EDDIE SHAW - Blues for The West Side

Vaikka tenorisaksofoni on ollut hyvin keskeinen mustan musiikin äänenlähde, on sen merkitys Chicagon bluesin kehityksessä jäänyt vähäiseksi. Merkittävät chicagofonistit voidaan laskea yhden käden sormilla ja kuinka ollakaan, tästä harvalukuisesta joukosta olemme jälleen saamassa artistin Suomeen.

Monilla 1960-luvun Chess-levyillä soittanut ja tuottanut Gene Bargehan kävi täällä Big Twistin taustabändissä (Järvenpään Puistobluesissa kesällä 1991 -toim.), ja nyt olisi sitten tarjolla Eddie "Houserockin'" Shaw. Pressitiedotteesta saisi sellaisen käsityksen, että Eddie Shaw tulisi Suomeen ilman omaa bändiä, ehkäpä yhdistetyksi fonistiksi ja seremoniamestariksi. Oli miten oli, olisi suuri ilo kuulla tämän todellisen pitkän linjan tekijän puhaltelua. Kun Wolfia ei voi enää kuulla elävänä eikä Hubert Sumliniakaan ole täällä päin näkynyt, tarjoutuu meille kuitenkin tilaisuus todistaa aidon Wolf Gangin jäsenen soittoa. Eddie Shawhan toimi Wolfin viimeiset kolme elinvuotta tämän bändin johtajana. Shawn meriittilistaan kuuluu toki muutakin. Itse asiassa siihen kuuluu melkein kaikkea mahdollista. Eddie Shaw on urallaan toiminut niin taustapultin näkymättömänä ahertajana, bändin johtajana kuin kapakoitsijanakin.

1937 syntyneen Eddie Shawn ammattimainen musisointi sai varsinaisen alkunsa, yllätys yllätys, Greenville, Mississippin blues- ja jump-r&b-ympyröistä. 1950-luvun aikana Mississippissä Shaw työskenteli lyhyitä aikoja mm. L.V. Banksin, "Big Moose" Walkerin, Little Miltonin ja jopa Guitar Slimin kanssa. Tärkein varhainen yhteistyökaveri oli sittemmin muun muassa Little Miltonin klassisissa Bobbin-sessioissa loistavaa sovitustyötä tehnyt Oliver Sain. Shaw jätti Howlin' Wolfin vokottelemana Mississippin, ja siirtyi Chicagoon aluksi Wolfin ja myöhemmin myös muiden yhtyeiden fonistiksi. Shaw oppi nopeasti, että Greenvillessä omaksutut jump-band-ideat joutivat Chicagon aggressiivisessa bluesilmastossa romukoppaan ja sopeutui pian tiuhaan käytetyksi puhaltajaksi ja sessiomieheksi. 1960-luvulla Eddie Shaw vaikutti ennen muuta West Siden klubeissa mm. Magic Samin ja Luther "Guitar Jr" Johnsonin rotevaäänisenä yhtyeen johtajana.

Studiokeikkalistalta löytyy mm. Howlin' Wolfia, Magic Samia, Freddie Kingiä ja Jimmy Dawkinsia. Parhaiten Eddie Shaw muistetaan Howlin' Wolfin Wolf Gangin jäsenenä ja johtajana. 1972-75 Shaw toimi Wolfin oikeana kätenä, ja tämän kuoleman jälkeen Shaw on pitänyt Suden muistoa toimimalla Wolf Gangin nokkamiehenä ja solistina.

Shaw on omillaan osoittautunut varsin kelvolliseksi laulajaksi, jonka levyesiintymiset Alligatorin "Living Chicago Blues" -ykkösellä, Rooster-kokoelmalla "King Of The Road" ja ranskalaisella Isabel-merkillä ovat hyvinkin asiallista ja reippaasti svengaavaa bluesia. 80-luvunkin tallenteilla Shawn soitto kuullostaa pontevalta, hänen kynäilemänsä kappaleet ovat hyviä ja bänditkin aivan kohtuullisia. Voimme toisin sanoen odottaa kiinnostuksella Eddie Shawta, Chicago-bluesin tiukkaa fonistia.

Teksti: Pekka Laine
(julkaistu BN-numerossa 6/1991 osana artikkelikokonaisuutta "Talviblues '92: Suistomaalta Tuuliseen kaupunkiin")

Konserttiarvio:

TALVIBLUES 1992

Tämänvuotinen Talviblues tuntui edellistä paljon onnistuneemmalta. Chicagobluesin eri ilmenemismuotoja esitteli The Sons Of Blues -yhtye johtohahmoinaan huuliharpisti Billy Branch ja kitaristi Carl Weatherby ja Mississippin Deltan Greenvillestä oli paikalla perinteiseen puoliurbaaniin bluesiin ja 60-luvun r&b:hen keskittynyt Booba Barnes & The Playboys. Eddie Shaw toimi spiikkerinä ja esiintyi parin kappaleen verran molempien yhtyeiden kanssa. Helsingin Tavastian keikoilla 8.-10.1. esiintyi lisäksi Kingston Mines 8.1. funkahtavine blueseineen, J. Leino & The Blues Guys 9.1. tyylikkäine kitarablueseineen sekä Dimlights ja The Hangovers 10.1. lämmittelijöinä. Pepe Ahlqvist soitti joka iltana muutaman kappaleen, erityisesti Billy Branchin ja Carl Weatherbyn kanssa, taitavaan tapaansa.

