Blues News 4/2016 (#280)

Lehden pääkirjoitus

Elokuussa 2016

Summertime… and the livin’ is easy. Ja sieltä se sitten taas jysähtää, karu pudotus arkeen. Allekirjoittaneen kesälaitumilta paluuseen on liittynyt lähes poikkeuksetta sama tuttu rituaali: ”menetetyn” ajan harmittelu. Lomalla kun oli niin tarkoitus tehdä ja nähdä sitä sun tätä, jopa hoitaa vihdoin se monta vuotta suunnitteilla ollut kellarivaraston siivouskin – ja kuinkas siinä jälleen kävikään…

Iän myötä ajankulun tunteen väitetään vain voimistuvan entisestään. Uskoako tuota, ainakin FBS:n aktiivitoiminnassa ja ennen kaikkea Blues Newsin parissa touhutessa tuntuu, että hiekanjyvät tiimalasissa vetelevät alati viimeisiään: kun yhden valmistuneen lehden eteen on saatu vuodatettua se vakiogallonallinen hiki- ja kyynelpisaroita, on jo seuraava BN-numero odottelemassa tehtävälistalla vuoroaan. Aikatematiikka on yleinen puheenaihe bluesympyröissä muutenkin. Kaikkihan me olemme kuulleet ja useimmat myös osallistuneet keskusteluun tiettyjen musiikinlajien selviytymisedellytyksistä omassa ajassaan. Onko bluesilla enää tulevaisuutta 2010-luvulla? Entä mikähän lienee tätä nykyä bluesyhtyeen tyypillinen elinkaari soittovuosissa mitattuna?
Tiedämme kyllä tyylitrendien taipumuksen kiertää kehää, luoda nahkaansa ja selviytyä. Tietyin aikavälein lähes jokainen musiikinlaji saa osakseen muita enemmän huomiota – sekä samalla mahdollisuuden taas jalostaa itseään hedelmöittymällä toisten genretoveriensa kanssa. Sen sijaan erään arvion mukaan (tyyliin katsomatta) yhden bändin keskimääräinen elinikä on vain kolme vuotta. Vähäiseltähän tuo kieltämättä kuulostaa, mutta onneksi on vastapainona myös niitä metusalemeita, joilla riittää tuoretta sanottavaa pidemmänkin yhteisen puristuksen jälkeen: Suomessa olemme saaneet hiljattain todistaa mm. Micke Bjorklof & Blue Stripin ja jyväskyläläisen suomenkielistä bluesia esittävän Tylyn Kohtalon 25-vuotisjuhlintaa sekä Kokkolassa 1986 perustetun Wentus Blues Bandin festivaalimuotoon puettuja kolmekymppisiä. Edelleen harvinaisen luomisvoimaisen Honey B. & T-Bonesin ensilevytyksestä (1984) on siitäkin tovi aikaa vierähtänyt. Helsinkiläinen Tortilla Flat puolestaan aloitti musisoinnit v. 1978, eikä sekään kaiketi ole aikeissa lopettaa tyystin soittopuuhiaan – puhumattakaan pietarsaarelaisesta St. Marcus Bluesbandista (STMBB), jonka taival käynnistyi jo ammoin 60-luvulla, aivan kuten myös r&b-pohjilta startanneiden The Roostersin, The Boysin, Topmostin ja Jim & The Beatmakersin, jotka kaikki esiintyvät edelleen säännöllisesti etenkin Back To The Sixties -yhdistyksen järjestämien tilaisuuksien puitteissa. Rokkaavan rhythm’n’bluesin parista nousevat vastaavasti mieleen mm. Lappeenrannassa 1977 alkunsa saanut Jam Rock Band sekä pääkaupunkiseutulaiset Mystery Train (1977–), Rhythm Wheel Combo (1979–) ja Rhythm Hogs/Hogs of Rhythm (1982–). Siitä vain keikoille konkareilta oppia ottamaan ja pitkän iän salaisuutta utelemaan!

Myös blueslyriikoissa ajan kuluminen sekä ikääntyminen on toistunut läpi historian. Leroy Carr ja Scrapper Blackwell loihtivat How Long, How Long Bluesistaan suurmenestyksen v. 1928 – yksinolon kurjuutta ilmentänyt klassinen slovariblues kiteytyi metaforaan asemalta lähteneestä junasta, joka on vienyt kertojan rakkaan mennessään – poikien populaarimusiikkiin kestoaiheen, josta on riittänyt variaatioita aina näille päiville ja taatusti pitkälle tulevaisuuteen saakka. Sanoituksellisesti samaa ideaa olivat jo ennen tätä hyödyntäneet mm. Ida Cox ja Papa Charlie Jackson v. 1925 levytyksellä How Long Daddy. Howlin’ Wolf taas tuskaili v. 1951 How Many More Yearsillään Memphisissä, kuinka monta vuotta hänen on vielä siedettävä naisensa kiusantekoa – haudassa kuuden jalan syvyydessäkin kuulemma olisi pian kivempi maata – johon Eddie Boyd ikäänkuin vastasi hyvin tuntemallamme v. 1952 ykköshitillään, että kyllä peli on pelattu viimeistään viiden pitkän vuoden jälkeen. Toisaalta, Eddielle jo vajaan vuorokaudenkin irtiolo mielitietystä oli liikaa vuonna 1953, jolloin hän vei seuraavan suosikkilevynsä 24 Hours Billboard-listan Top-3:een. Nuorison silloiseen elämänrytmiin istuneesta hieman lyhyemmästä aikajänteestä lauloivat 50-luvulla myös mm. herrat Jimmy Reed, Bill Haley, Louis Brooks ja Chuck Berry, joista ensimmäinen työskenteli (Big Boss Man), toinen rokkasi (Rock Around The Clock) ja kaksi viimeistä retostelivat lempivänsä (It’s Love 24 Hours A Day ja Reelin’ & Rockin’) läpi kellotaulun kierron.

Populaarimusiikin kestosubjekteihin lukeutuu niin ikään ahdistus vanhenemisesta (tottahan me tiedämme romantisoidut hokemat siitä, kuinka on parempi paahtaa lyhyempikin elontaival täysillä kuin kärvistellä sitten äkäisenä vaarina tai muorina kiikkustuolissa, kuten Hoagy Carmichael kuvasi ironisesti v. 1929 teoksessaan Old Rockin’ Chair) – tai päinvastoin, kiitollisuus pitkästä elämänkokemuksesta (kuten Buddy Guy ja B.B. King ilmaisivat tuntemuksensa v. 2010 yhteislevytyksellään Stay Around A Little Longer). Kauan on myös hoilattu sarkastisia bluesralleja ikuisesta nuoruudesta (mm. Rufus Thomasin I Ain’t Getting Older, I’m Getting Better sekä Tom Waitsin I Don’t Wanna Grow Up), mutta vielä sitäkin useammin oman puolison iästä – yleensä toki sen suhteellisesta vähyydestä, mutta poikkeuksiakin löytyy: varhaisen puuma-näkökulman aiheeseen tarjosi mm. Sam ”Lightnin’” Hopkins selvitellessään nuoremman miehen kiinnostusta varttuneempiin rouviin kappaleellaan Old Woman Blues – elettiin tosin jo vuotta 1950, jolloin laulaja itsekin oli ennättänyt verrattain kypsään 38 vuoden ikään, silloisiin tyypillisiin elinajanodotteisiin nähden siis jo rinnanmitalla maallisen matkansa jälkimmäiselle puoliskolle. Vanhalla kunnon Samilla oli kuitenkin vielä kosolti aikaa vaikka mihin seikkailuihin – muusikkolegenda kun malttoi poistua keskuudestamme vasta vuonna 1982.

Iisiä loppukesää ja (oman) ajan täyteistä alkavaa syksyä!

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2016)