parhaana r&b-kappaleena vuonna 1971, kasvattaen siten entisestään Carterille jo aiempien miljoonahittien Slip Away ja Too Weak To Fight myötä kertynyttä kansansuosiota. Vuosikymmenen edetessä hänen uransa kuitenkin taantui selkeästi disco-aallon myötä. Artisti piti silti yhä pintansa 1980- ja 1990-luvuillakin Ichiban-merkillä julkaistuilla soulblues-kappaleillaan kuten Strokin’ ja Doctor C.C.

1990- ja 2000-luvuilla Carter on saavuttanut jalansijaa myös hiphop-yleisön tietoisuudessa, ja paloja hänen vanhoista levytyksistään onkin päätynyt sämplättyinä useille alan menestysjulkaisuille (mm. Run-D.M.C. hyödynsi Carterin kappaleen Back Door Santa puhallinosuuksia levytyksellään Christmas In Hollis). Tähän mennessä jo nelisenkymmentä albumia julkaisseen laulajan viimeisen pitkäsoitto ”Sing Along With…” ilmestyi vuonna 2011.

Juhanin historiallisen ensimmäisen BN-artikkelin jälkeen ovat lehdessä samaan aiheeseen uskaltautuneet tarttua – ja hekin vain levyarvioiden muodossa – ainoastaan lehden konkarikirjoittajat, Heikki Suosalo, Pekka Talvenmäki, Aimo Ollikainen sekä Aarno Alén. Lisäksi Ritvanen itse arvioi kourallisen Carter-albumeita 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.

– toim.

___________________________________________________

Artikkeli:
COUNTRY GOSPEL

Suotavaa, mutta ei ehdottoman välttämätöntä olisi lukaista ennen tämän lukemista vielä kertaalleen viime BN:n gospel-juttu, erityisesti kohta 1900-luku. Seuraavassa nimittäin esitellään seitsemän gospel-LP:tä, joiden äänitykset ovat enimmäkseen 20-luvun lopulta ja 30-luvun alusta. Yleensä käytetään musiikista nimeä country gospel ja esiintyjistä ”sanctified singers”, jotka jääkööt kääntämättä, koska en keksi nasevaa suomennosta. Tämän musiikin yleisiä piirteitä selvitettiin juuri BN 11:ssä, joten mainittakoon vain, että tyyli on varsin kaukana siitä, mitä harrastavat Suomessa tunnetuimmat hengellisen neekerimusiikin esittäjät Mahalia Jackson, Golden Gate Quartet ja oopperalaulaja Paul Robeson, joka hoksasi, että spirituaaleilla lohkeaa tuohta.
Esiteltävät kokoelmalevyt ovat:

Nearer My God To Thee (Roots RL-304)
Southern Sanctified Singers (Roots RL-328)
In The Spirit, Vol. 1 (Origin Jazz Library OJL-12)
In The Spirit, Vol. 2 (Origin Jazz Library OJL-13)
Sanctified Singers, Vol. 1 (Blues Classics BC-17)
Sanctified Singers, Vol. 2 (Blues Classics BC-18)
Singing Preachers And Their Congregations (Blues Classics BC-19)

Esiintyjät ja kappaleet käyvät ilmi jatkossa, joten jokainen voi selvitellä sieltä levyjen kokoonpanon, mikäli kiinnostusta riittää.

Gospelin kuningas

1920-luvun blueslaulajista on yleensä säilynyt joitenkin olennaisia tietoja: ryyppäili kengänkiillokkeita ja hiusvesiä, sammui säännöllisesti kesken esiintymistään, kuoli nuorena tai tuli hulluksi, luultavasti molempia. Gospel-laulajista sen sijaan yleisin tieto on ”no information available” elikkä ei oo tietoja. Näin oli eräässä esitteessä jopa tuon ajan gospel-kuninkaan Blind Willie Johnsonin kohdalla. Bluestutkija Samuel Charters on kuitenkin vuosien mittaan onnistunut tonkimaan tietoja tästä raakaäänisestä mörisijästä, jonka LP:llä ”Bluesin mestareita” olevaa levyä God Moves On The Water jotkut ehkä ovat jo ällistelleet.

Blind Willie syntyi Texasissa lähellä Templen kaupunkia n. 1900. Isäpappa George oli maanviljelijä, ja kun Willien äiti kuoli pojan ollessa pieni, rupesi George katselemaan uutta emäntää farmille. Löytyihän sellainen, mutta uudella vaimollapa oli muitakin miehiä, ja Georgen kanssa tuli tietysti riitoja. Kerran sitten äitipuoli ilmeisesti jäi riidassa pahasti häviölle, nappasi kiukuissaan lyijyvesiastiaan ja roiskautti veden Willien kasvoille. Tarina ei kerro, saiko äitipuoli kiukkunsa puretuksi, mutta 7-vuotias Willie sokaistui. Näin Williestä tuli Blind Willie, ja koska noihin aikoihin sokea neekeri ei kelvannut muuhun kuin musiikin esittämiseen, lähti Blind Williekin kiertelemään ja laulamaan, aluksi kaikenlaisia lauluja, myöhemmin vain hengellisiä, kuten ovat hänen v. 1927–1930 levyttämänsä 30 kappaletta.

Huhujahan on aina hauskempi lukea kuin tosiasioita, joten kerrotaanpa seuraava juttu: Vuonna 1929 lauloi sokea gospel-laulaja Dallasin tullikamarin edustalla kappaletta If I Had My Way I’d Tear The Building Down eli ”jos mieleni mukaan tekisin, tuon tönön alas repisin”. Laulu on kertomus Samsonista ja Delilahista, mutta poliisi tuli ja nappasi laulajan talteen syytettynä mellakkaan yllyttämisestä. Huhutaan, että laulaja oli Blind Willie Johnson. Sama laulu oli jo aikaisemmin koitunut Willielle kohtalokkaaksi, hän nimittäin kohtasi v. 1927 sitä laulaessaan tulevan vaimonsa Angelinen, jolle kuuluu naisääni joillakin Willien levyillä. Vuoden 1930 jälkeen ei Willie enää saanut kutsua levytysstudioon, ja niinpä hän yritti ansaita leipänsä katulaulajana Beaumontissa Texasissa. Sunnuntaisin hän soitti kitaraansa Jumalanpalveluksissa sikäläisessä Mount Olive Babtist Churchissa. Vuonna 1947 vanhan jazzin harrastajat huomasivat Willien kyvyt, ja joitakin vanhoja levytyksiä julkaistiin jazz-sarjoilla. Ja sitten Willielle kävi kuten niin monelle muullekin: juuri kun hän oli saamassa arvoistaan tunnustusta, tuli viikatemies. Tällä kertaa se tapahtui siten, että Willien talo otti ja yritti palaa. Pilalle meni tosin vain Willien kitara ja joitakin huonekaluromuja, mutta talo tuli täyteen sammutusvettä. Johnsonit levittivät sanomalehtiä märälle vuoteelle ja nukkuivat seuraavan yön talossa. Willie oli kuitenkin levoton nukkuja – tiedättehän tyypin, joka kieriskelee ympäriinsä, kasaa peitot mykkyrään ja herää ehkä sängyn alla. Aikansa pyöriskeltyään Willie joutui likomärälle patjalle, lähti aamulla kadulle laulamaan ja kuoli viikon kuluttua keuhkokuumeeseen.

Blind Willie käytti Chartersin mukaan kitarassaan kolmea eri viritystä: E-B-G-D-A-E tai slide-viritys E-Cis-A-E-A-E ja vielä avoin E-viritys E-B-Gis-E-B-E. Ehkä tuo sanoo jollekin jotakin, meikäläiselle ei kyllä yhtään mitään. Tulos oli joka tapauksessa Chartesin sanoja lainatakseni ”intensiivinen, erittäin rytmikäs monista aineksista kokoonpantu sävelaiheen toisto, joka on loistava vastakohta raa’alle ja karkealle lauluäänelle”. Charters yrittänee sanoa sen tosiseikan, että äijän levyt ovat hiton hyviä. Blind Willien lauluääni on kyllä aivan omaa luokkaansa. God Moves On The Water -kappaleella kuullaan ilmeisesti hänen luonnollista ääntään, joka sekin on varsin karhea ja särmikäs, mahtaneeko johtua siitä, että laulajalla oli neliskulmainen pää. Monilla levyillä Blind Willie vielä syvensi mörinäänsä, ja kaiken huipuksi Charters väittää Willien laulaneen joillakin levyillään myös takana olevan naisäänen. Uskokoon ken haluaa.

Willie on melko hyvin edustettuna tämän jutun kokoelmalevyillä, mukana ovat Sweeter As The Years Roll By (OJL-13), You’ll Need Somebody On Your Bond (RL-304), Go With Me To That Land (RL-328), God Moves On The Water (BC-17) ja Take Your Burden To The Lord (BC-18). Willien LP XTRA 1098 on siinä mielessä humpuukia, että häneltä kuullaan vain viisi kappaletta. Levyn toinen puoli sisältää haastatteluja ja toisella puolella ovat Willien lisäksi mukana mm. Blind Lemon Jefferson ja Blind Boy Fuller, jotka kyllä jäävät valjuiksi Willien rinnalla, olkootpa miten arvostettuja nimiä hyvänsä. Willien LP:tä RBF 10 ei ilmeisesti ole vielä Suomessa yhtään kappaletta (vai onko?), joten siitä ei sen enempää.

