|
Teksti: Kari Kempas - Kuvat: Pirjo Salminen
CHICAGO BLUES FESTIVAL 2009, osa 3 - 14. kesäkuuta
 
Sunnuntaipäivä alkoi aurinkoisesti Tré & the Blueknights with Lady Kat -esityksellä puolelta päivin Gibson Crossroads -lavalla. Laulaja-kitaristi Tre kuuluu Chicagon nousevaan polveen. Hän on aikanaan saanut opastusta bluesmiehen tielle isältään, kitaristi-laulaja L.V. Banksilta. Tré on tehnyt kaksi cd:tä 90-luvulla, Delivered For Glory Reclaiming The Blues (JSP 1996) ja Blues Knock’n Baby (Wolf 1997) sekä nyt uuden akustisen levyn Eddie Taylor Juniorin ja Harmonica Hindsin kanssa. Hän on päässyt esiintymään myös Euroopassa. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan ranskalainen bändi, jossa oli vahvistuksena koskettimissa yksi Scottin veljesten pojista. Keikan aloitti Lady Kat, laulajatar ja bussinkuljettaja South Sidesta. Lady Kat esitti kappaleet Ride Your Pony, Rock Me ja Knock On Wood vauhdikkaaseen tyyliinsä.
Tré on taitava kitaristi, joka hallitsee useita eri tyylejä ja jonka esitykseen kuuluu moderneja versioita r&b- ja blueskappaleista, kuten Sweet Sixteen ja Dust My Broom. Hänen kitaransoitostaan tulee mieleen Albert King ja Albert Collins. Ranskan pojat osoittivat myös hallitsevansa eri tyylit. Rutiinia on hankittu yhteisillä keikoilla niin Ranskassa kuin Chicagon klubeissa. Laulajana Tre on monipuolinen. Hän osaa sielukkaat balladit siinä missä järeämmät bluesjulistuksetkin.
Tre on myös taitava säveltäjä ja sanoittaja. Hän tuo esille hänelle itselleen tärkeitä asioita ja yhteisönsä kohtaamia epäkohtia. Hän tuntee hyvin koko bluestradition saatuaan aikanaan oppia ja perehdytystä lukemattomilta South Siden muusikoilta ja bändeiltä soittaessaan heidän kanssaan. Omissa kappaleissaan hänellä on myös modernimpi r&b-, deep soul- ja rock-ote. Hänen lavashow’nsa on näyttävä ja yhteistyö Lady Katin kanssa toimi hyvin. Trella on sana hallussaan. Hän jutteli yleisölle ja heitti herjaa: kosketinsoittaja kuulemma näytti ranskalaiselta ja Lady Kat hallitsee laulamisen lisäksi bussin ajamisen.
Christland Singers, gospelryhmä Chicagon South Sidesta osoittautui legendaarisesta Soul Stirrers (Sam Cooke ym.) -yhtyeestä 50-luvulla irrottautuneeksi kokoonpanoksi. Cristland Singersissä ovat vaikuttaneet R.H. Harris, Leroy Taylor ja Heywood Medlock ja se on levyttänyt mm. Peacock- ja Chess/Checker -merkeille 50-luvulla.
Lavalla oli peruskokoonpano kitara, basso, rummut ja koskettimet sekä lisäksi kuusi laulajaa. Herrat, joiden keski-ikä taisi olla 70 vuoden paikkeilla, esittivät traditionaalista gospelia vanhaan tyyliin ja vaihtelivat soololaulajia kappaleiden mukaan. Joukosta pisti silmään fonistilegenda Gene ”Daddy G” Barge, joka muiden mukana lauloi taustoja kuin olisi ikänsä niin tehnyt. Ryhmä teki vuonna -61 He’s Mine -levyn Checker-yhtiölle ja ystävyys voi juontaa juurensa noista Genen tuottaja-ajoista.
Kuulimme mm. kappaleet Hold On, I’ve Been Up And Down ja I Can’t Make It On My Own. Solistit ylsivät hyviin laulusuorituksiin ja esitys oli poikkeava piristys muusta festivaalitarjonnasta ja sopi sunnuntaipäivän tunnelmaan.
