TOMMY BROWN - OODI VIIMEISELLE SHOUTER-KUNINKAALLISELLE


Atlantassa, Georgiassa 27. toukokuuta 1931 syntynyt Tommy Brown on musiikkimaailman merkkifiguuri, jonka ei tarvitse vakuutella ansioitaan pelkästään korkeilla ikävuosilla. Edelleen vireävoimaisena ympäri kansainvälisiä keikkakaukaloita kiertävä ja vielä 2000-luvun lopulla levyttämäänkin vetreytynyt "r&b-shouter" koki valtaosan uransa kulminaatiopisteistä jo 1950-luvun alkuvuosina, muttei ole antanut liekkinsä hiipua yli kasikymppisenäkään. Erääksi salaisuudekseen ikinuori lavatähti on kertonut, ettei ole eläessään edes maistanut vahvoja alkoholijuomia - sen sijaan matkansa varrella hän on kyllä ennättänyt nähdä enemmänkin väärinkäytön seurauksena pilalle ajautuneita ihmiskohtaloita. Kokolailla saman ikäpolven r&b-rintamatovereista ovat hänen kanssaan aktiivisesti nykypäivän populäärisiä juoksuhautoja jakamassa oikeastaan vain New Orleansin ranskalaiskortteleissa kaiketi edelleen musisoiva Dave Barthlomew (24.12.1920-), Saksassa vuosikymmenet elellyt Little Willie Littlefield (16.9.1931-) sekä Ruotsin Åmålin bluesfestivaaleillakin viime kesänä estradilla nähty Obediah Donnell "Young" Jessie (28.12.1936-) - sekä tietenkin tasaisen varmaa esiintymistahtia yhä ylläpitävä 86-vuotias Chuck Berry (18.10.1926-). Vuonna 2012 keskuudestamme siirtyivät valitettavasti pysyväisluontoiselle keikkatauolle edellisiäkin varhaisempaa vuosikertaa edustanut todellinen ikänestori, teksasilainen Big Walter Price (2.8.1914-7.3.2012) sekä länsirannikon jumpin, bluesin ja myöhemmin myös soulin parissa kunnostautunut pianisti-laulaja ja lauluntekijä Jimmy McCracklin (13.8.1921 – 20.12.2012).


Tommy Brown oli perheensä neljästä veljeksestä nuorin. Vaikka hänen isänsä toimikin Metodistikirkon saarnaajana, ei - poikkeuksellista kyllä - gospelköörissä laulaminen ollut perimmäisin syy tai seuraus tulevan viihdyttäjätähden uran käynnistymiselle. Huomattavasti syvemmän harrastepureman näet aiheutti hänen setänsä, jonka mieluisinta ajanvietettä oli steppitanssi: "Äitini ryhtyi valmistamaan päivällistä töistä tultuaan, eikä laskenut minua ulos pelaamaan palloa muiden kavereiden kanssa, koska olin niin pieni. Minun piti jäädä sisään ja katsella hänen ruoanlaittoaan. Pelkäsin että hän vielä muovaa minusta tytön! Niinpä ryhdyin tanssimaan välttyäkseni sellaiselta", tarinoi Brown toimittaja Brian Baumgarterille Juke Blues -lehden haastattelussa keväällä 2002.

Ensimmäisen lavakokemuksensa Tommy hankki koulupoikana vuonna 1937 osallistuttuaan Howard High Schoolin lauantaiaamun varietee-esitykseen. "Amatööriura" jäi kuitenkin samantien taka-alalle, sillä heti seuraavan viikonlopun tanssinäytöksestä paikallisen NMKY:n tilaisuudessa natiaiselle maksettiin jo seitsemän taalan palkkio. Lisää korvauksellisia esiintymisiä oli luvassa mm. Atlantan Top Hat- ja 5 O'Clock Supper -klubeilla. Tanssi oli tullut jäädäkseen Tommy Brownin elämään, mutta pian hän alkoi kiinnostua myös musiikin tekemisestä.

Tommy oli jo kokeillut juniorina klassista pianonsoittoa, saaden aiheeseen vuoden ajan jopa oppitunteja. Rhythm'n'bluesin ja swingin maailma veti kuitenkin miehenalkua enemmän puoleensa. Kävipä vielä niin sopivasti, että Tommyn hartaudella ihaileman Cab Callowayn veljestä Elmer Callowaysta tuli eräässä vaiheessa hänen koulunsa opettaja. Lisäksi saman opinahjon toinen lehtori oli sattumalta suositun tummaihoisen koomikon Nipsey Russellin setä. Kummatkin mainitut herrat ohjastivat Tommyn ennen pitkää viihdeteollisuuden äärelle myös uravalintamielessä.

Seitsemännellä vuosiluokalla Tommy keräsi rohkeutensa liittyäkseen koulunsa orkesteriin rumpaliksi. Musiikillinen yleislahjakkuus ei ollut aiemmin juuri rumpuja nähnyt, mutta treenasi kotona yhden illan paukutellen kaikkea mahdollista vastaan tulevaa - ja sai kun saikin paikkansa yhtyeessä. Hieman myöhemmin hän kokosi luokkatovereidensa kanssa myös ensimmäisen rhythm'n'blues-kokoonpanonsa. Alkujaan nimellä The Casanovas esiintynyt ryhmä ristittiin jonkin ajan päästä uudelleen The Maroon Notes'iksi. Tässä vaiheessa bändi nautti jo kohtalaisesta maineesta, joka poiki mm. säännöllisiä esiintymisiä Atlantan alueen radioaalloilla. Lempinimellä "Sweet Papa" itseään kutsuneen Tommyn onnistui saada ensin 15-minuuttinen live-ohjelmapaikka WERD-asemalta lauantai-iltapäivälle, sitten samana iltana vielä toinen parikymmenminuuttinen show WEAS-asemalta. Monesti miehen kerrotaan esiintyneen lähetyksessä yksinäänkin, mikäli muut Maroon Notes -jäsenet eivät paikalle ennättäneet. Samanaikaisesti bändi soitti aktiivisesti seudun teinitanssiaisissa, mm. tiistai-iltaisin Royal Peacockissa, Atlantan ympäristön suurimmassa mustan väestön viihdekeskuksessa. Tässä Auburn Avenuella, sikäläisen kaupankäynnin ja kulttuurin kehdossa sijainneessa sekä lukemattomien kaupunkiin kiertueelle osuneiden isojen tähtien suosimassa keikkapaikassa Tommy sai myös mahdollisuuden kohdata livenä eräitä merkittävimmistä esikuvistaan, Ivory Joe Hunterin ja Roy Miltonin. Hunterin pehmeä laulutyyli jätti voimakkaan, tulevien vuosien levytyksiltä selvästi kuultavissa olevan muistijäljen myös Brownin omaan fraseeraukseen, Milton taas oli yksi harvoista tuolloin 1940-luvun lopulla - Brownin itsensä tavoin - r&b-orkesteria johtaneista rumpaleista. Royal Peacockissa Tommylle ja Maroon Notesille tarjoutui samalla mahdollisuus kompata useita suuren mittaluokan tähtiä Sugar Chile Robinsonista T-Bone Walkeriin, Roy Hawkinsiin, Wynonie Harrisiin ja Piano Rediin. Bändi sai usein säestää myös paikallisia nimiä, kuten Melvin Smithiä ja Helen Thompsonia - jotka molemmat päätyivät sittemmin levyttämään, Smith ensin Clyde "Blow Top" Lynnin House Rockers -yhtyeen kautta New Yorkiin ja siellä sekä soolouralle että The Nite Riders -kokoonpanon solistiksi, Thompson puolestaan Detroitiin ja States Recordsille.