Muut mörisijät, raakkujat ja narisijat Kuvitelkaapa sitten raastinraudan karheaa nenäääntä, joka toisinaan tuntuu tulevan sordiinon läpi ja on muuten kuin pehmeää margariinia. Kuvittelitte Washington Phillipsin lauluäänen. Kovin persoonallinen Washington lienee ollut Etelä-Texasista, levyt ainakin on tehty Dallasissa. Kappaleet ovat varsin kauniin tuntuisia, mikä suurelta osalta johtuu siitä, että Washington säestää itseään harpuntapaisella dulceola-nimisellä soittimella. Kokoelmilla kuullaan Denomination Blues, Pts 1 & 2 (BC-18, rautaa), I Had A Good Mother And Father (OJL-12), Take Your Burden To The Lord (OJL-13), Lift Him Up That’s All (RL-304) sekä A Mother’s Last Word To Her Daughter ja I’ve Got The Key To The Kingdom (RL-328). Levyjen sanat ansaitsisivat oman kirjoituksensa.

Vetävämpiä kappaleita esittää Blind Joe Taggart sekä yksin että duettona Emma Taggartin kanssa: I’ll Be Satisfied (RL-328), Religion Is Something Within You (RL-304), The Storm Is Passing Over (OJL-12), God’s Gonna Separate The Wheat From The Tares (BC-17), säestyksetön I Wish My Mother Was On That Train (BC-17) ja Mother’s Love (RL-04). Samaa katulaulajatyyppiä on aikoinaan kovin suosittu ”Guitar Evangelist”, Rev. Edward W. Clayborn, Your Enemy Cannot Harm You (RL-328) kiihtyy loppua kohti, mikä on varsin tyypillistä näille gospel-levyille. Then We’ll Need That True Religion (BC-17) on monotonisesta säestyksestä huolimatta mukava kappale, kuten myös The Gospel Train Is Coming (RL-328).

Blind Willie Davisin Rock Of Ages (OJL-13) on mahdollisesti 1800-luvun alun gospel-lauluja. Blind Willie Davis oli kotoisin Mississippistä, ja ilmeisesti 1920-luvulla, ns. ”race recordings” -kulta-aikana raahattiin jokainen tuon alueen vähänkin lauluja soittotaitoinen neekeri johonkin paikalliseen levyfirmaan levyttämään bluesia. Blind Willie Davis ei hyväksynyt tuota syntistä musiikkia ollenkaan ja lähti tältä bluesalueelta Chicagoon levyttämään gospelia Paramount-yhtiölle. Tuloksena oli myös toinen kokoelmien When The Saints… (RL-328), toisen esittää ”Story Of The Blues” -levyltä tuttu Barbecue Bob levyllä RL-304. Ikävä kyllä Laughing Charlie ei ole mukana. Kummatkin Saints-versiot ovat varsin mukavia, mutta eivät jaksa erityisemmin hätkähdyttää, koska kappaleesta on paljon vahvempiakin levytyksiä, mainittakoon tässä eräällä Libertyn ”Legendary Masters Series” -LP:llä oleva Papa Lightfootin vallan raivokas esitys.

Roots-levyjen tuoreimmata äänityksestä vastaa soul-veikko Bozie Sturdivant. Levyt I Want My Crown (RL-328) ja Ain’t No Grave Can Hold My Body Down (RL-304) on äänitetty v. 1942 Silent Grove Baptist Churchissa, joka sijaitsee tietenkin – niin, aivan oikein, Clarksdalessa, Mississippissä. Ehkä soul-veikko ei ole aivan sopiva nimitys Bozielle, mutta levyillä kuullaan joka tapauksessa hymistelyä, jolla Isaac Hayes nykyisin lyö rahoiksi, ja Bozie heittelee sekaan komeita falsetteja, jotka kylläkin ovat lähempänä Del Shannonia kuin Smokey Robinsonia. Hiukan yllättäviä ovat Blind Roosevelt Gravesin kolme levyä. Miehellä lienee jotain tekemistä Mississippi Jook Bandin kanssa, tai sitten Origin-levyjen esite on liittänyt Rooseveltin nimen alle aivan asiaankuulumattoman tiedon kyseisen yhtyeen pianistin kotipaikasta. Roosevelt soitteli kaduilla 12-kielistä kitaraa ja tamburiinia helisteli velipuoli Uaroy, joka oli siitä merkillinen gospel-laulaja, että vain hänen toinen silmänsä oli sokea. Esitteestä ja levytyksistä annettujen tietojen perusteella odottaa kuulevansa Rooseveltin laulua ja kitarointia sekä Uaroyn tamburiinia, mutta kappaleessa When I Lay My Burden Down (OJL-13) kuullaan useita lauluääniä, enkä kyllä ikinä usko, että kitarasta ja tamburiinista lähtee sellaisia ääniä kuin levyllä kuullaan… Loppuvaiheessa odottelin jo mukaan säkkipilliä ja tuohitorvea, kuitenkin turhaan. Take Your Burden To The Lord (BC-17) alkaa keskeltä kappaletta, laulajat muistuttavat lähinnä naisduoa The Gospel Keys ja soittopelejä riittää. I’ll Be Rested (BC-17) sitten yllättää fantastisen rytmikkäällä kitaralla ja tamburiinilla sekä erityisesti Blind Willie Johnson -tyylisellä laululla, jota myötäilee toinen korkeampi ääni. Levy on jostain syystä suurimpia suosikkejani kokoelmien kappaleista.

Täysin tuntematon Luther Magby osoittaa levyllä Blessed Are The Poor (BC-17) erittäin varmaa ja hallittua otetta laulussaan, ja kun säestyksenä kuullaan vielä hiukan yllättävää yhdistelmää urut ja pyykkilauta, on tämäkin kappale suosikkieni joukossa.

Blind Gussie Nesbit esittää soul-laulua (Canaan Land) ja slideä (Pre Religion), jotka ovat levyllä BC-17. Hyvä mies hänkin. Myös bluesia esittänyt Lil McClintock päästelee kappaleet Sow God Seeds ja Mother Called Her Child To Her Dying Bed (BC-17) vauhdilla läpi turhia taukoja pitämättä. Rev. Utah Smith on sitten niitä miehiä, joiden esityksiä ei sanoilla kuvailla. Take A Trip ja koko levysatsin huippuesitys, rajuvauhtinen todellinen hurmoshuuto ja -kitarointi Two Wings ovat BC-18:lla. Ikävä kyllä mies on kuollut, joten lisää ei ole tiedossa näiden v. 1955 paikkeilla tehtyjen levytysten jatkoksi.

Alfred Karnes on yllättäen valkoihoinen, mutta ei se haittaa menoa kappaleella I Am Bound For The Promised Land (OJL-12). Erityisesti huuliharpun ystäville on Elder Wilsonin Stand By Me (BC-17), jolla kuullaan kolmea harppua, ja muutenkin ovat yhtäläisyydet samannimiseen soul-kappaleeseen kovin pienet.

Gospel-tyttäret

Gospelin kuningattarena pidetään yleisesti Bessie Johnsonia, jonka kurkkuääntä kuullaan levyllä The Great Reaping Day (RL-328). Oma ehdokkaani kuningattareksi on kuitenkin Sister Mary Nelson. Levyllä The Royal Telephone (RL-304) on aivan esitteen mukaisesti kaksi tuntematonta naisääntä ja säestykstä ei ollenkaan, mutta se kolmas karjuva ääni, jonka siis pitäisi kuulua Marylle, on kyllä jossain Little Miltonin ja Blind Willie Johnsonin välimailla. Mary oli siis varsinainen kultakurkku. Tunnetuin gospeltyttö lienee kuitenkin jo v. 1926 Okeh-merkille levyttänyt sokea pianistilaulaja Arizona Dranes, jonka levyistä pidän myös melko lailla, eikä vähiten vauhdikkaan ragtime-pianon takia, joka tuo kyllä mieleen saluunan eikä kirkkoa. Levyjä melkoisesti: In That Day (RL-328), Sweet Heaven Is My Home ja It’s All Right Now (RL-304), I’ll Go Where You Want Me To Go (BC-17) ja Just Look (BC-18).

Sister Cally Fancyn esitys Hold To God’s Unchanging Hand (OJL-13), Mother McCollumin When I Take My Vacation In Heaven (OJL-12) ja Jesus Is My Air-O-Plane (OJL-13), Sister O.M. Terrelin Gambling Man (BC-18) ja Willie Mae Williamsin Don’t Want To Go There ja Where The Sun Never Goes Down (BC-18) ovat naisille tyypillisiä menestyviä kappaleita. Blind Mamie Forehand lauleskeli Memphisin kaduilla aviomiehen säestäessä kitaralla. Levyjä I Wouldn’t Mind Dying (BC-18) ja Honey On The Rock (OJL-12), jolla valittavan laulun ja kitaran lisäksi kuullaan soitinta, joka vaikuttaa lehmänkellon ja kulkusen risteytykseltä.

Gospel-yhtyeet

Vauhtityttäret Two Gospel Keys olivat katulaulajia nimeltään Emma Daniel (kitara) ja Mother Jones (tamburiini). Kappaleilla I Don’t Feel At Home In This World Anymore (BC-17) ja You’ve Got To Move (RL-328) on vahva meno. Nugrape Twins esittää rauhallisemmin There’s A City Built Of Mansions (RL-328). Rajuimpia yhtyeitä sen sijaan on McIntosh ja Edwards, joiden arvellaan olleen Mississippistä tai Tennesseestä. Levyillä Take A Stand (OJL-12), The Latter Rain Is Fall ja The 1927 Flood (OJL-13) kuullaan hurjaa vuorolaulantaa, joka tuo mieleen kovin alkukantaisen raakakopion Sam & Davesta.

Elder Richard Bryant laulajineen (How Much I Owe For Love Devine, OJL-13 ja Watch Ye, Therefore, You Know Not The Day, OJL-12) ja Holy Ghost Sanctified Singers (Thou Carest Lord For Me, OJL-13 ja Sinner, I’d Make A Change, OJL-12) ovat Memphisissä levyttäneitä porukoita. Meno on rajua mekastusta, säestyksenä mm. pyykkilauta, huuliharppu ja mukavasti törisevä jug eli ruukku.

Elder Curry seitsemän hengen lauluryhmineen kertoo vuoden 1929 flunssasta levyllä Memphis Flu (OJL-13). Merkillisen dueton esittävät William ja Versey Smith. Kiihtyvällä levyllä Sinner’s You’ll Need King Jesus (OJL-13) kuullaan Williamin raakkumista ja kitarointia, Verseyn outoa narinaa ja vahvarytmistä tamburiinia. Bluesmiehet Duckett ja Norwood esittävät I Want To Go Where Jesus Is (OJL-12), joka muistuttaa Mississippi John Hurtin kappaleita.

Bluesmiehet gospel-hommissa

Joku on väittänyt, että etupäässä blueslaulajina tunnetut miehet esittävät gospelia paremmin kuin gospel-laulajat. Uskallan olla eri mieltä, mutta bluesmiehet kyllä usein ylittävät gospeleillaan omat blueskappaleensa. Jopa Blind Lemon Jeffersonkin innostui pistämään vauhtia päälle. Mokomaa tanssikappaletta He Arose From The Dead (RL-304) hän ei kuitenkaan kehdannut julkaista omalla nimellään, vaan käytti salanimeä Deacon J.L. Bates. Samoin intoutui Skip James: Be Ready When He Comes (RL-304) ja Jesus Is A Mighty Good Leader (OJL-12).

Richard ”Rabbit” Brown kertoo Titanicista (Sinking Of The Titanic, RL-304). Bukka White vetelee tuttuun ronskiin tyyliinsä kaihtaen turhia kiemuroita soitossaan levyt Promise True And Grand (OJL-13) ja I Am In The Heavenly Way (OJL-12), joilla on mukana B.W. Johnson -tyyliin naisääni.

Mississippi John Hurtilla lienee ollut moniin kappaleisiinsa sekä blues- että gospelsanat, ja Praying In The Old Camp Ground sekä Blessed Be The Name (RL-304) muistuttavatkin kovasti hänen blueslevyjään.

Henry ”Ragtime Texas” Thomas on vähän tunnettu blueslaulaja. Gospelkappale Jonah In The Wilderness (RL-328) on sitä kiihtyvää tyyppiä. Henryn blueslevyistä mainittakoon Yazoo L 1018:lla oleva alkukantainen Railroadin’ Some, ja vihjeenä jollekin yritteliäälle maahantuojalle Henryn ikioman LP:n numero: OJL-3. Levyä ei liene Suomessa, mutta Henry oli kova poika viheltämään ja meneehän Roger Whittakerkin kaupaksi.

Smokey Hogg esittää rauhalliseen tyyliinsä He Knows How Much We Can Bear (BC-18) ja Lightnin’ Hopkins lähes yhtä rauhallisesti Needed Time (BC-18). Brother George oli sitten salanimellä esiintyvä Blind Boy Fuller, joka on isommankin jutun arvoinen. Mainittakoon, että jotkut kutsuvat itärannikon bluestyyliä hiukan liioitellusti Fullerin tyyliksi, ja että Brownie McGhee käytti aikoinaan nimeä Blind Boy Fuller n:o 2. Levyllä Sign Of The Judgement (BC-18) kuullaan myös pesulaudansoittaja Oh Rediä.

Sam Butler laulelee hirvittävän rahinan seasta kappaleen Christians Fight On RL-328:lla. Levytys tuntuu tehdyn nopeudella 75–80 kierrosta tai sinnepäin. Heaven Is My View (RL-328) on siitä mielenkiintoinen kappale, että kitarointi muistuttaa kovasti Bukka Whiten soittoa neljä vuotta myöhemmin levytetyllä Po’ Boy’lla. Kaikki kunnia Bukkalle, mutta mielee hiipii ajatus, että Bukka olisi kuullut Samin kitarointia. Joku Sam Butler, ehkä sama, on levyttänyt myös kappaleen Poor Boy Blues, jota kuitenkaan en ole kuullut, mutta Yazoon esitteen mukaan on mukana taas ”mean, mean guitar”. Kuriositeettina mainittakoon, että erään pianofirman kykyjenetsijän löytämä Bo Weavil Jackson käytti v. 1926 levyttäessään myös nimeä Sam Butler. Jos miehet eivät olleet sama mies, niin sitten he olivat eri miehiä.

Vanha mestari Charlie Patton on myös esittänyt pastori-isältään oppimiaan gospeleita. Yksin hän esittää Some Happy Day (OJL-13) ja Oh Death (OJL-12), jota kehutaan ehkä parhaaksi countrygospelduetoksi, eikä aivan syyttä. Patton esitti gospelia niin paljon, että huhutaan hänen joskus olleen puolipäiväsaarnaaja. Tämä tuskin pitää paikkansa, vaikka voihan päihdyksissäkin saarnata. Bertha Leekään ei aivan selvin päin studioon lähtenyt, vaan vaati viskipaukut hermojen rauhoittamiseksi ennen levytystä.

Kirkonmiehet

Oman sarjansa gospelissa muodostavat pastorit, jotka saarnaavat varsin vahvalla tyylillä, seurakunta hihkuu sekaan aamenta ja pastori hallelujaa tai päinvastoin, ja lopulta irtoaa raju laulu. Levyt on usein äänitetty kirkossa. Rev. J.C. Burnett osoittaa levyllä Put Your Trust On Jesus (RL-328) olevansa vahva huutaja ja örisijä.

Elder Otis Jones ja seurakunta pitävät yllä hillitöntä vauhtia levyllä Holy Mountain (RL-328), säestyksenä erilaisia kilistimiä ja läpsyttimiä. Vahvaa meteliä on myös Oh Lord, I’m Your Child (BC-19). Rev. D.C. Rice edustaa Alabaman jazztyyliä, mikä ilmenee siinä, että levyillä No Night There ja Sure Foundation (OJL-12), I’m Pressing On (OJL-13) ja Testify (BC-19) on mukana kaikenlaisia torvia VPK-tyyliin asti.

Rev. F.W. McGee on paljon levyttänyt kirkonmies, joka pääsi levylle Arizona Dranesin suosituksesta. Hän toimi opettajana Oklahomassa ja pastorina metodistikirkossa, kunnes v. 1918 siirtyi jäseneksi kovavauhtisesta jumalanpalvelusmusiikistaan tunnettuun Church of God in Christiin, löi saarnateltat pystyyn Chicagoon ja oli valtaisa menestys. Niin olivat hänen levynsäkin. Vuonna 1927 tehty Jonah In The Belly Of The Whale (RL-304) ylitti 100 000 myydyn levyn rajan, ja hyvin menestyivät myös With His Stripes We Are Healed (RL-304), He’s The Saviour For Me (OJL-12) ja Nothing To Do In Hell (BC-19). Omiakin LP:itä tehnyt Rev. Kelsey on ehkä levyjen hurjin huutaja. 50-luvun vaihteen kirkkolevytykset Where’s The Lion In The Tribe Of Judes, Heaven Is Mine, Little Boy ja Tell Me How Long ovat BC-19:llä. C.C: Chapman pitää myös vauhtia yllä levyllä On My Way (BC-19).

Täysi markkinatunnelma uudempine ranskalaisine torvimusiikkeineen on levyllä I’m So Happy (BC-19), jonka esittää Elder Lightfoot Solomon Michaux. Rev. Rimson saarnaa ja laulaa levyillä Living Water ja Believe On Me (BC-19).

Deacon L. Shinaultin kappale Lord, I Come To Thee (BC-19) muistuttaa sotaväen iltahartautta, mukana on jos jonkinlaista mörisijää ja määkijää. Sotaväkitunnelmaa korostaa vielä se, että homma menee uusiksi eli seuraava BC-19:n levy on I Cannot Live In Sin, jota ei lauleta yhtään sen kummemmin.

Loppukaneetti

Country gospelin uusintajulkaisuja ilmestyy varsin vähän verrattuna countrybluesiin. Syyksi väitetään sitä, että kappaleet ovat samantapaisia. Tämä ehkä pitääkin paikkansa kirkkolevytyksiin nähden, mutta ei ole mikään kunnon syy. Julkaistaanhan eräältä tunnetulta ja arvostetulta bluesmieheltä LP toisensa jälkeen, vaikka mies osasi kappaleet It Hurts Me Too ja Dust My Broom eikä sitten juuri muita.

Tässä esitelyjä levyjä ei tietenkään saa Suomesta, mutta jos kiinnostaa niin tilausohjeita ja ulkomaisia osoitteita on BN 8–9:ssä. En suosittele erityisesti mitään levyistä musiikillisesti toisia parempana, käyttääkseni Billboardin arvostelutyyliä on jokainen levy hyvä sille, joka siitä tykkää. Hinta, äänen laatu ja hankintavaikeudet huomioon ottaen nousevat etusijalle BC:t, joista 19 siis on kirkkogospelia. Suosituksena mainittakoon vielä, että musiikkimaultaan kovin nirso jäsen Tapio Saukkonen on ilmoittanut pitävänsä BC:istä.

Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 1/1971)

Vasemmalla Blind Willie Johnson, oikealla Washington Phillips

Vasemmalla Rev. F.W. McGee, oikealla Rev. Kelsey

* * * * *

Juhanin teksteissä korostuvat heti debyyttikirjoituksista lähtien toimittajan kummatkin kiistattomat tavaramerkit: sekä hänen poikkeuksellisen luontevasti sanoiksi puettu terävän sarkastinen huumorintajunsa että määrätietoisesti ja arastelemattomasti julkituodut musiikkimaulliset kannanotot.

Kuten kirjoituksen alkupuolella käy ilmi, oli gospel-teemaa jo käsitelty alustavasti edeltäneessä BN-numerossa 3/1970 (#11), Juhani Virkin laatiman artikkelin ”Gospel – riemukasta melua” puitteissa. Muutoin 1970- ja 1980-luvuilla gospelia sivuttiin lähinnä levyarvioissa sekä muutamien keikkaraporttien yhteydessä, jollei Juhanin itsensä niin sitten jommankumman hänen lähimmän ”hengenheimolaisensa”, joko Heikki Suosalon tai Jari Toivosen toimesta. Kaikkiaan 20-osaiseksi yltäneen levyarviosarjansa ”Gospelia kokoelmilla” Juhani käynnisti Blues Newsissa 2/1987, päättäen sen numeroon 6/2010 (väliin lukeutui myös muutamia Markku Pyykkösen, heti Juhanin jälkeen BN-historian kenties aktiivisimman gospel-kirjoittajan laatimia osia). Ritvasen ja Pyykkösen lisäksi 1990- ja 2000-luvuilla mustan hengellisen musiikin informaationnälän taltuttamisesta ovat pitäneet lehdessä huolta mm. Jari Salo, Kari Kempas sekä J-P Berg.

– toim.

___________________________________________________

Levyarvio:
DONNA SUMMER
Love To Love You Baby
(Oasis OCLP 5003), 1975)
A: (1) Love To Love You Baby
B: (1) Full Of Emptiness (2) Need-A-Man Blues (3) Whispering Waves
(4) Pandora’s Box (5) Full Of Emptiness

Tämänkertainen tipusemme on tummasta väristään huolimatta liverrellyt vuosikausia Euroopassa, ja lp:n äänityspaikka onkin mustan musiikin nykyinen Memphis, München. Levy on ollut yhtä kovaa valuuttaa kuin D-markka, ja kun vielä taannoisen soul-listaykköseksikin jumputelleen Fly Robin Fly:n esittäjä Silver Convention koostuu kolmesta pesunkestävästä gretchenistä, niin alkaa ihmetyttää, missä viippyy edistyksellisten piiriemme jyrkkäsanainen julkilausuma moista salakavalaa ja häikäilemätöntä soluttautumista vastaan. Oli miten oli, tämän lp:n julkaisi USA:ssa Casablancayhtiö kunnioittaen tapausta Billboardissa peräti väriliitteellä, jonka K. Masalin jalomielisesti lahjoitti yhdistyksellemme, ja joka on jo kuukausien ajan somistanut karun toimistomme seinää. Vaikka jotkut voivatkin väittää Donnan olevan ko. kuvassa suunnilleen yhtä seksikäs kuin kalliolle paiskattu ja siihen härskiintynyt lahna, niin kyllä tässä tiettyjä aavistuksia lp:n sisällöstä on kerennyt kehkeytyä.

Juu tuota, taas on tosiaan tehty tikusta asiaa, vaikka The Elchordsin Peppermint Stick havaittiin jo 18 vuotta sitten lyyriseltä sisällöltään sopimattomaksi. A-puolen ainoa kappale kestää etiketin mukaan lähes 17 minuuttia, ja ripeänä tyttönä Donna kerkeää saada ainakin kaksi mojovaa ja pari keskinkertaista orgasmia. Sillä aikaa kun Donna ja ”vaavi, jota hän rakastaa, rakastaa” (vihje suomalaisen version sanoittajalle) keräävät voimia seuraavaa ponnistusta varten, puskee orkesteri tyynnyttävän yksitoikkoista riffiä – samaa sävelkulkua toistetaan tuomalla soittimia kerta kerralta lisää, ja kaipa tässä paisuttamisessa jotain symboliikkaa piilee. Enkelikuoro muistuttaa aina orkesteriosuuksien päätteeksi, että seitsemännessä taivaassa ollaan, ja siinähän tuo olennaisin sen normaalin voihkinan, ähellyksen ja sopotuksen lisäksi olikin. Toki tämä täytyi nauhalle ottaa, vaikka tilaa tärväytyikin ainakin kahdeksan doowop-uran verran. Ties vaikka olisi joskus käyttöä propagandatarkoituksiin.

Kakkospuolen alkuun on lykätty pötkö, joka alkaa valjusti, jatkuu valjusti ja loppuu valjusti. Jos jotain meriittejä pitää hakea, niin vastaapa tuo ainakin kappaleen nimeä, ja kestoaikakin on nasevasti 2.22. Seuraavana kuultava ”blues” on diskohumppa, jossa Donna on hieman yllättäen miehenpuutteessa – mitähän juukelia tuolla ykköspuolella oikein puuhailtiinkaan? Laineitten liplatus on B3:n – sinänsä nätti sävelmä, nerokas oivallus, jonka tuoreus kieltämättä hieman kärsii, jos sattuu muistamaan The Shangri-Las -hitin Remember (Walkin’ In The Sand) (Red Bird 10 008) vuodelta -64. Eihän sekään kyllä soulia ollut. Etukäteen kiintoisimmalta tuntui Pandora’s Box. Aprikoin nimittäin, onko vihdoin 21 vuoden päästä saatu vastine The Toppers -yhtyeen veikeälle joskin hieman tumalle bluesille Baby Let Me Bang Your Box (Jubilee 5136), vai onko kyseessä Kreikan mytologian kertauskurssi Pandoratylleröstä, joka uteliaisuuttaan meni ronkkimaan jumalilta saamaansa lipasta päästäen valloilleen kaikki mahdolliset taudit, tuhot ja onnettomuudet. Ja selvisihän tuo ilman Linguaphone-levyjäkin, että jälkimmäistä teemaa tapailtiin. Donna nimittäin kertoo varoittavana esimerkkinä siveille
neitosille, että jos avaa ovensa kaikenmaailman miehenkutaleille niin voipi avata Pandoran lippaan. Ottakaapa opiksenne, tytöt: ovi tiukasti reikeliin, jos joku huhuilee postiluukusta vaikkapa tuon kuolemattoman säkeen ”rakastan rakastan sinua vaavi” (rohkeasti vaan, suomentajat, en aio hankkia copyrightia). Sävelmä on tarttuvaa purkkaa, joka venyy ja venyy lässähtäen lopulta paukkumatta. Päätössiivuna nautitaan vielä kertauksen vuoksi toinen pala pötköstä Full Of Emptiness, ja sitten ollaan tosiaan tyhjää täynnä.

”Donna, Donna, Donna the Primadonna” lauloi Dion aikoinaan, mutta tuskin oli serenadi tälle tytölle tarkoitettu. Donnan muita mahdollisia avuja en aseta kyseenalaiseksi, mutta laulunlahjoja on lp:n Bpuolesta päätellen siunaantunut varsin niukasti. Ja Donna-merkillä julkaistiin sentään 60-luvun alussa hyviä levyjä. Mutta onhan tässä lp:ssä toki positiivisiakin piirteitä: takakannessa esim. on kuvattuna oikein sievä pieni oranssinvärinen palmu. Sitäpaitsi tämä on niin inspiroiva lp, että oli pitkästä aikaa oikein ilo kirjoittaa levyarvio.

Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 2/1976)

* * * * *

Juhanin sivaltava, usein ronskin huumorin siivellä julkituotu kritiikki pääsi toden teolla valloilleen hänen ottaessaan käsittelyyn musiikkia omimpien suosikkityyliensä ulkopuolelta. Kuten mies itsekin yllä toteaa, Donna Summer -levyarvion laatiminen tuotti hänelle mitä suurinta riemua, vaikkei kuuntelukokemus sinänsä mitään varsinaista rhythm’n’bluesin ilojuhlaa tainnut ollakaan.

Monien mielestä Ritvasen kuolemattomimmat letkautukset syntyivät hänen lisäillessä omia huomioitaan ja täsmennyksiään taitto/ladontavaiheessa muiden toimittajien kirjoituksiin tai artikkelien kuvateksteihin. Myös näistä tullaan julkaisemaan lähitulevaisuudessa otteita Blues Newsin verkkosivuilla.

– toim.

Levyarvio:
ERI ESITTÄJIÄ
Specialty New Orleans, Vol. 2
(Ace CH 181), 1986
A: (1) Rock Around The Clock (2) I’m Just A Fool To Care (3) Crazy Green Lizard (4) You Ever Miss A Good Woman (5) Someday Mother (6) Old Time Rock’n’Roll (7) Lawdy Miss Clawdy (8) Every Time I Hear That Mellow Saxophone
B: (1) Mickey Mouse Boarding House (2) I Can’t Stop Crying (3) Let’s Rock (4) So Glad That You’re Mine (5) June Teen (6) Don’t You Hear Me Calling You (7) The Girl That I Married (8) Rich Woman
Esittäjät:
A1, 5, B2, 8: Lil Millet
A2, 6, B3: Art Neville
A5: The Monitors
A7, B5: Robert Parker
A8: Roy Montrell
B1, 7: Big Boy Myles
B6: Dave ”Fatman” Williams
Äänitteet vuosilta 1955–59.

Waldemar [Wallenius] esitti taannoisessa Soundissa minun väittäneen, ettei New Orleansissa koskaan k u k a a n osannut laulaa!!! Ehei, ei suinkaan. En minä ole moista väittänyt, olenpahan tosin sanonut, ettei USA:ssa todennäköisesti hevin löydy toista kaupunkia, jossa levyttämään olisi päässyt moinen liuta määkijöitä ja sortuvaäänisiä raakkujia. Kuuntelepa Waldemar esim. Lil Milletin raita Vol. 1:ltä. Tai melkein mitä tahansa Earl Kingin levyä. Tai vaikka tältä albumilta Ernie K-Doen surkeaa ääntelyä A4:ltä. Eikä Lil Millet oikein vakuuta B2:llakaan, vai mitä? Mutta kyllä N.O.:ssa levytti todella huippuluokan vokalistejakin, mainittakoon nyt vaikka esimerkkeinä Irma Thomas, Aaron Neville, Johnny Adams, Roy Brown ja Smiley Lewis. Niin että sillei. Heitä ei ikävä kyllä tällä albumilla kuulla, ja muutama näistä enimmäkseen aikoinaan hyllytetyistä äänitteistä olisi saanut hyllyllä pysyäkin, ei siitä päästä yli eikä ympäri.

Niin, 50-luvulla lp:n urista julkaistiin Specialty-sinkuilla vain B7–8 ja A8. Ja mikä ettei, kyllähän ne tämän lp:n paremmasta päästä eittämättä ovat. Ikävä keräilijän kannalta vain, että ainakin A8 ja B7 ovat esiintyneet albumeilla ennenkin; Milletin ja The Creoles -yhtyeen B8 on sekin saattanut esiintyä, itselläni on kuitenkin savikakkunauhoitus. Kaikkea hullua sitä on tullut tehdyksi, hommata nyt Milletin 78-kierroksinen… Mylesin B7 on äänitetty yhtyeen The Shaweez kera ja on tyypillistä räväkkää vauhti-N.O.:ta. Kitarasoolo on varsin murhaava. Myös Mylesin toinen raita nousee B-kyljen parhaimmistoon, vaikka onkin huomattavasti kankeampi. Vai sanoisinko jäykempi. Mutta niinhän pitääkin olla, B1 nimittäin kertoo elämästä bordellissa…

Muuten kakkossivu on melkoisen keskinkertaista, osittain jopa kehnoa musiikkia. Ernie K-Doe määkii yhtä kammottavasti kuin lp:n A-puolellakin. Ernie taisi elämänsä aikana onnistua vain kerran, ykköshittihän Mother-In-Law -kiekosta tuli vuonna 1961 (Minit 623). Olihan Erniellä toki kolme muutakin listalevyä, mutta muistini mukaan niissäkään ei ole hurraamista. Specialtyn omistaja Art Rupe oli kuulemma kirjoittanut Dave Williamsin nauhakotelon päälle, että Williamsia voi käyttää sessiopianistina. Kuuntelemalla miehen ääntelyä B6:lla ymmärtää hyvin Rupen aivoituksia.

A-puolella on enemmän hyviä hetkiä. Montrellin mehukkaasta A8:sta oli jo puhetta, ja myös A1 ja Coasters-tyylinen A3 ovat varsinaisia sähinäpaloja. A1 ei muuten ole se Haleyn laulu – tai alunperinhän se taisi olla Sonny Daen – mutta rehevää menoa silti. Milletkin on möhlimättä pahemmin. Parkerin molemmat urat ovat instrumentaaleja, sinänsä ihan kelvollisia, mutta eivätpä ne massasta erotu. N.O.-balladi A2 on sekin kuunneltava. Lähinnä N.O.-spesialistien tavaraa tämä tuntui olevan.

Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 6/1986)

* * * * *

Esimerkkinä vain yksi monista Juhanin New Orleans -vokalistikuntaa paikoin tiukkasanaisesti, mutta enimmäkseen rehdin perustellusti ryökyttäneistä levyarvioista. Tekstistä hyvin ilmenneestä tinkimättömästä näkemyksestään JR piti kiinni elämänsä loppuun saakka, herättäen kommenteillaan joskus katkeraakin nurinaa ja vasta-argumentointia Louisianan seudun laulutyylin ystävien keskuudessa. Juhani oli silti Juhani – ja hänen sanoillaan oli tilanteessa kuin tilanteessa aina oma tärkeä painoarvonsa, vaikka sen kuuleminen/lukeminen saattoi joskus hieman kipeää tehdäkin…

LP-sarjan ykkösosaa (”Specialty New Orleans, Vol. 1”, Ace CH 165) JR käsitteli BN-numerossa #100 (4/1986) selvästi helläkätisemmin, mutta antoi kyllä silloinkin sanan säilän lentää ennen kaikkea Lil Milletin kappaleen Hopeless Love tullessa esittelyvuoroon: ”Mutta Erniekin [K-Doe] alkaa kuulostaa huippuvokalistilta, kun rinnalle vedetään Lil Millet. Hän oli kuulemma ujo artisti, joka ei tavoitellut kirkkaita parrasvaloja. Ymmärrän hyvin miksi. Lavalla seisominen räikeässä valaistuksessa tekee tähtäämisen helpoksi. Ihmisiä on ammuttu vähäisemmistäkin syistä kuin tällaisen määkinän päästelystä …”

– toim.

___________________________________________________

Levyarvio:
MICKEY BAKER
Rock With A Sock
(Bear Family BCD 15654), 1993
(1) Guitar Mambo (2) Riverboat (3) Love Me Baby (4) Oh Happy Day (5) Where Is My Honey (6) I’m Tired (7) Stranger Blues * (8) I Wish I Knew (9) Down To The Bottom (10) You Better Heed My Warning (11) Midnight Hours (12) Please Tell Me (13) Shake Walkin’ (14) Greasy Spoon (15) Bandstand Stomp (Ho Ho Ho) (16) Rock With A Sock (17) Old Devil Moon (18) Guitarambo (19) Spinnin’ Rock Boogie (20) Chloe * (20) Ghost Of A Chance * (22) The Man I Love * (23) Bobi * (24) Hello Stranger * (25) My Love * (26) Woe, Woe Is Me * (27) Can’t Get You On The Phone * (28) I’ll Always Want You Near *

5–8: Big Red McHouston & his Orch., vcl Larry Dale
9–13: Larry Dale
19: Bill Hendricks & his Orch. feat. Mickey (Guitar) Baker
24–28: Mickey & Sylvia
Äänitteet vuosilta 1952–58
* = aiemmin julkaisematon

McHouston ”Mickey” Baker (s. 15.10.-25, Louisville, Kentucky) lienee tullut useimmille tutuksi kitaroinnistaan lukemattomilla 50-luvun r&b-levytyksillä; hänhän kuului mm. Sam ”The Man” Taylorin ja Panama Francisin kanssa siihen New Yorkin studiomuusikoiden kermaan, jolta ei töitä puuttunut. Vuonna -55 hän lyöttäytyi yksiin nuoren laulajattarenalun Sylvia Vanderpoolin kanssa, muttei suinkaan siksi, että lauluparit kuten Shirley & Lee olivat suosittuja r&b-piireissä: ei, Mickeyhän oli ensisijaisesti kitaristi eikä laulaja, ja tarkoitus oli muodostaa duo tyyliin Les Paul & Mary Ford. Sellaista ei toki aivan syntynyt, mutta Mickey & Sylvia -levytys Love Is Strange (Groove 0175) osoittautui kuitenkin muhkeaksi hitiksi saaden seurakseen ison joukon muita levytyksiä. Valitettavasti minulta jäi hankkimatta parin vuoden takainen Bear Familyn julkaisema Mickey & Sylvia -tupla, mutta ehtiipä tuon vieläkin. Ehkä siihen vielä palataan tämänkin lehden palstoilla.

Mickeyn lapsuus ja nuoruus eivät tainneet olla erityisen onnellista aikaa; isäänsä hän ei koskaan tuntenut, ja äiti oli enimmän aikaa lusimassa, syynä tehokas yhdistelmä alkoholismi/kleptomania. Mickeyn kasvatti eno (tai setä? Onkkeli joka tapauksessa…), joka omisti kapakan, ja ensimmäisen kosketuksensa musiikkiin ja sen avulla tienattavaan rahaan Mickey sai kipaistessaan pikku maksusta valitsemassa jukeboxista kappaleita niille asiakkaille, jotka eivät viitsineet tai kyenneet itse mölytoosan äärelle. Aamuyöstä Mickey sitten kuuli kadulla hoippuvien asiakkaitten viheltelevän kuulemiaan blues-kappaleita, ja jo silloin hänelle selvisi, missä musiikin salaisuus piili: levyjen soundi ratkaisi, konsertit ja lavashowt olivat ehkä toisia muttei häntä varten.

Ennen pitkää Mickey joutui orpokotiin, josta kuitenkin karkasi 12-vuotiaana suunnaten St. Louisiin ja sieltä edelleen Chicagoon ”gangstereita katsomaan”. Tie vei edelleen New Yorkiin, minne Mickey saapui 17-vuotiaana yritellen onneaan huijarina, sutenöörinä ja biljardihaina. Musiikki alkoi kuitenkin kiehtoa yhä enemmän, ja kun rahat eivät riittäneet trumpettiin, nuorukainen joutui tyytymään loppuunsoitettuun kitaranrämään. Parin kolmen vuoden aikana hän otti varsin epämuodollisia tunteja mieheltä nimeltä Rector Bailey eli käytännössä opetteli kaikki tämän tietämät soittokikat. Mickeyn ensimmäinen yhtye oli Jimmy Neely’s Incomparables, joka yritti imitoida Charlie Parkeria. Rahaa ei moisesta herunut, ja Mickey suunnisti Kaliforniaan. Ennen pitkää hän törmäsi kapakaan, jossa Pee Wee Crayton soitti mm. suurta hittiään After Hours. Homma selvisi: ”Paskat! Jos tuo kaveri käärii muhkeat rahat soittamalla tuollaista, niin kyllä siihen pystyn minäkin – ei mitään ongelmia.” Vuonna -51 Baker oli palannut takaisin New Yorkiin, ja soitettuaan hetken aikaa calpyso-yhtyeessä hän päätyi klubibluesia laulaneen Billy Valentinen hommiin ja ensimmäiseen levytyssessioonsa. Maine kasvoi nopeasti, ja 50-luvun puoliväliin mennessä Baker oli New Yorkin työllistetyin ja hyväpalkkaisin studiomuusikko, jonka palveluja käyttivät mm. sellaiset suuret ja arvostetut r&b-firmat kuin Savoy, Atlantic, RCA, King jne. jne.

Baker oli siis ennen kaikkea studiokitaristi, mutta teki siinä sivussa muutaman oman levynkin, ja niitä tarjoaa kuultavaksi tämä Bear Familyn tuore kooste. Kovin paljon noita levytyksiä ei Leadbitter/Slavenin mukaan kertynyt, ja tällekin on otettu mukaan pari mm. Larry Dalen nimissä julkaistua kappaletta. Vanhimmat raidat ilmestyivät Savoy-merkillä (Savoy 867) v. -52. Mickeyn kanssa soitti mm. tenorisaksofonisti Hal Singer, ja vaikka (1) onkin vielä suhteellisen tavanomainen lattarirytminen instrumentaali, niin kääntöpuolen hitaalla, vähän Night Trainia rytmitykseltään tapailevalla bluesilla (2) Bakerin pureva tyyli on jo selvästi tunnistettavissa. Mukana ovat myös Ram Ramirezin soittamat urut, jotka Mickey kuitenkin onnistuu hukuttamaan varsin tehokkaasi kitaransa alle, vaikka Ramirez yrittää sooloakin. Hyvä!

Toinen Savoy-single (874) oli omituinen kokeilu; Mickey laulaa ja soittaa kitaraa, muuta säestystä ei ole. Ehkä (3) vielä nippa nappa käy jonkinlaisesta r&b:stä, mutta (4) on sentimentaalinen laulelma, jota on aika vaikea kuvailla. Siitä teki version mm. 5 Satins v. -56 (Ember 1014) laulaen hulppeasti nuotin vierestä. Varsin korni on myös Mickeyn tulkinta, mutta minä tykkään tästä… Nättiä musiikkia… öh… Seuraavat kahdeksan raitaa tuotti Danny Kessler RCA:n Groove-alamerkille vuonna -54, ja vokalistiksi on Ladbitter/Slavenissa kaikille ilmoitettu Larry Dale; Bear Familyn vihon mielestä raidoilla (5)-(8) ei laula kukaan… Rohkenen olla eri mieltä, kyllä niillä selvästikin joku laulaa, ja raidoilla (5) ja (8) saattaa mylvivä vokalisti hyvinkin olla Mickey itse. Vannomatta kuitenkin paras… Kitara soi joka tapauksessa todella terävästi ja napakasti, tyypilliseen Mickey Bakerin tapaan, vaikka Dalekin tiettävästi oli kitaran varressa. Stranger Blues on vanha tuttu standardi, nyt Dalen nimiin vietynä, ja tämä on erityisen väkevä esitys. Taustalla murisevat Sam Taylorin tenori- ja Pinky Williamsin baritonisaksofoni todella äreästi, Dale laulaa vahvasti ja Bakerin kitara on repiä korvat päästä. Ja tämä jätettiin hyllylle! No, teemahan oli toki tuttu ja usein kuultu. Mutta silti… Rankka esitys, rhythm & bluesia vuoden -54 malliin. Hempeähkö Bakerin kynästä lähtöisin oleva (8) olisi soveltunut mainiosti jollekin nuorelle doowop-yhtyeelle, Mickeyn (?) yritys sankaritenorina on aika koomisen kuuloinen. Mies äityy runonlausuntaankin…

Neljä seuraavaa raitaa purkitettiin Larry Dalen nimissä, ja ne on taidettu muutama vuosi sitten julkaista uudelleenkin Detourin (vai oliko se Moonshinen?) kokoelmilla. Oli miten oli, nämä ovat erittäin vankkaa bluesia (tai rhythm & bluesia), Dale laulaa uljaasti, Bakerin kitara soi yhtä uljaasti, ja taustalla soittavat lisäksi mm. Panama Francis, Haywood Henry, Sam Taylor, Lloyd Trottman, Jack Dupree ja kumppanit. Kovaa jälkeä kovalta miehistöltä. Aikoinaan hyllytetty (11) taitaa olla sama kappale, jota olen ihmetellyt Johnny Acen tuotannossa (Flair 1015 vuodelta -52), eli Midnight Hours Journey, nyt tosin Dalen sävellyksenä. Seuraavat kuusi raitaa ilmestyivät Rainbowmerkillä numeroinaan 288, 299 ja 303. Kaksi ensimmäistä singleä ovat komeaa instrumentaali-rhythm & bluesia, jossa Bakerin kitara ja Warren Luckeyn tenorisaksofoni ottavat soolopaikat. Levyillä on erittäin tanakka soundi, vaikkei taustalla ollut näiden herrojen lisäksi kuin basisti Jimmy Lewis, rumpali Dave ”Specs” Bailey ja pianisti Ernest Hayes Parilla uralla innostutaan ölähtelemään ja hihkumaan, mutta instruja nämä periaatteessa ovat. Erityisesti levyn nimikappale on räväkkä. Kolmas Rainbow-single oli ihan toista maata, lattarivaikutteista paljon kevyemmin ja viihteellisemmin soitettua musaa molemmin puolin.

Omituisen välihypyn muodostaa Bakerin piipahdus Bill Hendricksin orkesterin vierailevana tähtenä joulukuussa -56. Hänet merkittiin oikein etikettiin (MGM 12418) raidalla (19); onkos tämä se sama kappale, jota ruotsalaisten ylpeys Hank C. Burnette takavuosina soitteli? Hendricksin levyn A-sivuna oli Tricky, ilmeisesti se sävelmä, jonka pianisti Gus Jenkins nosti pop-listoille viikoksi vuonna -56 (Flash 115)! Kitarahan Jenkinsin levylläkin soi, joten luulisi soineen myös Hendricksin coverilla (?). Bakeria ei kuitenkaan mainittu etiketissä, eikä Trickyä sitten kuulla tällä koosteellakaan. Vahinko. Mutta (19) on joka tapauksessa napakka rock & roll.

Seuraavat neljä raitaa ovat minusta aivan turhanpäiväistä jatsahtavaa hämyilyä. Baker soittaa akustista kitaraa ja urilla on mukana myös bongorumpali Ray Barretto. Hyllylle nämä RCA:n Vik-merkille tehdyt luritukset jäivät, enkä ihmettele. Bakerin mieltymys lattarirytmeihin tulee esiin myös aiemmin julkaisemattomilla Mickey & Sylvia -raidoilla (eikö näitä ollut tuplallakaan?), sillä (26) kuulostaa kovasti siltä suomeksikin levytetyltä ilmeisesti trinidadilaiselta kansansävelmältä, joka tunnetaan myös nimellä Shame And Scandal In The Family! Muutenhan nämä Mickey & Sylvia -raidat ovat duolle aika tyypillistä mukavaa mustaa poppia, (24) ja (25) hempeämmän sorttista ja (27) sitten nopeampi ralli, jossa tiputellaan näppärästi ajan nuorishittien nimiä. Rock & Rolliako? No, likipitäen. Päätösraita on puolestaan herkullinen heitto doowopin maailmaan.

”Mielenkiintoinen”, lienee vähintä mitä tästä levystä voi sanoa. Mickey Baker on asunut vuosikaudet Ranskassa, missä hän on levyttänyt runsaasti vähän jatsahtavimmissakin ympyröissä. Mutta hänen uransa r&b-musiikin kuumana aikana oli kiinnostavuudessaan sitä luokkaa, että tuleva elämänkertaromaani lienee lukemisen arvoinen. Sitä Mickey tuskin sentään muistaa mainita, kuinka parikymmentä vuotta sitten tarjosimme hänelle Suomen keikalla gourmet-aterian eli Kouvolan asemaravintolan lihapullat ja kävimme hotellin aamusaunassa tyhjentämässä mm. pullollisen anislikööriä. Sitä en muista itsekään (eikä myöskään Heikki Suosalo; mahtaisikohan Laipion Matti…?) miksi – nautittuamme lätyt mansikkahillon, kermavaahdon ja kahvin kera – yritin lähteä ravintolasta öiseen Kouvolaan pannumyssy päässä. Ja mistä ne lätyt yleensä siihen keksittiin? Loppuikohan meiltä ns. oikea myynti?? Mickey osoittautui tuolloin hyvin sympaattiseksi mieheksi, ja hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun juttu iltamyöhällä kääntyi Wynonie Harrisiin; silloinhan r&b:n uusintajulkaisuista ei vielä ollut tietoakaan, ja Mickey ei ollut kuullut Harrisin nimeä edes mainittavan yli viiteentoista vuoteen… Niin, totta kai Baker soitti myös joillakin Wynonien levyillä, mm. miehen tunnetuimpiin kuuluvalla Quiet Whiskey’llä (King 4685). Mickey Baker on ehdottomasti yksi r&b:n suuria legendoja, ja siksi näiden hänen omien levytyksiensä saattaminen tavallisen harrastajan ulottuville on erittäin tervetullut teko. Bear Familyn tapaan mukana on runsaasti kuvitettu 26-sivuinen vihko; ohessa toivon mukaan näyte vuosikertavalokuvista.

Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 4/1993)

* * * * *

Juhanin loppumattomalta tuntunut ulosanti jaksoi hämmästyttää BN:n lukijoita vuosikymmen toisensa perään. JR:n levyarviotekstitkin paisuivat usein täyden artikkelin mittoihin, sisältäen siten tolkuttoman määrän arvokasta detaljitietoutta ja musiikillista analyysiä, posketonta huumoria, täysin asiaankuulumattomia sivuheittoja sekä hersyviä omakohtaisia muisteluita – mutta, yhtä kaikki, taitavana kirjoittajana hänen onnistui silti pitää lukijan mielenkiintoa ja intensiteettiä yllä alkusanoista hamaan loppuvirkkeeseen saakka.

Oheinen tekstiesimerkki toimikoon samalla muistoartikkelina marraskuussa 2012 Ranskan Toulousessa kuolleelle Mickey Bakerille. Kitaristisuuruuden seikkailuista Juhanin kanssa vuonna 1974 (FBS ry:n järjestämien keikkojen ja/tai keikkamatkojen yhteydessä) on jaksettu tarinoida musiikinharrastajapiireissä yhä uudelleen ja uudelleen aina näille päiville asti. Eräänlaisen kultti-statuksen saaneelle Kouvolan asemaravintolan lihapulla-annokselle on jopa sittemmin ennätetty ehdottaa uutta tuotenimeäkin kuulujen nauttijiensa, Ritvasen ja Bakerin mukaan…

– toim.

___________________________________________________

Tapahtuma-arvio:
HONEY B. & T-BONES
Nurmijärvellä 25.6.1987

Nurmijärveläinen musiikkiyhdistys Nurmikemut on viime aikoina järjestänyt suhteellisen runsaasti kiintoisia konsertteja paikallisissa ravitsemusliikkeissä. Edellisen kerran osallistuin syntymäpäiväni kunniaksi (heh-heh…) järjestettyyn Freud, Marx, Engels & Jung -konserttiin. Tuosta tilaisuudesta jäi arvio tekemättä, koska Jämpti-Jaana alias Hukkapätkä, tunnetaan myös monilla muilla nimillä, vaati ehdottomasti saada värkätä omakätisen arvion. Sitä joudutaan ehkä odottelemaan, kestihän pyykkien vienti n. 30 metrin päässä sijaitsevaan pesulaan hieman toista vuotta. Todettakoon tuon konsertin tiimoilta vain se, että huipentumaksi voidaan katsoa acappellana esitetty Iloinen poika ja iloinen tyttö. Freak-out sekosi tässä encore-numerossa joko tahattomasti tai tahallaan, ja uutta lyriikkaa syntyi: ”he polttivat kahvin ja joivat tupaa-kan…” No, siitä tarkemmin, kunhan Pikku Purtilo saa kynäilyvaiheen päälle (viime päivinä on ollut univaihteen vuoro, vaihteeksi…). Jos oli Freukkarien konsertti Rajamäen Jukolassa onnistunut, niin samaa voi sanoa Honey B. & T-Bones -tilaisuudesta Nurmijärvellä Ravintola Wenlassa. Vahinko vain, että molemmat paikat ovat hieman pieniä, joten järjestäjille eli Nurmikemuille näistä keikoista ilmeisesti tulee tappiota. Mutta yleisöllä meni kovaa kummassakin, ja sehän on toinen pääasia…

Nurmikemujen antaman vapaalipun turvin linnoittauduin aluksi ns. baarin puolelle, missä odoteltiin hetken aikaa mallasjuomien parissa. Salin puolelle rynnistettiin klo 19.25, ja odottelu jatkui yhä edelleen mallasjuomien voimin. Väliaikamusiikki (?) taisi olla ravintolan henkilökunnan valitsemaa, sillä Clash ei oikein tunnu sopivalta blues-konsertin tunnelmanvirittäjäksi. Nurmikemujen tarran – toivottavasti ohessa (– toim. huom: eipä kelvannut tarra BN #106:een, Juhanin pääsylippu sen sijaan kyllä…) – lahjoitti juttua varten anarkistiopettaja Leena Niinikuru, minkä jälkeen taustamusiikki vaihtui Lou Reediksi. Lähes kaksi tuntia ja muutama mallasjuoma myöhemmin päästiin asiaan. Tilaisuus julistettiin avatuksi klo 21.24.

Lämmittelybändinä oli nurmijärveläinen, tarkemmin sanoen klaukkalalainen Orbus. Musiikkisuunta oli kallellaan rockiin ja kantrirockiin, ja koska en näistä juuri mitään ymmärrä, täytynee jättää yhtyeen esityksen arviointi hieman ylimalkaiseksi. Sen verran olin saavani selville, että kyseessä on kehityskelpoinen porukka, eivät monet tunnetummatkaan nimet juuri sen kummemmin esiinny. ”Viiniä viiniä minulle”, lauloi Orbus esityksensä alkupuolella, ja solistilla olikin viininpunainen kitara. ”Viiniä viiniä rakkaalle”, jatkuivat lyriikat, joten yhtye osoitti hyvää realiteettien tajua. Niinhän siinä yleensä käy, kun handelissa piipahtaa. Itselle ei loppujen lopuksi jää kuin pari suullista ja nekin vain, jos pitää todella kiirettä. Yhtyettä vaivasi suomalaisille aloitteleville ja miksei varttuneemmillekin porukoille ominainen vika, älytön volyymi. Markiisikankaat heiluivat terassin puolella, kun rumpali yritti takoa kuulijoiden selkäytimet tohjoksi. Keskustelua syntyi pöydässä. Anarkistiopettaja Niinikuru: ”Blues on perinteisesti maskuliininen ilmiö. Naiset löytävät sen miesten kautta, tai sitten ei”. Ja Orbuksesta: ”Länsimurteisiin kuuluva Klaukkalan murre helkkyi ihanasti Suomen valoisassa kesäyössä”. Niin helkkyi. Vielä kun olisi erottanut sanat. Tai mitä niistä, mukavasti helkkyivät myös kaljapullot.

Väliajalla raiskattiin mm. Sam & Dave -klassikko I Thank You, mutta tekoon syypäitä ei pöydässämme tunnistettu, ei edes pyritty. Anarkistiopettaja Niinikuru alkoi olla vauhdissa, ja tekstiä tuli arviopaperilleni solkenaan: ”Kuinka moni mies tulee selvin… eikun omin päin kansalaisopiston ja kirjaston järjestämiin tilaisuuksiin? Vast.: Seppo Niinikuru ja muutama eläkeläinen”. BN sai myös kritiikkiä: ”Blues ja BN on yhtä maskuliininen kuin Albanian armeija. Naisen hellä kosketus puuttuu tyystin Blues Newsistä”. Joo, voihan sen noinkin ilmaista. Mutta eikö Albanian armeijassa ole uljaan Enverin muistoksi taistelemassa myös naisia? Miksi muuten muidenkin rauhanliikkeiden kuin Albanian armeijan mieluisin sana on taistelu?? Ja naisen käden hellä kosketus todella puuttuu aika tyystin BN:stä, mutta ei ehkä tekijöistä; taannoin oli itselläni niin komea musta silmä, etten päässyt edes B-klinikalle eli Ravintola Bistroon. Onneksi toisessa kantapaikassa eli A-kerholla (siis näköalaravintola Alppimaassa) ei oltu yhtä tarkkoja, siellähän musta silmä kuuluu ikään kuin kanta-asiakkaan perinteiseen kuvaan silloin tällöin, eikä henkilökuntakaan aina ole ns. pekkaa pahempi…

Honey B. & T-Bones saapui lopulta lavalle, eikä näitä kiintoisia keskustelunaiheita ehditty kehitellä pidemmälle. Yhtye näytti olevan hyvässä vedossa, ja avasi settinsä kahdella instrumentaaliboogiella. Niitä seurasi Jr Parkerin Man Or Mouse, mikä innoitti minut ja Doku Laikkojan muistelemaan originaali-sinkun Duke-numeroa. Doku osui lähemmäs, veikkaus oli 418 ja oikea vastaus 413. Neljäs kappale oli Watch Your Step, mutta ei sen enempään Ted Hawkinsin kuin Bobby Parkerinkaan sävelmä sikäli kuin selvää saimme. Eipä osannut itse Honey B.:kään sanoa sävelmän alkuperää, kun kävin tilaisuuden jälkeen kysymässä, mutta syynä saattoi olla ympäristön hälinä ja ehkä heikosti muotoiltu kysymys.

Yhtyeen lavaesiintyminen oli yhtä mukaansatempaavaa kuin ennenkin. Ohjelmistossa oli sitten viime näkemän kyllä tapahtunut selvä muutos, kuten T-Bone Ed spiikissään myönsikin. Mukana oli entistä enemmän rockia, josta esimerkkinä saatiin viidentenä kuultu Hurriganesien Get On. Tässä vaiheessa vasta nurmijärveläisyleisö lämpeni, täällä lähes Hämeen rajoilla kun kerran ollaan. Rock-pitoiset kitarasoolot upposivat todella vastaanottavaiseen maaperään, samoin kuin Honey B.:n ”pöytäshow” seuraavassa kappaleessa. Help Me esitettiin omalaatuisella ”Sonny Boy II meets Booker T. & MG’s” -tyylillä, ja Honey B. kuumensi paikalla olleiden miespuolisten katsojien tunteita (ja muutamien vääntelehdinnästä päätellen myös housuja) kiipeämällä pöydälle. Walking The Dog eli ”Koiraa kusetan” esitettiin lähes Stax-soundilla… Ai että ei esitetty? No, ei ihan. Anarkistiopettaja: ”MI-NU-A EI AI-NA-KAAN PER-KEL-LE KU-SE-TE-TA!”. My Baben jälkeen seurasi illan ensimmäinen hidas. T-Bonen Cold Cold Feeling alkoikin suorastaan upeasti, ja minusta Honey B. lauloi hienosti! Hiki alkoi nousta pintaan jo kuulijallakin, Honey B. pyyhki otsaansa jo kolmannen kappaleen jälkeen. Ainoa kauneusvirhe Cold Cold Feelingissä oli mielestäni murskaava moderni vingutussoolo, mutta tarkoitus tuskin olikaan kopioida T-Bonea nuotilleen. Elmoren jonkun ”Broom”-version aikana alkoi yleisön miespuolinen osa käydä todella kuumana, syynä Honey B.:n ”lankeaminen” lattianrajaan. Drinkin’ Wine Spo-Dee-O-Dee ei paljon alkuperäistä kunnioittanut, Stick McGhee olisi kääntynyt haudassaan ja ottanut toisetkin, jos olisi kuullut…

Shake Your Moneymakerin S. Elonen taisi murhata levyarviossaan, eikä kappale minustakaan oikein toiminut, vaikka yleisön valtaosalla meni yhä kovempaa. Encoren Rocket To The Moon jälkeen yhtye huudettiin uudestaan lavalle, ja jatkoa seurasi. Jossain välissä oli anarkistiopettaja Leena Niinikuru saanut paperille seuraavan aforismin bluesin sanoituksista: ”Sanoitukset purkavat miesten pettymyksiä naisiin nähden. Naisilla ei ole sellaista tarvetta kertoa musiikin keinoin miesten pirullisuudesta, koska he puhuvat aiheesta muutenkin. Lieneekö sanoissa yksi syy siihen, että blues vetoaa enemmän miehiin kuin naisiin”. Mitäpä tuohon sanoisi. Ehkä sen, että miehet myös luonnostaan tajuavat jotain paremmasta musiikista…

Papereihini on ilmestynyt aika runsaasti syvällisiä kommentteja, mm. seuraava: ”Helppohan sinun on näitä juttuja tehdä, kun kaverit kirjoittaa puolet.” Luonnollinen vastaus: ”Mutta kun ei saa käsialasta selvää.” Opastus: ”Selvän saaminen = toimittamista.” Epäilevä huomio: ”Niin kauan kuin ’seurustelen’ Hukkapätkän kanssa en saa selvää. Ehkä tuurilla krapulaista.” Naisellinen opastus by anarkistiopettaja Niinikuru: ”Tee het päksit.” Suomen kielen sanat lyhenevät lyhenemistään. No, en kerennyt. Hukkapätkä teki nimittäin ensin päksit. Nykyään rakkain harrastus on Valittujen Palojen luku, en suinkaan minä. En ole koskaan kuulemma ollutkaan. Sniff… Valitut Palatkin jäävät, kunhan päästään kaupungin riemuihin.

Honey B. & T-Bones suostui yleisön riemuksi soittamaan vielä puoli tuntia ylimääräistä, ja kehoitus ”everybody get on your feet” aiheutti hirvittävän reaktion: koko kapakka notkuu seisaallaan, monet vielä pöydillä. Katsoin parhaaksi istahtaa melko pian ja ryhtyä varjelemaan olutpulloani tai lähinnä sen sisältöä. Valentinos-hitti (ei siis Rolling Stones-) It’s All Over Now sai kenties alkuperäiselle uskollisimman tulkinnan koko ilta mukaan lukien, melkoinen yllätys. Veikkaukseni levynumerosta (Sar 126) meni rankasti pieleen, oikea on Sar 152. No, Doku ei uskaltanut veikata mitään. Santo & Johnnyn Sleep Walkin kestäessä vaihdoin ensimmäistä kertaa illan mittaan lipittelystä lirittelyyn, ja palatessani olikin jo aika lopetella.

Onnistunut ilta, siitä oli varmaan koko katsojajoukko yhtä mieltä, ja Honey B. & T-Bones näyttää tosiaan tulleen huipulle jäädäkseen. Taidanpa käydä useamminkin katsomassa, kunhan hollille osuu. Takaisintulo suoritettiin Rajamäkeen taksilla, ja merkittävin tapahtuma tältä osin oli se, että Doku hurautti asuntonsa ohi; lieventävänä asianhaarana mainittakoon vasta vajaan kuukauden asustelu tällä kulttuuriseudulla. Loppumatka sujui keskustellessani taksikuskin kanssa entisen osuusliike Ahjon nykytilasta. En vain muista mitä.

Acknowledgements: Doku Laikkoja, Leena ja Seppo Niinikuru, Aarno Alén

P.S. Terveisiä Kristiina Hylehille, ja kiitos kehuista! Ei niitä BN:lle(kään) liikaa satele…

Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 4/1987)

(c) Stefan Bremer / EMI-Parlophone Records

* * * * *

Muiden ansioidensa ohella Juhanin onnistui myös viedä Blues Newsissa julkaistut keikka-arviot, hykerryttävine gonzo-tyyleineen, aivan uudelle ja ennenkokemattomalle reportterisuoritustasolle. Kaikkiaan Ritvanen ennätti ruotia uniikkiin tyyliinsä reilut parisenkymmentä keikkaa vuosina 1980–1992 (ulkomaalaisista artisteista mm, ”Los Angeles R&B Caravan” Helsingin Kaivopuistossa tähtinään Ruth Brown, Floyd Dixon, Preston Love ja Chuck Norris 1980, Rosco Gordon Turun Kårenissa 1982, Nappy Brown Helsingin Tavastialla 1983, Järvenpään Puistoblues 1983 ja 1985, James Cotton Tavastialla 1983, Little Willie Littlefield Tavastialla 1984, Johnny Copeland Tavastialla 1984, Mighty Flyers Tavastialla 1985, Jyväskylän Blues Live! 1990, Fats Domino Lahdessa 1991, Drink Small Keravalla 1991, Pori Jazz 1991, Eddie Bo ja Wayne Bennett Keravalla 1992 sekä Magic Slim Tavastialla 1992).

– toim.

________________________________________________________

Aineiston on koonnut ja toimittanut Pete Hoppula / Blues News