Laulajat innostuivat välillä rutistamaan kunnolla soololaulussaan fiiliksen ottaessa vallan. Yleisönkin herrat saivat hyvin mukaansa laulamaan ja heiluttamaan käsiään. Tunnelma oli vanhakantaisen jykevä ja hieno. Tällä ryhmällä on ollut oma vaikutuksensa gospelmusiikista muotoutuneeseen souliin.
Pianisti Ernest Lane on aloittanut soolouran uudelleen Ike Turnerin kuoleman jälkeen. Clarksdalen pianistilegenda pitää yllä vanhan työnantajansa perinteitä jatkamalla hänen bändinsä Kings of Rhythmin kanssa. Kokoonpano herätti mielenkiintoa myös paikalla olleissa blueslevy-yhtiöiden edustajien joukossa. Anna-Lee ja Red Hot Mama toimivat komeasti isolla bändillä. Anna-Lee -kappaleessa slidekitaristi pääsi herkuttelemaan pitkällä tribuutilla Robert Nighthawkille. Bändi esitti blues-, rhythm and blues-, rock and roll -versioita vankalla otteella. Bändin jatko näyttää lupaavalta.
Chicagosta kotoisin oleva Lou Pride osoittautui The Blues Disciples -yhtyeineen leppoisaksi soulblues-tyylin laulajaksi, jolla on pitkä kokemus ja sana hallussaan. Falsetit irtosivat häneltä kevyesti samoin kuin tiukemmat gospel-rutistuksetkin. Urallaan mm. Ichiban- ja viime vuosina Severn-merkille levyjä tehnyt Lou Pride on saanut selvästi uransa nousujohteiseksi.
Taustanaislaulajan kanssa esiintynyt Lou jutusteli yleisölle puolituhmia juttujaan ja sai sen puolelleen ja innostumaan esitykseensä. Lavalla oli Willie Hendersonin johtama tasokas torvisektio: trumpetti, tenorisaksofoni, baritonisaksofoni sekä Loun oma kiertuebändi. Blues Diciples Milwaukeesta on luonut maineen paikallisena superbändinä.
Esitys oli tasapainoinen ja hiottu lukemattomien keikkojen ansiosta. Kuulimme mm. I Had A Talk With My Babe, Twistin’ The Knife, Better Beware The Dog With A Bone, You Were Never Mine, Please Forgive Me, Drivin’ Me Home ja Grazy About You. Tasokas esitys niin Loulta kuin bändiltä. Hyvät balladit, deep soul -vuodatukset, soulblues-kappaleet ja karheat bluesit erottivat Lou Priden muista esiintyjistä positiivisesti.
Lee Boys edustaa sacred steel -gospeltyyliä Floridasta ja rokkasi perinteen mukaisesti jossakin Campbell Brothersien ja Robert Randolphin välimaastossa. Kuusimiehinen bändi lapsteeleineen ja kitaroineen sai yleisön hyvin mukaansa pitkillä jamibiiseillä, joissa kuitenkin tapahtui koko ajan eikä kelaamisen makua syntynyt. Tempot olivat kappaleissa kovat, ainakin siltä osin kun esityksen näin. Taitavat muusikot ovat lisänneet gospelkeitokseensa soulia, bluesia ja funkia kuitenkaan unohtamatta jameissaan gospelperinnettä.
Bluesrakennetta ja -tekniikkaa käytetään tässä musiikin lajissa paljon. Jamband-asenteella ja -soitolla sekä kovilla tempoilla saavutetaan hurmos, joka on välillä huikea. Tällainen gospelin sanoma ja fiilis tarttuu helposti satunnaiseenkin kuulijaan kuin huomaamatta. Tällainen musiikki sopii myös rock- ja jazzfestivaaleille, niin Poriin kuin Pohjanmaan telttakokouksiin.