Iltojen rakenne oli keskiviikkona ja torstaina se, että lämmittelybändin tunnin setti oli ohi puoli yhdeltätoista, jolloin The Sons Of Bluesin akustinen versio (Branch & Weatherby) lämmitteli perinteisillä kappaleilla ja perään tuli bändi (Moses Rutues/Rudes rummuissa ja Tyson Bell bassossa) ja soitto sujui sähköisissä merkeissä puolille öin. Tämän jälkeen Booba Barnes mesoi puoli kahteen, eli hänkin puolisentoista tuntia (David Johnson/Thompson kitarassa, Terry Taylor rummuissa ja basisti, jonka nimi jäi epäselväksi, kaikki 20-30-vuotiaita Greenvillen mustia). Perjantaina oli kaksi lämmittelybändiä ja Booba Barnes esiintyi ensimmäisenä pääesiintyjänä ja The Sons Of Blues viimeisenä lähemmäs puoli kolmea. Vankka annos kunnon bluesia!

Booba Barnes & The Playboys

Tämän jäntevän pienen miehen ääni on karheampi kuin hiekkapaperi ja volyymiltaan uskomaton: Howlin' Wolf -kähinät onnistuivat paremmin kuin keneltäkään Chicagossa kuulemaltani Wolf-jäljittelijältä. Kolmen illan aikana kuulimme noin 40 kappaletta, joista vain puoli tusinaa sellaisia, joita kuultiin useampina iltoina. Aikamoinen repertuaari tai ainakin vaihteleva ohjelmisto, jossa pääosissa olivat Howlin' Wolfin How Many More Years/No Place To Go, Killing Floor, Louise/Tail Dragger, My Last Affair, Rocking Daddy, Smokestack Lightning, Back Door Man sekä vastaavan tyyppiset perinteiset Dust My Broom, Sweet Home Chicago (molempien komppi meni pipariksi), Little Walterin Juke ja Last Night (tässä paljastui Booban erinomaiset harpistintaidot) sekä Muddyn I Want You To Love Me. Miehen omia sävellyksiä oli mukana Heart Broken Man, How Long Must This Go On, I've Been Down tms. sekä Milan-levymerkillä ("Mississippi Blues") kuultava Wolf-mukaelma I Wanna Go Home.

Toista puolta, tuommoista 60-70-luvun rhythm & bluesia, soulbluesia ja juke joint -standardeja edustivat Blind Man/I Pity The Fool, Don't Cry No More, Let The Good Times Roll, Part Time Love, Baby Scratch My Back, The Thrill Is Gone, You Done Lost Your Good Thing Now, You Don't Love Me (Yes I Know) ynnä tuhmin lyriikoin varioitu What'd I Say. Näissä kappaleissa Booba oli yhtä lailla kotonaan ja lauluääni taipui varsin mallikkaasti, vaikkakin karkean kouraisevasti esikuvien suuntaan, omina tulkintoina. Tuo kappaleitten sulauttaminen (medley) kävikin lähes saumattomasti, varsinkin Howlin' Wolf -repertuaarissa. Kovin paljon ihan moderniksi laskettavaa bluesia ei kuultu, mitä nyt muutama instrumentaali, Cross-Cut Saw, Walking The Back Streets Crying ja kakkoskitaristin luikauttama Cadillac Assembly Line viittasivat enemmän moderninpuoleiseen touhuun. Yhtye soitti suhteellisen modernilla otteella, mutta Booban alkukantainen ote, varsinkin kitaransoitto maanläheisti kokonaisuuden. Homma ei kuulostanut niin rupisen kolkolta kuin "Heartbroken Man" -LP:llä, kiitos kakkoskitaristin ja Booban kehittyneen soittotekniikan. Tosin tekniikka on edelleen hyvin minimaalistista (ns. vahva tatsi), Magic Slimiäkin kulmikkaampaa, lähes katkonaista. Samalla totean, että ao. touhu on erityisesti minun makuuni. Bändin yhteissoitossa silloin tällöin esiintyneet saumat kuuluvat tällaisella juke joint -yhtyeellä asiaan, tunnelma on tärkeämpää kuin perfektionistinen sorminäppäryys. Kehunpa vielä lopuksi Booban monipuolisuutta, ihmeen moninaiseen materiaaliin sopivaa lauluääntä ja lavashowta, joka oli tärkeä osa esiintymistä. Väitetään mikrofonin kanssa pelehtimisen olevan peräisin Howlin' Wolfin lavashowsta, mutta kyllä miehen notkeus ja ketteryys liikkeissään oli yhtä persoonallista kuin hänen tulkintasakin. Ensi vuonna uusiksi, tai vaikka jo kesällä!

The Sons Of Blues

Tämän yhtyeen soitto oli hyvin saumatonta ja mukana oli kaksi suvereenisti soittimensa hallitsevaa solistia: harpisti Branch ja kitaristi Weatherby (no, saihan Tyson Bell myös näyttää kyntensä mm. Mustang Sally'n paukuttelusoolossa, eikä rumpalikaan täysin introvertti ollut). Lyhyesti sanoen Branch taikoi soittimestaan (myös kromaattinen) niin monia sävyjä ja tyylejä, että luetteloiminen tuntuu turhalta. Laskujeni mukaan yhtye soitti parikymmentä kappaletta (sekä tusinan sellaisia, joissa Eddie Shaw tai Pepe Ahlqvist oli etualalla): klassista Chicago-bluesia (Don't Say That No More, Don't Start Me Talkin', Gonna Take You Downtown (?), Going Down Slow, Help Me, I'm A Man, I'm Ready, Shake Your Money Maker) ja muuta perinteistä bluesia (Every Time She Go By eli Bluebird, vrt. Booba Barnesin versiota em. Milan-LP:llä) sekä rhythm & bluesia myöhemmiltä vuosilta (Just A Little Bit, Mustang Sally, Willie And The Hand Jive -instrumentaali). