EDDIE BOYD

“Mello' Hello!” – Eddie Boyd In Finland

(Blue North BNCD 003)

(1) My Idea (2) The Big Boat (3) Curtain Out (4) Interview (5) Praise To Helsinki (6) Five Long Years (7) 24 Hours (8) I Got To Know (9) I Cried (10) Number Nine (11) Sweet Leila (12) Double Clutching (13) Talking To The Operator (14) I Don't Need No Fireplace (15) Blow Wind Blow (16) The Right Time

”Eddie, first you gave us Five Long Years, then you enriched our lives for Twentyfour Years” , luki FBS:n/Blues Newsin jättämässä muistoseppeleessä Eddie Boydin haudalla. Elettiin heinäkuuta 1994. Pienikokoinen mutta suuriääninen bluessankari oli juuri saatettu maan poveen Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla Vantaalla. Todellakin, ei tainnut nuori Edward Riley Boyd Stovallin kotiplantaasilta lähtiessään aavistaa, että elämänsä viimeiset 24 vuotta hän viettäisi Suomessa, tuhansien kilometrien päässä synnyinosavaltiostaan Mississippistä. Sen sijaan tuskin Eddiekään suuresti yllättyisi, mikäli saisi nyt kuulla, että hänen täällä olonsa aikana nauhoittamasta materiaalista vielä koottaisiin uusi albumi. Moisesta kulttuuriteosta ottaa kunnian itseoikeutetusti FBS, jonka edellisen ja tarkasti ottaen ensimmäisen yksittäisartistille omistetun täyspitkän julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi tasan 30 vuotta. Myös tuon levyn tähti oli kukapa muu kuin Eddie Boyd.

Jos ovat kunnostautuneet Jefferson-lehden kilpaveljet jo kolmanteen osaan edenneen 'I Blueskvarter'-sarjansa kanssa, on tässä nyt oiva todiste siitä, että osataan sitä vielä meilläkin. Kronologisesti etenevä 15 kappaleen annos Eddien kokonaan ennenkuulematonta tai vain YLE:n radio-ohjelmissa esitettyä vuosikertamusiikkia antaa realistisen kuvan pianisti-laulajan tuotannosta alkaen hetkistä, jolloin hän vasta harkitsi maahamme muuttoa, huipentuen live-taltiointiin hänen viimeisestä julkisesta Helsingin konsertistaan. Lienee aiheetonta käyttää tässä yhteydessä rivitilaa Eddien varhaisten elämänvaiheiden läpikäymiseen. Kertaamisen tarvetta tuntevat voivat kaivaa esiin vaikkapa aiemmat BN:t 4/94 ja 5/04, joista keskeiset juonenkäänteet selviävät. Yksityiskohtaisempi historiikki on luettavissa myös nyt käsillä olevan kiekon kansilehdykästä, josta löytyvät lisäksi mm. tarkat sessiotiedot sekä discografia Eddien vuoden 1970 jälkeisestä tuotannosta.

Musiikkihistorian kirjoittamisen kannalta kiistämätöntä kulta-aikaansa Eddie eli Chicagossa 1950-luvun alkuvuosina. Voitokkaan kauden avasi lokakuussa 1952 r'n'b-listoille noussut ykköshitti ”Five Long Years” ja menestystä pönkittivät 12 kk sisällä myöskin Billboard-kärkikolmikkoon kirineet ”24 Hours” ja ”Third Degree”. Eddien ura säilyi varsinkin konserttien ja kiertueiden osalta työntäyteisenä, mutta jatkuvat rotuennakkoluulot jouduttivat hänen päätöstään muuttaa valtameren taa. Saatuaan tilaisuutensa matkustaa Eurooppaan v. 1965 American Folk Blues Festival-turneen mukana Eddie jäi sille tielleen ja erinäisten harharetkien jälkeen hän lopulta kotiutui Helsinkiin. Maaliskuussa 1970 Eddie palkattiin uuden Safari Club-yökerhon viihdyttäjäksi ja pienellä viiveellä hänet saatiin esiintymään bluesväellekin suunnattuihin tilaisuuksiin. Love-LP:n 'Praise To Helsinki' nauhoitusten jälkeen oli tullut aika esitellä pianotaiteilija myös valtakunnallisessa radioverkossa. 9.4.1970 Eddie, kevään ajan hänen matkassaan kulkenut rumpali Eddie Hunton sekä Safari Club-keikoilta tuttu kontrabasisti Pentti Tiensuu astelivat Yleisradion studioon Helsingin Liisankadulla purkittaakseen musiikkinäytteitä Pekka Gronowin isännöimää 'Bluesin maailmasta' –ohjelmaa varten. Syystä tai toisesta Eddie Boyd-osiota ei koskaan lähetetty radiossa, joten Mello' Hello-levyn kolmena ensimmäisenä raitana kuultavat kappaleet esitelläänkin julkisuudelle nyt ensimmäistä kertaa. Pelin avaa Eddien konserteista tyypilliseen tapaan energinen boogie woogie-instrumentaali (1), jonka hän oli levyttänyt jo lokakuussa 1965 AFBF-rytmiryhmän Buddy Guy-J.L. Robinson-Freddie Below kanssa Lontoossa debyytti-LP:lleen 'Five Long Years'. Nyt kuultava versio ei kalpene alkuperäisen rinnalla piiruakaan. Trion yhteissoitto on kehittynyt klubiesiintymisten jäljiltä saumattomaksi ja lopputulos on viihdyttävää, joskin hieman jazz-vetoista. Kontrabasso ja pelkistetty vispiläkomppi muodostavat vahvat puitteet Boydin vapautuneelle sooloilulle. Vaikkei Eddietä varsinaiseksi piano-virtuoosiksi mielletäkään, tässä hänen omaleimainen soittonsa pääsee kerrankin oikeuksiinsa. (2) taas todistaa, että hän on vedossa myös vokalistina. Hitaan perus-bluesin ensimmäinen versio oli levytetty kolme vuotta aiemmin Hollannissa 'Praise The Blues'-albumille ja uudelleen tammikuussa 1968 Fleetwood Macin säestämänä, mutta nyt kitaristien poissaollessa pääsee itse tähtikin loistamaan. Hulvaton jump-pala (3) päättää historiallisen studiokeikan ja osoittaa samalla taustasoittajien olevan omimmillaan juuri jatsahtavimmissa kappaleissa.

2.8.1972 Eddie oli jälleen studiovieraana Gronowin radio-ohjelmaa varten järjestetetyssä sessiossa. Lyhyessä haastattelutuokiossa Eddie vannottaa kuulijoille koko sydämensä pohjasta viihtyvänsä Suomessa ja jatkaa samasta teemasta kappaleella (5). Tuolloinhan Eddie oli jo asustellut lähes 2 vuotta Helsinginkadulla Leila-tyttöystävänsä kanssa. Tulevaa Euroopan kiertuettaan silmällä pitäen hän oli koonnut studioon Pekka ”Albert” Järvisen, Tapio Segerin ja Ronnie Österbergin muodostaman komppiryhmän, jotka suoriutuvat nauhoituksesta puhtain paperein. On tosin sanottava, että varsinkin Eddie Huntonin osuutta jää kaipaamaan. Pitkän linjan jazz-rumpalin tyylitaju ja soiton pehmeys näköjään korostuvatkin parhaiten silloin, kun häntä ei enää levyllä kuulla. Nuorten rock-muusikoiden työskentely on toki ammattitaitoista ja varsinkin Järvinen onnistuu soittamaan useita hallittuja sooloja, mutta kokonaisuudesta huokuu silti lievä jäykkyys ja todennäköisesti myös yhteisharjoitusten puute. Love-LP:n materiaalia hyödynnetään nimiraidan lisäksi kappaleilla (8) ja (9), joista edelliselle Albert loihtii kitarastaan nätin terävän slide-saundin. Suurhittinsä (6) ja (7) Eddie ehti levyttää uransa aikana lukuisia kertoja. V. 1972 rutiininomaiset tulkinnat eivät juuri poikkea sen paremmin edukseen kuin tappiokseenkaan hänen muista uusintaversioistaan.

Vielä käsittelemättä olevat 7 esitystä ovat peräisin Helsingin Club Ostrobotniassa 20.8.1984 pidetystä konsertista. 2-tuntiseksi venähtänyt tilaisuus tallennettiin YLE:n toimesta ja nyt kuultavat valinnat ovat tiettävästi illan myöhäisimmän setin antia. Heikentynyt terveydentila oli jo jättänyt jälkensä Eddien lavarutiineihin sekä varsinkin hänen esiintymistensä määrään. 1980-luvulla hän keikkaili enää satunnaisesti eikä uusia albumeitakaan syntynyt keväällä 1983 nauhoitetun 'Lovers' Playgroundin' jälkeen. Eddien lauluäänen vertaaminen hänen aikaisempien vuosikymmenten tekeleisiinsä tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Sen sijaan hänen pianonsa soi edelleen yhtä vaikuttavasti kuin ennenkin. Myös jazz-muusikkovaltainen säestysryhmä (Jukka Tolonen, Pentti Lahti, Pekka Sarmanto, Tomi Parkkonen) osoittaa olevansa yhtye paikallaan. Varsinkin Lahti tuo fonillaan soittoon kaivattua lisävärinää ja samalla tuulahduksia Eddien varhaisista r'n'b-levytyksistä Chicagossa, jollaisia totta vie olisi kaivattu hänen 1970- ja 80-luvun levyilleenkin. 1970-luvulta lähtien Eddien keikkaohjelmistoon kuuluneen pirteän junalaulun (10) studioversio oli juuri julkaistu 'Lovers' Playgroundilla', samoin kuin seuraavakin valinta, rakkaalle Leila-vaimolle omistettu (11). Perään kuultava nopea instrumentaali (12) ei Tolosen hurjaa sooloa lukuun ottamatta juuri muuta mainittavaa tarjoakaan. V. 1978 Sveitsissä nauhoitetun 'My Lady' -albumin versiolla Eddie sooloilee koko kappaleen käytännössä yksinään, mutta nyt hän antaa vetovastuun yhtyeelleen, jolta valitettavasti hiipuu ideat jo hyvissä ajoin ennen loppusointua. Hitaasta bluespalasta (13) Eddie oli levyttänyt hyvän tulkinnan jo v. 1974, mutta tällä kertaa yhtye ei edes lähde tavoittelemaan 'Brotherhood'-LP:llä julkaistulla alkuperäisversiolla soittaneen Louis Myersin raivokasta kitarointia vaan soolotila luovutetaan fonisti Lahdelle, joka täyttää paikkansa nautittavalla tavalla. Konsertin loppuosa viedään päätökseen pykälää nopeammassa tahtilajissa. Arktisissa olosuhteissamme (14) toimii erinomaisena vertauskuvana Eddien tämänkertaisessa rakkaudentunnustuksessa yhdelle ja ainoalle naiselleen. Raidalla (15) Eddie mukailee serkkupoika Muddy Watersin vuoden 1953 Chess-levytystä ja jakaa auliisti sooloja varsinkin kontrabasisti Sarmannolle, jolla tuntuu riittävän repertuaaria peräti 7 säkeistön verran. Lopetusnumerona kuultava klassikko (16) puolustanee paikkaansa eritoten läsnäolleiden mielissä, mutta yhtälailla myös tilanteen ainutlaatuisuuden huomioon ottaen. Eddie yrittää jopa laulattaa yleisöä, mikä ei tunnetusti ole helpoin tehtävä näillä leveyksillä. Nytkin Eddien kannustuksesta huolimatta kuluu pari minuuttia, ennenkuin Pohjolan jähmeä kansa rohkaistuu avaamaan suunsa ja hihkumaan Ray Charles -versiolta tuttua The Raelets -repliikkiä ”night and day-y!”. Soiton vaiettua väki jää vaatimaan lisää, mutta hyvienkin hetkien on joskus loputtava. Ilta kiteytyy Eddien leppoisalla äänellä lausumiin lohdutuksen sanoihin: ”I'm very sorry ladies and gentlemen, but you know, all good things must come to an end. I'm sorry but I have to stop. Now I tell, when we'll meet again, I hope that all of your beautiful dreams come true” . Onko nyt tullut aika, jolloin kauniit unelmamme toteutuvat? Otan oikeuden vastata tähän itse: kyllä. Jos Eddie Boydin kaltaiselta suurmieheltä on vielä löydettävissä cd:llinen laadukasta ennenjulkaisematonta musiikkia, se tulee todellakin noteerata. On suorastaan tarpeetonta päättää arviota itsestään selvyyksinä tuleviin ylisanoihin ja suosituksiin. Tuskin Eddie sellaisia tarvitsisikaan.

Pete Hoppula