94-vuotias blueslegenda David "Honeyboy" Edwards jaksaa edelleen ja oli hyvässä vireessä ja mielissään saatuaan taakseen pitkään hänen kanssaan yhteistyötä tehneen Devil in a Woodpile -yhtyeen. He ovat keikkailleet vuosien varrella usein yhdessä ja myös levyttäneet, tosin vielä julkaisemattoman session. Devil in a Woodpile ei tiettävästi enää esiinny kovinkaan usein. Kitaristi Joel Pattersonilla on The Modern Sounds ym. kokoonpanoja ja harpisti-pesulaudansoittaja Rick Sherryllä taas omat bändinsä.
Lavalla oli tällä kertaa myös kontrabasso ja rumpali, jotka seurasivat vaivattomasti blueslegendan omaperäisiä kuvioita. Honeyboy esitti klassikoita vuosien varrelta: Catfish Blues, Drop Down Mama, Ride With Me Tonight, Pony Blues ja Banty Rooster. Bändi säesti Honeyboyta taitavasti tämän erikoisissa rytminvaihdoksissa. Honeyboyn laulu ei tietenkään ole niin voimallista kuin aikoinaan, mutta innostuessaan hän saa deltabluesin klassikoihin mukaan tunnetta.
Rabbit Factory Soul Revue / Wiley & the Checkmates oli mielenkiintoinen soulpaketti. Se yhdisti vanhoja legendoja ja nuoria parikymppisiä soittajia. Herbert Wileyllä on ollut ura 60-luvulla soulin ja r&b:n kulta-aikaan ja hän on viime vuosina tehnyt comebackin nuoren bändin kanssa. Wiley & the Checkmates on tehnyt levyn hiljattain ja keikkareviiri on laajentunut isoihin kaupunkeihin.
Rabbit Soul Factory -levymerkki pitää bileitä säännöllisesti Chicagon Hideout-klubissa ja tuo sinne vanhoja legendoja. Kiinnostus vanhaa soul-, r&b- ja funk-musiikkia kohtaan on ollut muutaman vuoden kovassa nousussa ja tämä on ollut hyvä tapa yhdistää uutta ja vanhaa kuulijakuntaa.
Mississipistä kotoisin oleva Checkmates aloitti Jr Wellsin 60-luvun funk-kappaleella Up In Heah, mikä osoitti bändin perehtyneen tyylilajiin. Sen jälkeen Wiley saapui lavalle ja oli hyvässä vedossa. Bändi on tehnyt yhden cd:n ja jatko näyttää hyvältä, kun kiinnostus lisääntyy. Bändi, jossa oli torvet ja taustalaulajat, toimi hyvin ja soitti tyylin edellyttämällä tavalla. Nuori, valkoinen kahdeksanmiehinen bändi soitti energisesti ja tavoitti onnistuneesti 60-luvun revue-tyyppisen soul-meiningin.
Paketissa on ollut vierailevia vanhoja laulajalegendoja, kuten Roscoe Robinson, Hermon Hintson ja nyt Chicagossa mukana olleet Ralph ”Soul” Jackson ja Harvey Scales. Valitettavasti kaksi viimeksi mainittua jäi lavojen esiintymisaikataulujen päällekkäisyyden vuoksi näkemättä.
Grady Champion Jacksonista, Mississipistä on noin 30-40-vuotias laulaja-harpisti. Hän on tehnyt muutaman levyn omissa nimissään, ja festivaalilla mainostettiin hänen tulevaa uutuuttaan mm. ilmaisen mini-cd:n avulla. Hänellä on hyvä, sielukas ääni ja huuliharpistin taidot ovat kehittyneet vuosien varrella. Grady tekee myös omia kantaaottavia tekstejä nykypäivän hyvistä ja huonoista puolista. Hänen vertaamisensa Sonny Boy Williamsoniin esittelyteksteissä viittaavat ilmeisesti tähän hänen lauluntekijän taitoonsa.