Oman kylän nouseviin suosikkihahmoihin lukeutui myös vuotta Tommya nuorempi Billy Wright, joka konsertoi vakituisemmin 81 Theaterissa Decatur Streetillä. Vanhassa leffateatterissa varietee-showta houstannut Snake-niminen koomikko tarjosi omien esitystensä ohessa starttiapua myös monille kotikaupungin laulajakyvyille, joista kiinnostavimmat paikan omistaja Sammy Green kokosi kesäkauden ajaksi yhteen ja saattoi heidät kiertueille ympäri kaakkoista Amerikkaa. Tehtyään ensilevytyksensä Savoylle v. 1949 oli Billy Wrightista tullut hetkessä valtakunnallinen ilmiö, mutta omille turneille ei hänelläkään ollut asiaa ilman kiinteää taustaorkesteria. Apuun ratsasti jälleen The Maroon Notes, jonka kanssa Wright ryhtyikin heittämään keikkaa Etelän kaupungeissa, kuten Maconissa, Augustassa, Savannahissa ja Birminghamissa. Samoissa 81-teatterin kuvioissa pyörivät aika ajoin myös Big Mama Thornton, niin ikään atlantalainen Chuck Willis sekä Billy Wrightin tyylin sittemmin menestynein ihailija ja jäljittelijä, oman uransa alkuaskelia vasta harpponut Little Richard.

Tehdessään säännöllisesti yhteistyötä Billy Wrightin kanssa, Tommy (joka oli jo tässä vaiheessa siirtänyt ruhonsa rumpalinpaikalta bändinsä eturiviin sen pääsääntöiseksi solistiksi) löysi monesti itsensä myös seuraamasta edellä mainitun levytyssessioita. Koska Atlantassa ei toiminut ainuttakaan merkittävää levy-yhtiötä tai -studiota, syntyivät äänitykset useimmiten Zenas Searsin hallinnoiman WGST-radioaseman tiloissa. Sears sotki siten näppinsä äänitemaailmaan paitsi dj:nä, myös kykyjenetsijänä, mm. piakkoin OKehilla ja Atlanticilla menestykseen nousseen Chuck Willisin ja 1950-luvun puolella Brunswick/Coral -merkille levyttäneen Zilla Maysin managerina - sekä hetken ajan jopa jonkinasteisena levy-yhtiöpomona. Pienilevikkisen, muilta tuotannollisilta saavutuksiltaan sangen marginaaliseksi jääneen ja ilmeisesti juuri Searsin osittain alulle paneman (mutta mitä luultavimmin Joe Galkin -nimisen, myöhemmin mm. Atlantic Recordsin jakelijana, Otis Reddingin managerina sekä edellisen kanssa Jotis-levymerkin toisena vetäjänä kunnostautuneen musiikkivaikuttajan omistaman) Gerald-yhtiön julkaisemasta savikiekosta oli vuonna 1950 tuleva myös Tommy Brownin ensiäänite.

Atlantalaisella The Poinciana -klubilla aikoinaan myydyn Fat Hardy -viinan tiedettiin tappaneen kertalaakista 139 ihmistä - ja tästä tapauksesta sarkastisen laulun Fat Hardy’s Tardy (#104; kääntöpuolella instrumentaali Daddy Sears Jump) tehnyt Brown päätyi vokalisoimaan teoksensa ("I don't want any of Fat Hardy's tardy at my party...") WGST:n tiloissa Zilla Maysin trumpetistiveljen Roy Maysin ja tämän orkesterin komppaamana. Swengaava shuffle-boogie ei tuottanut Tommylle lanttiakaan, sen sijaan hänet koitettiin haastaa Fat Hardy -yhtiön toimesta oikeuteen sen maineen mustamaalausyrityksen takia.




Eräässä Billy Wrightin äänitysrupeamassa Brownin onnistui lähestyä Savoy-levymerkin omistajaa Tommy Lubinskya ja tarjota tälle muutamia rustaamiaan kappaleita. Lubinsky uskoi kokelaan kykyihin kiinnittäen hänet välittömästi yhtiölleen - ja tammikuun 24. päivänä 1951 Brown astuikin WGST-studioon ensimmäistä kertaa puhtaasti sooloartistina. Mukanaan hänellä oli tutut Maroon Notes -kollegat, alttofonisti James Hudson, tenorifonisti Grady "Fats" Jackson ja William McClenton trumpetissa, Tommyn serkku Fred Jackson toisessa tenorissa sekä pianisti Julius Wimberly. Vahvasti Wynonie Harris -hengessä tulkitut, lyriikoiltaan vitsikkäät shouter-esitykset sekä Savoylle että sen sisarusmerkille Regentille jäivät elämään r&b-historiaan lähinnä kahden kappaleen ansiosta: V-8 Baby (Savoy 813, kääntöpuolella Double Faced Deacon) lienee toiminut vaikuttimena Willie Brownin ko. vuonna Deccalla ilmestyneelle "Cadillac Baby" -levytykselle ja samasta teemasta myös Doc Starkes & The Niteriders työsti Melvin Smithin kera New Yorkissa Apollo-merkille v. 1954 oman näkemyksensä nimellä Women And Cadillacs. Levyistä ensimmäisellä, maaliskuuhun 1951 mennessä kauppoihin ennättäneellä, kotikaupungille sekä etenkin sen Auburn Avenuen ja Decatur Streetin maisemille kunniaa tehneellä jump-numerolla Atlanta Boogiella (Regent 1030; kääntöpuolella The House Near The Railroad Track) puolestaan kuullaan yksi ensimmäisistä referensseistä rock’n’roll-termin käytöstä nimenomaan tanssimis-, hauskanpito- ja musisointi-mielessä. Oman aikansa hiteiksi kummastakaan näistä tulevien vuosikymmenien ja -tuhansien kulttiklassikoista ei kuitenkaan vielä ollut. Tarkasti ottaen Lubinsky tuli varmistuneeksi Brownin potentiaalista vasta tulevan kesän tapahtumien jälkeen, julkaisten V-8 Baby -sinkun tuohon maailmanaikaan jo sangen tavattomalla yli puolen vuoden viiveellä.

“Well, the whole town's rockin' just about the break of day.
Well, when the bar starts jumpin' you can hear the cats all say.
Well, let's rock'n'roll, well, let's rock'n'roll, yes, let's rock'n'roll till the break of day.”
- Atlanta Boogie, Tommy Brown, 1951 -




Jolleivät soolouran intronneet savikiekot vielä suoranaisesti räjäyttäneetkään pankkia, pian Savoy-sessioiden jälkeen alkoi jyristä. Keväällä 1951 Brown päätyi Atlantan Royal Peacockissa vierailleen, jo entuudestaan noususuhdanteisessa vauhdissa olleen The Griffin Brothersin kelkkaan, tuuramaan sillä hetkellä kiertuekokoonpanon johtosolistin tehtävistä vastannutta Margie Dayta. Pasunisti Jimmy Griffinin sekä pianisti Ernest ”Buddy” Griffinin luotsaama, alkujaan Virginian Norfolkista tullut r&b-orkesteri oli kiertänyt maanlaajuisesti mm. Amos Milburnin ja Paul Williamsin kanssa sekä levyttänyt loppuvuonna 1950 Margien Dayn vokalisoimat listahitit Street Walkin’ Daddy (Dot 1010, R&B #7) ja Little Red Rooster (Dot 1019, R&B #5). Nyt yhtye (tässä vaiheessa kokoonpanolla, johon kuului Griffinien lisäksi tenorifonisti Noble Watts, alttofonisti Wilbur Dyer, basisti Wilbur Little sekä rumpali Belton Evans) oli saanut vihiä Dot Recordsin Randy Woodilta uudesta Dave Bartholomewin sävellyksestä Tra-La-La, jota sen paremmin Jimmy kuin Buddykaan eivät uskoneet voivansa laulaa itse. Savoy Recordsin Herman Lubinskyn luvalla vokalistin tehtävät sai hoitaakseen Tommy Brown, joka kiitti kunniasta viemällä kesäkuussa 1951 julkaistun, jossain määrin Fats Dominon ja Bartholomewin paria vuotta vanhempaa perua olevaa Fat Man -hittiä rakenteeltaan muistuttavan kappaleen (Dot 1060; kääntöpuolella instrumentaali Hoppin’, R&B #8) Billboardin r&b-listojen sijalle 7. Samoihin aikoihin kappaleesta äänitti New Orleansissa oman tulkintansa myös Tommy Ridgley, Bartholomewin itsensä myötävaikutuksella. Deccan toimesta julkaistu Ridgley-seiskakasi ilmestyi kesäkuussa 1951.

Seuraavalla neliviitosella (Dot 1070) Brown puolitti vokaaliosuudet Margie Dayn kanssa. Tommyn laulamaksi levykyljeksi (kaiketi aikaisemman session ylijäämistä) valikoitunut Pretty Baby nappasi nyt listasijan 10, jonka suosiota peesasi entisestään Margien yksinään esittämä tyylikäs kääntäri Stubborn As A Mule. Kolmannella, marraskuussa 1951 ilmestyneellä tuotoksella Brown saavutti lopulta jackpotin. Tien päältä kotikoloonsa, Washington, D.C.:n Howard Theaterin lavalle palannut Griffin Brothers raahasi vierailevan solistinsa mukanaan toiseen yhteiseen sessioon, jossa he taltioivat vuoden loppuun mennessä kolme viikkoa Billboard-listaykkösenä kiikkuneen Weepin’ & Cryin’in (Dot 1071; kääntöpuolella instrumentaali Shuffle Bug), jolla Brown - laulun nimeen viitaten - väänsi itkua läpi koko novelty-pitoisen esityksen: "Lauloin Peacock-klubilla Ivory Joen Hunterin kappaletta Blues At Midnight, kun nuori nainen, Dot Willis, jonka kanssa olin tuolloin kihloissa ja joka oli kai joskus ollut Chuck Willisin kanssa naimisissa, saapui paikalle toisen miehen kanssa. Aloin sen kummemmin asiaa ajattelematta itkeä lavalla ja putosin lattialle polvilleni. DJ Ned "Jack The Bell Boy" Lukens näki tämän ja ehdotti, että ottaisin rutiinin jatkossa tarkoituksella mukaan kyseistä kappaletta esittäessäni - ja niin Weepin' & Cryin' sai alkunsa." Jos lainasi Tommy omaan tavaramerkkiinsä aineksia Ivory Joelta, teki hieman myöhemmin saman tempun hänelle itselleen nimikaima James Brown. Tommyn lavatouhuja taatusti monet kerrat niin yleisön seasta kuin parin vuoden päästä kiertuekumppaninakin kummastellut soulin kummisetä myönsi sittemmin opiskelleensa vanhemman Brownin lavaliikkeet tilaisuuden tullen niin tarkasti kuin vain suinkin mahdollista.

Erikoista kyllä, jättisuosion saavuttaneelle kiekolle ei onnistuttu työstämään jatkojulkaisuja saman tekijätiimin voimin. Myös laulaja itse vaihtoi armeijan harmaisiin koko levyn listamenestyksen ajaksi (kaikkiaan palvelusta kesti 9 kuukautta). Dot Recordsilla oli kyllä arkistoissaan tallessa julkaisemattomia nauhoituksia edellisestä sessiosta, ja kyllä, Weepin’ & Cryin’ puristettiin vielä vuonna 1960 Tra La La:n kera markkinoille uusintapainoksena (Dot 16130), mutta muutoin Randy Wood oli jo suunnannut oman fokuksensa pois rehdistä r&b:stä Pat Boonen ja Lawrence Welkin viitoittamalle viihdesektorille, Griffin Brothersin puolestaan jatkaessa levyttämistä Dotin kirjoilla joko vuorovedoin Margie Dayn sekä Buddy Griffinin äänivaroihin tai instrumentaaliesitysten tenhoon luottaen. Veljesyhtye hajosi pysyvästi vuoden 1954 kuluessa. Tämän jälkeen veljeksistä Buddy kunnostautui mm. duo-solistina Gloria Swannin rinnalla saavuttaen Chicagon seudulla paikallishitin I Wanna Hug Ya, Kiss Ya, Squeeze Ya (Chess 1586) loppuvuonna 1954, ja Jimmy puolestaan siirtyi Atlantic-yhtiön leipiin - kuitenkin molemmat kaupallista menestystä mitattaessa huomattavasti yhteistä bändiään laihemmin tuloksin.



Juuri lupaavammin eivät tuntuneet edistyvän myöskään Tommy Brownin tulevaisuudennäkymät. Tehtyään paluun Savoy-merkille laulaja sai nyt vollotushittinsä myötä myös seuraavaan julkaistuun levyetikettiinsä lisänimen Tommy (Weepin’ And Cryin’) Brown, ja trumpetisti-fonisti John Peckin bändin kanssa tammikuussa 1952 sinkkua Savoy 838 varten yhteen naulatut kappaleet olivat nekin suorahkoja toisintoja Weepin' & Cryin'ista. Miltei ärsyttävän itkupitoinen No News From Home kääntöpuolellaan raastavan hidaspoljentoinen valitusblues Never Trust A Woman jäi eräällä tapaa välityöksi, kuten kävi myös kahdelle Chicagossa vuoden 1953 heinäkuussa purkitetulle, King Recordsin tuotantosarjaan päätyneelle ja nimellä "Little Tommy Brown" julkaistulle seiskatuumalle (King 4658:n muodostivat keskitempoinen jump-keinuttelu How Much Do You Think I Can Stand sekä kolmas Weepin'-väännös ’Fore Day Train, King 4679:n erinomainen rivakasti hyppyyttävä Goodbye, I'm Gone sekä viihteellisempi, Ivory Joe Hunter -vaikutteinen balladi Since You Left Me Dear). Selkeästi laulajaa urallaan eteenpäin vienyt askel oli hittien ansiosta kasvanut kansallisten keikkapromoottoreiden kiinnostus. Vuoden 1952 kuluessa alan merkittävimpiin tuolloisiin toimijoihin lukeutunut Shaw Agency nappasi Tommyn talliinsa ja ryhtyi buukkamaan hänelle esiintymisiä sooloartistina, etupäässä maan koilliosissa. Läpi 1950-luvun Brownin pitivätkin toimeliaana juuri suosiolliset konserttikiinnitykset sekä yhteistyö valtakunnan arvostetuimpiin kuuluneiden, mm. Paul "Hucklebuck" Williamsin, Choker Campbellin ja Willie "Gatortail" Jacksonin johtamien r&b-orkestereiden kanssa. Tutuiksi kulmiksi kävivät eritoten New Yorkin sekä Chicagon klubitatamit. Viimeksi mainituilla Brownin onnistui vakuuttaa taidoillaan myös tunnettu pianisti ja kykyjenetsijä Sonny Thompson, joka olikin se taho, joka hoiti hänelle viipymättä levytysdiilin cincinnatissa operoineen King-merkin kanssa. Chicagossa Brown oli vuorostaan pakotettu heittämään oman sekä perheensä (jonka muodostivat vuodesta 1952 lähtien hänen vastavihitty vaimonsa - entinen New Yorkin Palm Clubin tanssija - sekä pariskunnan ensimmäinen yhteinen lapsi) toimeentulon takaamiseksi laulusettien ohella myös stand-up- ja tanssikeikkoja valkoisilla klubeilla. Tapahtumarikkaiden, muutamaan otteeseen mafia-kytköksistenkin vaiheiden jälkeen mies totesi kuitenkin olevan aika muuttaa Chicagosta yhtä painekerrointa seesteisimpään asuinmiljööseen St. Louisiin.

Viimeisimpien Chicagon aikojen työsuoritteinaan Brown tallensi vielä elokuussa 1954 sessiollisen uutta musiikkia, tällä kertaa United-merkin piikkiin. Yksinomaan studiotarpeisiin rakennettu kokoonpano ”Tommy Brown & His Combo” ei juuri esittelyjä kaivannut, bändiin nimittäin kuuluivat solistin ohella mm. huuliharpisti Walter Horton, tenoristi Harold Ashby, pianisti Memphis Slim (joskin Brown itse ei muista hänen läsnäoloaan studiossa), kitaristi Lee Cooper sekä basisti Willie Dixon, johon laulaja oli jo tutustunut ohimennen tämän esiintyessä vuosia aiemmin Atlantan Royal Peacockissa Big Three Trion jäsenenä. Syksyllä ilmestynyttä sinkkua (United U-183) ei taaskaan noteerattu sen paremmin kriitikko- kuin ostajakunnankaan keskuudessa. Siitäkin huolimatta, Windy Cityn blues-yhteisön kerma selvittää rhythm’n’bluesahtavan päiväpuhteensa kunnialla, eikä Brown itse ole syyttä rohkaistunut palaamaan myöhemmillä levytyksillään äänitteen kummankin puoliskon pariin: Remember Me:n uusintavedos kuullaan identtisesti otsikoidun vuoden 2003 cd:n paraatiraitana ja levyn a-puolen Southern Women Brown versioi toistamiseen tähän asti viimeisimmälle sooloalbumillleen "Rockin' Away My Blues" vuonna 2009. Samaisessa Chicago-sessiossa taltioidut kaksi muuta esitystä, Card Game (väännös Billy Wrightin vuoden 1951 hitistä Stacked Deck) ja Nosey Neighbors julkaistiin sittemmin kokoelma-LP:llä "Big Walter Horton & Alfred Harris: Harmonica Blues Kings" (Pearl PL-12) v. 1986 sekä Delmark-merkin samannimisellä cd-uusintajulkaisulla (Delmark DD 712) v. 2000.

Vuoteen 1955 saavuttaessa Tommy asettui siis St. Louisiin, missä hän viihtyikin aina vuosikymmenen loppupuolelle saakka. Kiertueet veivät silti miestä yhä edestaas mannerta, mm. New York Cityyn ja siellä levyttämään RCA Victorin Groove-rinnakkaismerkille - lopputulemana jälleen kaksi heikohkosti myynyttä sinkkua (Don't Leave Me / Won't You Forgive Me, Groove 4G-0132 sekä A Gambler's Prayer / The Thrill Is Gone, Groove 0143). Etenkin The Four Students -lauluyhtyeen sekä Leroy Kirklandin ohjastaman huippucombon (Mickey Baker, Sam "The Man" Taylor, Heywood Henry jne.) kanssa syntyneet äänitteet, vahvasti viihteellinen slovari A Gambler's Prayer sekä villi gospel-rallattelu The Thrill Is Gone (In My Heart) veivät artistia totutusta blues shouter -tyylistä kohti pop-pitoisempia vesiä, mutta sympatiapisteitä ei herunut edes jälleen käyttöön omaksutusta ”Little”-lisämääreestä artistin taiteilijanimessä. Tuskinpa Tommya liiemmin ilahdutti julkaistujen sinkkuetikettien krediittimerkinnätkään, joihin oli ilmaantunut mystisesti toiseksi laulunkirjoittajaksi hänen oman nimensä rinnalle tuttu kirjainyhdistelmä Leroy Kirkland...

Näihin vuosiin ajoittuu myös Brownin tovin aikaa kestänyt jäsenyys urkuri Bill Doggettin, tenorifonisti Clifford Scottin sekä kitaristi Billy Butlerin kansoittamassa keikkaorkesterissa. Ollessaan jo tekemässä lähtöä Groove-sessioiden jälkeen New Yorkista, yhytti Shaw Agency sankarimme samaan bändiin jo pitkään kuvioissa mukana olleen Bill Doggettin kanssa. Kosketinvelho oli työskennellyt menneisyydessään ties kenen rinnalla Johnny Otisista, Illinois Jacquetiin ja Louis Jordaniin sekä levyttänyt omissa nimissään King-merkille vuodesta 1952 lähtien. Iäkkäämmän koulukunnan jazz- ja swing-miehen sekä innokkaan blues-shouterin muodostama liitto ei ollut ideaalein mahdollinen, joten kiertueoloissa näiden kahden vahvan persoonan välille oli vääjäämättä tiedossa konflikteja. Mieluummin evergreen-osastoa instrumentaaleina esittänyt Doggett mielsi bändinsä vaihtuvat solistit pikemminkin statisteina, jotka tarjosivat varsinaiselle orkesterinjohtajalle hengähdystauon keikan aikana, ja saikin siten vedellä herneenpalkoja monet kerrat sieraimistaan Brownin vallatessa estradin ja ryhtyessä viihdyttämään yleisöä omalla tavallaan. Brownin lavankaappausyrityksistä sai kertoman mukaan alkunsa myös Doggettin lopullisesti maailmanmaineeseen nostanut instrumentaalihitti Honky Tonk: Laulaja oli istunut Doggettin pianon ääreen soittimen varsinaisen taitajan ollessa poistuneena työpisteeltään ja käskyttänyt sitten muun yhtyeen seuraamaan pimputtelemaansa simppeliä honkytonk-bluesteemaa. Aikansa tätä temppuilua keikoilla siedettyään myös Doggett oli viimein hoksannut esityksen hittikaavan. New Yorkissa nauhoitetulla versiolla Brown sai vuorostaan istua sivustaseuraajan roolissa (soittaen äänitteellä vain congarumpuja sekä taputtaen käsillään tahtia ja pistellen väliin satunnaisia "oh yeah!" -huudahduksia). Kesäkuussa 1956 julkaistulla ja elokuuhun mennessä Billboard-listan ylimmän kärjen 13 viikoksi omineella Honky Tonk -sinkulla ei Tommyn nimeä enää mainittu edes yhtenä osasäveltäjänä. Palkkioksi koko hoidosta hänelle maksettiin normitaksan mukainen studiokertakorvaus, vajaat 50 dollaria. Honky Tonkin tarina ei kuitenkaan päättynyt vielä tähän.

Ilman epäilyksen häivää Brown on nimittäin äänessä Honky Tonkin lauletuilla, syyskuussa 1956 nauhoitetuilla kahdella versiolla, joista ensimmäinen ilmestyi King-merkin sinkulla #4976 ensialkuun Clifford Scott Orchestran ja sitten uudelleen jälleen yhtyeen varsinaisen keulakuvan Bill Doggettin nimissä (jälkimmäinen singlellä King #5001 v. 1956 sekä LP:llä King 778, ”Too Many Moods Of Bill Doggett” v. 1961). Vokalisoidun Honky Tonkin lyriikat olivat saintlouisilaisen lauluntekijän Cleo Bradfordin käsialaa, jotka sessioiden tuottaja Henry Glover oli ensin kaavaillut esittävänsä itse. Doggett halusi kuitenkin, että osuuksista vastaisi joku hänen kiertuebändiläisistään, ennenkuin orkesteri suuntaisi takaisin tien päälle - ja Brown oli tähän tehtävään miltei itsestäänselvä valinta.

Honky Tonkin valtaisa suosio johdatti kokoonpanon alkuvuonna 1957 myös promoottori Irvin Feldin "Biggest Show of Stars" -pakettikiertueille yhdessä mm. Fats Dominon, LaVern Bakerin ja Clyde McPhatterin kanssa. Kaikkiaan 3 kuukautta kestäneet, rannikolta rannikolle (sekä hetkittäin myös Kanadan puolelle) ulottuneet ja kolmella erilaisella artistikattauksella suoritetut maratonrundit koettelivat osallistujiaan paitsi fyysisesti, olivat myös maan segregaatiotilanteen huomioon ottaen niin valkoisille kuin mustille esiintyjille henkisesti raskaita kokemuksia. Jonkinasteisena lievityksenä (kasvavan maineen lisäksi) Tommylle avautui kuitenkin turneiden myötä mahdollisuus vapautua vuosia kestäneestä Shaw-promootiokahleestaan. Sen sijaan että hän olisi tarttunut samantien uuden kansallisen sekä mitä todennäköisimmin häntä taloudellisesti vedättämään pyrkineen keikkamyyjän koukkuun, artisti päätti kokeilla uransa edistämistä täst'edes omillaan.

