Blues News 3/2017 (#285)

Lehden pääkirjoitus

Kesäkuussa 2017

Kesä merkitsee monelle loman viettoon karkaavalle tilaisuutta uppoutua kirjojen koukuttavaan maailmaan. Dekkareiden, muistelmien ja muiden perinteisten suvisuosikkien vanavedessä on tietyllä prosenttiosuudella suomalaisten mökkilukemistoihin etsiytynyt aina myös jokunen musiikkiaiheinen opus. Epäilemättä esim. heinäkuussa ilmestyvä käännösteos ”Päättymätön tie – Allman Brothers Bandin tarina” (Alan Paul, käänt. Torsti Lakari; Aviador Kust.) löytää tiensä muidenkin kuin vannoutuneimpien southern- ja bluesrock-harrastajien hyllyihin, ellei muuten niin joko muistoksi yhtyeen tätä kirjoittaessa vain muutamia päiviä aiemmin menehtyneelle perustajajäsenelle Gregg Allmanille (1947–2017) – tai sitten kimmokkeena Järvenpään Puistobluesin pääkonsertista 1.7., jonne on saapumassa edellä mainitun poika Devon Allman omine suitsutettuine kokoonpanoineen. Aivan varmasti iskevä täky on myös omaleimaisen rönsyilevään tapaan laadittu bändihistoriikki ”Aurinko ja kuu – Rolling Stones” (Rich Cohen, käänt. Sami Heino; Otava), jonka kohde puolestaan poikkeaa syysrundillaan Tukholmassa 12.10., valitettavasti ei kuitenkaan tällä erää yhdelläkään suomalaisareenalla.

FBS ry:n Stompin’ 2016 -festivaalien yhteydessä reilu vuosi sitten pidetyssä paneelikeskustelussa maamme eturivin musiikkitietokirjailijat pohtivat kotimaisen blueskirjallisuuden tilaa ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Käytännössähän varsinaisia blues-yleisteoksia ei ole toistaiseksi Suomessa ilmestynyt kuin yksi ainoa, englantilaisen Paul Oliverin alun perin v. 1969 kirjoittama ”The Story of the Blues” eli ”Bluesin tarina” (käänt. Pekka Markkula; Soundi-kirjat -83), minkä lisäksi aihepiiriä on jossain määrin sivuttu mm. sellaisissa laitoksissa kuten ”Suuri musiikkikirja” (Kjell B. Sandved/suom. Tuomi Elmgren-Heinonen; Otava -59), ”Popmusiikin vuosisata” (Pekka Gronow; Tammi -68), ”Popmusiikki” (Håkan Sandblad/suom. Erkki Salmenhaara; WSOY -71), ”Puuvillapelloilta kaskimaille” (Jukka Haavisto; Otava -91), ”Jee jee jee – suomalaisen rockin historia” (Seppo Bruun, Jukka Lindfors, Santtu Luoto; WSOY -98) sekä ”Suomi soi 2 – rautalangasta hiphoppiin” (J. Lindfors, P. Gronow, Jake Nyman; Tammi -04). Huomattavaa blues-käännöstoimintaa on viime vuosina harjoittanut eritoten Esa Kuloniemi, jonka ansiosta suomalaisetkin ovat saaneet äidinkielellään ahmittavakseen mm. Howlin’ Wolfin, Muddy Watersin, B.B. Kingin, Ray Charlesin, Little Richardin ja Chuck Berryn biografia-aapisia. Bluesministeri-Esalla oli tärkeä roolinsa (täydentävänä esseistinä) myös Peter Guralnickin originaalikäsialaa olleessa pikkukirjassa ”Robert Johnson – blueslegendan jäljillä” (Like -01), jonka käännöksestä vastasi muitakin Guralnick-niteitä suomentanut J. Pekka Mäkelä. Edelleen merkittävää tutkimus- ja toimitustyötä ovat roots-tietokirjallisuuden saralla tehneet Heikki Hilamaa ja Seppo Varjus, joiden yhteistuotannossa ovat syntyneet monet juurimusiikin eri tyylilajeihin keskittyneet teokset, viimeisimpinä ”Ennen Elvistä – Jazz, blues ja country 1900–1956” (Johnny Kniga 2012) sekä ”Kumouksen äänet – Yhdysvaltojen murros ja musiikki 1960–1984” (Info Kust. 2015). Eräänä suomalaisvalmisteisena blues-alan kovakantisena voinee niin ikään pitää toimittaja-muusikko Jantso Jokelinin kehuttua ”Huuliharppukirjaa” (Kust. Oy Sammakko, 2013), jota tosin ei sitäkään – kuten jo nimestä saattaa päätellä – voi suoranaisesti luokitella yksinomaan bluesopukseksi, vaikka sen sivuilla genren historiaan ja levytyksiin, samoin kuin Pepe Ahlqvistin ja Helge Tallqvistin tapaisiin kotimaisiin osaajiin pureudutaankin. Kenties tietynlaisen blueskirjallisuusleiman ovat saaneet otsaansa myös Dave Lindholmista ja Tuomari Nurmiosta hiljattain kootut elämäkerrat (Lamppu Laamasen ”Dave Lindholm – tietenkin” sekä Jukka Lindforsin, Markku Salon & Raimo Pesosen ”Dumari”) – ja miksipä ei, kyllähän molemmat herrat ovat viihtyneet varsin hyvin Blues Newsinkin palstoilla.

Mutta entä sitten bluesin ilmeneminen muussa suomenkielisessä kirjallisuudessa? ”Bluesin rantautumista” maahamme (sekä terminä että soitettuna tyylilajina) on koitettu jäljittää monissa yhteyksissä, tutkimusten johtaessa useimmiten 20-luvulle, siis jotakuinkin samalle aikahaarukalle jazzin tai vaikkapa kantrimusiikin ”lanseeraamisen” kanssa. Suomalaisten levytettyjen kappaleiden nimissä ”blues” on esiintynyt tiettävästi vuodesta 1929 lähtien (Markus Raution & Yrjön Orkesterin Raatikkoon, blues) ja sana vilahtaa ohimennen ainakin Gustaf Strengellin ruotsista suomennetussa ”Nykyajan ilmoitusreklaamissa” (-24) sekä ”Ison Tietosanakirjan” v. 1931 painoksessa. Varhaisissa musiikkitietoteoksissa bluesista on kuitenkin ryhdytty puhumaan säännönmukaisemmin bluesina vasta noin 40- ja 50-lukujen vaihteesta lähtien. Tuolloin uraauurtavina viisauden jakajina toimivat ennen kaikkea Olli Häme (”Rytmin voittokulku – kirja tanssimusiikista”, -49), Urpo Iivarinen (”Sata levytähteä, -57, nimimerkin Jassion takaa) sekä Antti Einiö, joka vastasi Nat Shapiron ja Nat Hentoffin alkujaan toimittaman, mm. Bessie Smithistä ja T-Bone Walkerista kertoneen ”Jazzin vaiheita” -kirjan (-58) suomennoksesta.

Ennen tällaisen, vääjäämättä melkoiseksi järkäleeksi muodostuvan kattavan Suomiblues-ensyklopedian tekemistä BN lupaa jatkossakin kantaa oman kortensa kekoon painetun sanan tallentamiseksi… jollei kovien niin ainakin keskivertoaikakauslehtiä tukevampien kansien väliin.
Aurinkoisia lukuhetkiä!

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2017)