Trion kanssa esiintyneen Gradyn uraa kannattaa varmasti jatkossa seurata. Energisyyttä hänellä riittää ja niin ulkoisesti kuin ääneltään häntä voisi verrata Ellis Hooksiin. Bluesfestivaalin ohella hän herätti huomiota myös Willien Dixonin Blues Heaven Foundationin eri tilaisuuksissa, joita järjestettiin Chessin vanhassa studiorakennuksessa, joka nykyään on museona.
West Siden kitaristi Vernon Harrington on saanut vihdoin oman soololevyn ulos uudelleen elvytetyllä Atomic-H2 -merkillään. Levyn nimi on West Side Blues. Vernon esitti kvartettimuotoisen The Atomic Blues Bandinsä kanssa klassisia blueskappaleita sekä omia kappaleitaan uudelta levyltä, mm. Payin’ The Cost To Be The Boss, Black Night, Why I Sing The Blues, That’s The Way Love Is ja Cut You A Loose.
Pitkään taustamuusikkona toiminut Vernon on siirtymässä bändin johtamiseen ja alku näyttää lupaavalta. Esitys kiinnosti erityisesti Chicagon bluesmuusikkopiirejä, jotka olivat tulleet seuraamaan keikkaa runsaslukuisina. Paikalla olivat myös Vernonin sukulaiset, ystävät ja fanit West Sidesta. Vernon jatkaa basistiveljensä Joen kanssa isänsä ja sukunsa perintöä ja seuraa serkkunsa Eddie Clearwaterin jalanjälkiä.
Johnny Drummer & the Starliters avasi sunnuntain Petrillon päälavan esiintymiset. Johnny hoitaa laulamisen ohella koskettimet ja yhä enenevässä määrin myös huuliharpun soolot. Bändissä on kaksi kitaristia: Alvin "Al Guitar" Short (jonka juuri saimme lukea uutisista menehtyneen) ja Charles Krane sekä tenorisaksofonisti Johnny G.
Saimme kuulla kappaleita Johnnyn kolmelta Earwig-merkille levyttämältä cd:ltä mm. Born In The Delta, Too Much Information, Anything But Without You ja Rockin’ In A Juke Joint. South Siden pitkäaikainen klubijyrä oli hyvässä vedossa päästyään vihdoin esiintymään festivaalin päälavalle.
Big Jack Johnsonin The Oilers -bändissä oli pianossa ja hammond-uruissa Allen Batts, bassoa soitti myös kitaristina tunnettu Terry "Big T" Williams ja rumpuja nuori mississippiläinen kaveri, jotka molemmat näin kaksi vuotta sitten Wesley "Junebug" Jeffersonin kanssa.
Big Jack oli vauhdissa ja esitti instrumentaaleja, country & westerniä, Mississippin peruspoljentoa, bluesia ja vanhempia r&b-kappaleita. Bändi svengasi mahtavasti ja oli keikkojen ansiosta hioutunut yhteen. Jack kuritti kitaraansa rujosti ja innostui pitkiin sooloihin. Kuulimme mm. kappaleet Two Trains Running, Night Train, Pistol Packin’ Mama, Black Rooster ja Twist, jotka toimivat hyvin. Välillä rokattiin komeasti juke joint -tyyliin. Paikoitellen tulikin mieleen Jelly Roll Kings Frank Frostin ja Sam Carrin kanssa. Jack näytti viihtyvän hyvin Chicagossa, teki neljä keikkaa kahdessa päivässä ja intoutui pistämään parastaan. Vaikea sanoa, onko tämä kokoonpano pitkäikäinen, mutta täytyy toivoa, koska svengi oli paikoin huimaa ja energistä.
Jeremy Spencer, joka tunnetaan Fleetwood Mack -yhtyeestä, on tehnyt paluun muutama vuosi sitten oltuaan pitkän aikaa poissa kuvioista. Festarilla hänellä oli Chicagon ammattilaisista koottu bändi: Marty Binder rummuissa, Brother John Katke koskettimissa ja fonissa, Jimmy Sutton bassossa ja Dave Herrero kitarassa. Hyviä valintoja! Jeremyn olikin suht helppo vetää slidekuvionsa ja laulunsa näihin taustoihin. Elmore Jamesin tunnelmissa oltiin monissa kappaleissa ja viisaasti oli jätetty hienostelut väliin.
Rohkea veto Jeremyltä lähteä kehiin vuosien soittamattomuuden jälkeen. Samanlaista nuoruuden intoa kuin Blues Jam At Chess -levyllä vuodelta 1970 ei tietysti ole helppo enää saavuttaa, mutta Brother Johnin foni toi kaikuja ja sävyjä Elmore Jamesin fonistin J.T. Brownin kanssa tehdystä yhteistyöstä neljänkymmenen vuoden takaa. Jeremy esitti myös omaa uudempaa tuotantoaan vanhan Elmore James -klassikkojen ohella. Hieman ujona tyyppinä Jeremy olisi ehkä paremmin sopinut pienemmälle lavalle.
Brooklynista New Yorkista kotoisin oleva energiapakkaus Sharon Jones pisti omalla vuorollaan vauhtia yleisöön. Uskomattoman eläväinen lavapersoona näytti parhaat puolensa soul- ja funk-repertuaarillaan. Hänen seitsenmiehinen Dap Kings -bändinsä oli odotetusti myös hyvässä vedossa. Sharon oli määrännyt kuvaajien alueen lavan edestä tyhjennettäväksi, jotta fanit pääsivät tanssimaan lavan lähelle. Chicagossa moiset diivailut aiheuttivat vain Sharon WHO?!? -ihmettelyä.
Sharon oli nyt toista kertaa Grant Parkissa. Viimekesäinen esiintyminen Lollapalooza-rockfestivaalilla oli ollut onnistunut. Hän kutsui silloin lavalle soul-legenda Syl Johnsonin esittämään kanssaan funk-klassikon Different Strokes For Different Folks ja sama tapahtui myös nyt. On hienoa, että Sharon huomioi vanhan pioneerin, joka on omalla Twinight-levy-yhtiöllään julkaissut 60-luvun klassikkoja uudelleen varustettuna lisäraidoin. Sieltä 60-luvun levyiltä taitaa Sharoninkin musiikki ja tyyli kummuta.
Sharon ei pysynyt paikoillaan hetkeäkään. Muun muassa Sharonin 100 Days, 100 Nights -levyn kappaleet soivat täyteläisesti funkpoljennolla. Odotin kyllä muutamaa balladia muuten nopeatempoisen setin kappaleiden joukkoon. Kokonaisuutena keikka oli kuitenkin erinomainen. Kolme päivää Chicago Blues -festivaalia oli saanut hienon päätöksen.
Ohjelma sunnuntaina 14. kesäkuuta
Front Porch:
Lee Boys
Christland Singers
Lou Pride & the Blues Disciples
Rabbit Factory Soul Revue
Vernon Harrington & the Atomic Blues Band
Gibson Guitar Crossroads:
Tré & the BlueKnights with Lady Kat
Ernest Lane & the Kings of Rhythm
Lee Boys
Zone Perfect Route 66 Roadhouse:
Charles Wsir Johnson
Donna Herula
Remembering Nighthawk
Beginning Blue Progression Workshop
East of the Edens Soul Express:
Mississippi Juke Joint:
Ben Payton
Big Jack Johnson
David Honeyboy Edwards with Devil in a Woodpile
Grady Champion
Blues Festival Pro Blues Jam: Gary Gand
Petrillo Music Shell:
Johnny Drummer & the Starliters
Big Jack Johnson & the Oilers
Jeremy Spencer
Sharon Jones and the Dap Kings
Festivaalipäivä 1 (12.6.2009)
Festivaalipäivä 2 (13.6.2009)
Takaisin BN-arkistoon
Korjaukset, täydennykset ja muut aihetta koskevat kommentit ovat tervetulleita!
Lähetä palautteesi osoitteeseen: petri.hoppula @ saunalahti.fi
|