Rock'n'rollia - jonka "luomistyöhön" oli itsekin osallistunut yli puoli vuosikymmentä aikaisemmin - ei yritteliäs artistimme karttanut myöhemmilläkään levytyksillään, vaan mm. Imperialille elokuussa 1957 tehdyt New Orleans -äänitteet, Dave Bartholomewin ja Earl Kingin kirjoittama Rock Away My Blues sekä Brownin omatekoinen Someday Somewhere edustivat kiistatta sitä ehtaa itseään. Oikeastaan järin kaukana ei olla, etteikö näiden sekä lyriikoidensa että sävelkulkujensa puolesta hieman totutumpaa hövelimpien rokkirallien kohdalla voisi jo puhua silkasta rockabillystä! Syyskaudeksi 1957 New Orleansin tarunhohtoiselle Dew Drop Inn -klubille buukatun Brownin sopimus Imperialin kanssa vaikutti jälkikäteen ajateltuna varsin luontevalta, olihan hän viettänyt huomattavan osan edellisvuodesta kiertueella yhtiön suurimman staran Fats Dominon kanssa. Lisäksi samoihin aikoihin vastaavanlaisen "valkoistus"-yrityksen kohteeksi oli Imperialilla päätynyt myös toinen ensimmäisen polven r&b-shouter Roy Brown, jonka vuosien 1957-58 äänitteisiin lukeutuivat mm. Buddy Knox/Jimmy Bowen -coverit Party Doll ja I'm Sticking With You sekä Johnny ja Dorsey Burnetten vartavasten Royn käyttöön rustaama rockabilly-hölkkätempoinen Hip Shakin' Baby. Tommy Brownin Imperial-sessioissa taustalla könysi mitä ilmeisimmin koko Cosimo Matassan laatukööri Lee Allenista Red Tyleriin, Paul Gayteniin, Edgar Blanchardiin, Justin Adamsiin sekä Charles ”Hungry” Williamsiin. Lisäksi mielenkiintoisena yksityiskohtana todettakoon, että Belgian London julkaisi tästä levystä myös eurooppalaispainoksen, mitä luultavammin kaikkien aikojen ainoana ei-amerikkalaisena Brown-sinkkuna. Toinen Imperial-kiekko (#5533; sisältäen helmikuussa 1958 äänitetyt ja jälleen Bartholomew-King -säveltehtaasta ammennetut kappaleet Just For You sekä jopa hitusen kantrivaikutteisen A Heart With No Feeling) jatkoi samaa rataa, joskin jäi samalla artistin viimeiseksi uudeksi neliviitokseksi (jälkeenpäin ilmestyi vielä edellä mainitun Weepin’ & Cryin’ -uusintaprässin lisäksi Acorn-yhtiön 1970-lukuinen painos Regent-merkin alkuperäisestä Atlanta Boogie -sinkusta sarjanumerolla #318).

Vuosikymmenen lähestyessä tappiaan Tommy keskitti keikkailuaan yhä enemmän kotikaupunkinsa St. Louisin liepeille. Samoista klubi-apajista nahistelleista kollegoista ovat taiteilijalle jääneet mieleen mm. Little Milton sekä uransa varsinaista läpimurtoa vasta odotellut Albert King. St. Louisin silmäätekevin julkkis oli silti Ike Turner, jonka vanhoja Kings of Rhythm -orkesterin jäseniä Tommy pestasi paikallisen Manhattan Clubin omistajan Booker Merrittin avustuksella omaan kiertuebändiinsä (mm. Bennie Smithin, Jackie Brenstonin, Sam Rhodesin sekä Raymond Hillin) - ja jonka ex-vaimon Annie Mae Wilsonin kanssa hän ryhtyi myös seurustelemaan. Edellissuhteensa koettelemuksista ilmeisen kovaksi keittynyt Annie Mae toimi lisäksi Brownin "rahastonhoitajana", ja oli kuulemma - varmasti osaksi näyttävän ulkoisen olemuksensakin ansiosta - erityisen pätevöitynyt nyhtämään keikkasaatavia Etelän luupäisiltä kapakoitsijoilta. Tommyn pastori-isän painostettua jälkikasvuaan vihille Tommy ja Annie Mae siunasivat liittonsa kesken erästä kiertuetta Athensissa, Georgiassa. Avio-onnea ei kuitenkaan jatkunut pitkään, mistä osakiitos taisi kuulua rouva Brownin elämään kertoman mukaan iltapäivävierailujen merkeissä silloin tällöin palanneelle Ikelle...

Vuonna 1959 Tommy tutustui erään New Yorkin NAACP:n (National Association for the Advancement of Colored People) hyväntekeväisyyskonsertin puitteissa paitsi koomikko Julius "Nipsey" Russelliin sekä laulaja-lauluntekijä Jack Hammeriin, myös lahjakkaaseen nousevaan naisartistiin nimeltä Liz Lands. Ei aikaakaan, kun pelimies Brown ja Lands löivät hynttyynsä yhteen, perustivat yhteisen kodin Atlantaan, ja lisäksi että rynnistivät lyhyen seurustelun jälkeen alttarille, ryhtyivät myös tekemään musiikkibisnestä rinta rinnan. Brown uskoi nyt olevansa valmis luotsaamaan myös omaa levy-yhtiötään, sillä kaupungissa ei vieläkään operoinut muita äänitealan toimijoita. Kelkkaansa hän houkutteli silloisen työnantajansa, Builder's Clubin omistajan Clifford Hunterin. Kaksikon kustannus- ja voitonjaoksi sovittiin reilun kuuloinen fifty:fifty ja uusi yhtiö sai nerokkaaksi nimekseen HunTom Records. Jo ennen ensimmäistäkään levyjulkaisua kaverukset olivat kuitenkin ajautuneet ristiriitoihin. Tommy kustansi 500 dollarilla sunnuntai-iltapäiväisen pikasession kaikkiaan yhdeksälle artistille, joihin lukeutui myös uusi vakuuttava yhtye Gladys Knight & The Pips. Alkuperäinen versio kappaleesta Every Beat Of My Heart puristettiin HunTom-vinyylille (HunTom 45-2510; nimellä The Pips) ja samantien kappaleen ympärillä alkoi käydä kuhina. Brown sai neuvoteltua levyn julkaisemista diilin Warner Bros. -merkin kanssa, ja yhtye itse lennätettiin New Yorkiin Bobby Robinsonin toimesta levyttämään uutta, Fury-merkillä ilmestynyttä versiota (Fury 1050). Samanaikaisesti HunTom-partneri Clifford Hunter oli puolestaan kuitannut kilpailevan sopimuksen Vee-Jay Recordsin kanssa, joka prässäsikin levyn markkinoille tunnetuin seurauksin (toukokuussa 1961 julkaistu Vee-Jay 386 nousi Billboardin r&b-chartin ykköseksi; joskin myös Fury-painos kipusi samoille listoille, korkeimmillaan sijalle 15). Turhautunut ja uuden asuntonsa johdosta talousvaikeuksissa ollut Brown osti itsensä firmasta ulos vaivaisella 1500 taalalla ja muutti likipitäen siltä istumalta Liz-vaimonsa kanssa Chicagoon.

Ensialkuun pari keikkaili kumpikin omilla tahoillaan, kunnes Liz ajautui yökerhomaailman houkutusten vietäväksi ja sitä kautta vakavaan sekakäyttökierteeseen, eikä Tommyllä ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin ottaa rouvansa erityisseurantaan myös työaikana. Kompattuaan ensin Liziä muutaman vuoden ajan tämän keikoilla hän keksi ryhtyä buukkaamaan heitä kumpaankin klubeihin yhteispakettina: Liz hoiti laulamisen ja Tommy palasi vanhaan stand up -rooliinsa lämmittäen yleisön rehevällä tarinankerronnallaan. Seuraamalla 1960- ja 1970-luvuilla mm. Redd Foxxin, Jackie ”Moms” Mableyn, Flip Wilsonin, Bill Cosbyn ja kumppaneiden esimerkkiä Brown uusi imagonsa r&b-laulajasta vaudeville-koomikoksi ja all around -lavataiteilijaksi. Yökerhoseikkailujen lomassa mies myös julkaisi perustamallaan T&L Production -merkillä (yhtiön nimi muodostui luonnollisesti sanoista Tommy & Liz) sekalaisen ryppään huumorialbumeita, joiden jakelijaksi hän kekkasi Vic LaValin omistaman (ja mm. Chuck Willisin serkun Chick Willisin Stoop Down Baby -hitin julkaiseen) LaVal-yhtiön. Pitkäsoittoja ilmestyi ainakin kolme erilaista: "I Ain't Lyin' – Live From The Club" (1967), "I Ain't Lyin', Vol. Two – Live From The Shed House" (1968) sekä "Soul Brother In Heaven And Hell" (1973). Entisestä Tommy "Weepin' & Cryin'" Brownista oli tullut vuosikymmenen loppuun mennessä Tommy "I Ain't Lyin'" Brown - viitaten hänen stand up -rutiininsa useimmin toisteltuun bravuurimurjaisuun, joka koristi myös edellä mainittujen esikois- ja kakkoslevyjen etukansia - albumeita, joiden sisällön tuli sittemmin hyvinkin tarkasti opiskelemaan mm. Rudy Ray "Dolemite" Moore.

Lisäksi äänitysvuotensa puolesta vuoden 1967 tietämille ajoittuu niin ikään pääasiassa vitsinkerrontaa sisältävä pitkäsoitto "Ernest Kelley Presents: Mantan Mooreland [sic] And Tommy Brown In Comedy, Vol. 1" newyorkilaisella Geneva-merkillä (LP 101), jonka takakansiteksteissä tuottaja Ernest Kelley luonnehtii Hollywoodissa elokuvauraa luoneen näyttelijä-koomikon Mantan Morelandin (1902-1973) kollegaa seuraavasti: "Tommy Brown on varietee-lahjakkuuksien mies; hän soittaa pianoa, urkuja, pasuunaa ja baritonisaksofonia. Hän on monien gospelkuorojen ohjaaja ja Glee Clubin perustaja armeija-ajoiltaan. Hän on myös näyttelijä, joka on esiintynyt tai nähty peräti päärooleissa mm. Il Trovatoressa, Carmenissa sekä Aidassa". Tommy Brownin itsenänsä mukaan hänellä ei ole mitään tekemistä tämän I Ain't Lying" -levyn etukansigrafiikkaa suoraan toistavan albumin kanssa kanssa ja epäileekin sen olevan bootleg-tuote - vaikka hän toki teki aikoinaan Morelandin kanssa jonkin verran yhteistyötä. Kansikuvauksista voisikin olettaa, että levyllä esiintyy tyystin toinen Tommy Brown - pianisti, joka tosiaan vaikutti 1960-luvulla enimmäkseen gospel-yhteyksissä, mm. Marion Williamsin kanssa tämän Euroopan kiertuella. Samassa yhteydessä mainittakoon, ettei Brown myöskään omaa muistikuvia levyttäneensä ABC Paramountin sinkulla #10632 vuonna 1965 julkaistuja ja mitä ilmeisimmin New Yorkissa nauhoitettuja Tommy Brown -raitoja Ain't So ja Well, There Goes My Heart. Sen sijaan New Yorkin ajoilta on peräisin toistaiseksi virallisesti julkaisematon acetaattitallenne, joka sisältää Brownin esittämät kappaleet Too Bad ja Since I Met You Baby.

Tommyn avioliitto Liz Landsin kanssa jatkui aina 1970-luvun puoliväliin saakka, johon mennessä laulajatar oli ehtinyt julkaista useampia sinkkuja Gordy- ja One-Derful-merkeillä Detroitissa sekä 1970-luvun alkupuolella jälleen Atlantassa oman T&L-yhtiön artistina. Pitkään jahtaamansa kaupallisen menestysmahdollisuuden porteilla Lands käväisi vuonna 1975, kun supersuosittu koomikko Bob Hope kiinnitti hänet - Chicagon Playboy-klubilla näkemänsä keikan perusteella - esiintymään kanssaan New Orleansiin. Keikkadiili meni kuitenkin puihin Landsin ajauduttua jälleen, kehnoimmalla mahdollisella hetkellä huumausaine-nalkkiin. Tässä vaiheessa myös Tommy sai vaimonsa sekoilusta viimein tarpeekseen ja pariskunta hakeutui avioeroon.

Siviilielämän kolhut eivät armahtaneet Tommya tulevaisuudessakaan. Vuonna 1977, hänen äitinsä kuoltua, oli artistin luovuttava käytännössä kokonaan vanhasta urastaan ja otettava hoidettavakseen vanhempansa yritys, jonka toimialaan kuului enimmäkseen tarvikejakelua vanhuksille ja henkisistä sairauksista kärsiville sekä mm. AIDS-potilaiden hoito- ja asianajotehtäviä. Varsinaisen elantonsa Brown siis hankki keski-iässä sosiaalityöntekijänä, eivätkä klubikeikat kai olisi häntä enää entiseen malliin elättäneetkään. Kaikesta huolimatta, Brown ei pystynyt - ja tuskinpa edes halusi irrottautua kokonaan häntä iät ajat työllistäneestä musiikki- ja viihde-elämästä. 1980-luvun hujakoilla hän esimerkiksi isännöi jonkin aikaa Atlantassa omaa Studio One Dinner Theateria, jonka stagelle mies kiipesi tämän tästä myös itse verestämään muistojaan, ainakin Roy Lee Johnsonin tapaisten perinteisemmän linjan r&b-artistien pistäytyessä paikassa keikalla.

Virallisen paluun laulajaksi Tommy Brown suoritti vasta eläkeputkensa kynnyksellä vuonna 2001, jolloin hänen Billboard-ykköshitistään oli kulunut jo kunnioitettavat 50 vuotta. Aktivoitumisen jälkeisiin ensimmäisiin kohokohtiin lukeutuivat mm. Blues Estafette -tapahtuma Hollannin Utrechtissa vuonna 2001 (sekä uudelleen v. 2004), Englannin Rhythm Riot! -festivaali v. 2002 sekä Chicago Blues Festival alan pääkallopaikassa Chicagossa vuonna 2003.

Joulukuussa 2003 Brownin rauhaisan arkielämän katkaisi traaginen tulipalo, joka tuhosi täydellisesti hänen Atlantan kotinsa irtaimistoineen. Sekä sikäläisen että maailmanlaajuisen bluesyhteisön tuella mies saatiin kuitenkin suhteellisen pian tolpilleen sekä perustamaan uuden kodin Jonesboroon, Georgiaan maaliskuussa 2004. Tuolloin Brown myös julkaisi omalla Bonedog-merkillään "Remember Me":n, ensimmäisen kahdesta "comeback"-levystään. Tukevasti bluesaavan titteliraidan ohella veteraanin vanhoista 50's-hiteistä kuullaan 2000-lukulaiset näkemykset kappaleista V-8 Baby (nimellä Women & Cadillacs), Honky Tonk ja Gambler's Prayer. Albumilla musisoiva, kaikkiaan 16-henkinen soitto- ja laulupatteristo (mukana mm. omiakin soololevyjä Bonedogin kautta julkaissut pittsburghilainen kitaristi James Hilton) päivittää shouteria hienotunteisesti uusille vuosilukemille sekä leppoisan funkyn (esim. bändin kosketinsoittajan Jim Brittonin hengentuote High Maintenance Woman sekä Brownin omaa käsialaa olevat autobiografiset Blues Singer ja She Left Me The Blues) että modernien bluesslovarien (esim. How Ya Gonna Leave Me) tahdittamana. New Orleansin second line -henkeä tavoitteleva Gotta Find Me A Lover on julkaisun vahvimpia lenkkejä - sekin yksi kiekon seitsemästä Brown-originaalista. Myös hieman tuntemattomamman Mike Sweeney -nimisen lauluntekijän deep-soulailevalla balladilla One Night Of Wrong voi olla jossain määrin aistivinaan Louisianan ilma-alan vaikutusta. Evergreen-rintamalta settiin valikoitunut Chains Of Love puolestaan jakaa gloriaa Tommyn nuoruudenpäivien esikuvalle, Big Joe Turnerille, jonka oma definitiivinen versio saavutti Billboardin r&b-rankingissa sijan 2 juurikin Brownin "kultaisena vuonna" 1951.



Jo vuonna 2007 ilmestyväksi kaavailtu kakkkoskiekko ”Rockin’ Away My Blues” ilmaantui markkinoille Bonedog-firman toimesta vuonna 2009. Groovaavan ison orkesterin tukemana Tommy laskettelee uudet tyylikkäät luennat nimiraidan lisäksi myös kappaleista House Near The Railroad Track, Atlanta Boogie, How Much Do You Think I Can Stand - sekä totta kai myös Weepin' And Cryin'sta, eikä salli hiljaisuudessa vietettyjen välivuosien kuulua piiruakaan tymäkän tulkintansa takaa. Bändin liiderin, kosketinsoittaja Jimmy Brittonin ja basisti Jeffrey Ingersollin yhteisestä kynästä on lähtöisin sähköisesti rullaava hidas blues Do Fries Come With That Shake sekä funkahtava Leave It Alone, jolla kolmantena kirjoittajana on toiminut edellislevylläkin mukana häärinyt Mike Sweeney. Saman miekkosen meriittilista kasvaa levyn myötä myös pirteällä midtempo-shufflella Night Work. Toinen Atlantan seudun blueskynäilijä, Jimmy Lee Lands on puolestaan lainannut kiekolle sielukkaan kappaleen Love Of Mine. Brown saa aikaan terävää jälkeä myös Sir Mack Ricen Cheaper To Keep Her -soulklassikolla, eikä Louis Jordanin originaalina tunnetun I'll Die Happy –swengailun jälkeen jää epäselväksi, millaisella elämänasenteella artisti on nykypäivänä liikkeellä: Joskus niin bluesille kuin itselleenkin on osattava tilanteen vaatiessa myös nauraa!

Näiden lisäksi Brownin varhaisia levytyksiä on julkaistu laajahkosti (muttei vieläkään kattavasti) omakustanne-cd:llä ”Classic Tommy Brown” (Chitlin Circuit, 2002) sekä parilla tusinalla, lähinnä bootleg-luontoisella kokoelmalla. Alkuperäisistä sinkku-urista ilmeisesti kokonaan uudelleenjulkaisematta ovat vielä Margie Day-duetto Pretty Baby sekä Imperial-raita Just For You. Samoin Imperial-arkistojen kätköissä tomuttuvat yhä tänäkin päivänä kokonaan julkiselta päivänvalolta välttyneet esitykset You’ve Got To Deal Sometimes ja Just Once More (syyskuulta 1957) sekä Walking With An Angel ja These Bones (helmikuulta 1958).

Tätä nykyä vanhaherra Brown esiintyy yhä säännöllisesti (eli lähes viikottain) ja ainakin videonäytteiden perusteella suorastaan hämmentävän nuorekkaan oloisena sekä Atlantan Blind Willie’s -klubilla (taustallaan yleensä The Shadows -niminen yhtye) että Sweet Georgia’s Juke Jointissa (eteläisestä Floridasta kotoisin olevan harpisti-laulaja Carlos ”Breeze” Capoten kipparoiman The Breeze Kingsin kera). Tiettävästi viimeisimmät (tosin vielä julkaisemattomat) studiolevytyksensä hän äänitti alkuvuonna 2012 yhdessä kitaristi-laulaja Mike Bournen johtaman Atlanta Boogie -yhtyeen sekä sessioiden tuottajan, aiemmin mm. Johnny Copelandin sekä viime vuosina ennen kaikkea edellä mainitun tyttären Shemekian kanssa yhteistyötä tehneen John Hahnin avustuksella.

Blues News ja Finnish Blues Society toivottavat laulajan mitä lämpimimmin tervetulleeksi ensimmäiselle Suomen visiitilleen!


- Toim. Pete Hoppula -

---

Tommy Brown with Dr. Snout & his Hogs of Rhythm
Stompin’ at the Savoy 2013 -festivaaleilla
Helsingin Savoy-teatterissa perjantaina 5. huhtikuuta!

Kokoonpano:
Tommy Brown - laulu
Ari Ahvonen - laulu
Hessu Pirhonen - piano
Timo Tarkela - saksofoni
Juho Hurskainen - saksofoni
Kari Kempas - huuliharppu
Jussi Huhtakangas - kitara
Mika Liikari - kontrabasso
Mike Salminen - rummut

Lisäksi Hogs of Rhythmin säestyksellä Stompin’ at the Savoy -festivaaleilla 5.-6.4.2013 esiintyvät mm. lauluyhtye The Relics sekä Miss Saana.

---

Lisätietoa artistista:
http://www.tommybrownblues.com
http://en.wikipedia.org/wiki/Tommy_Brown_(singer)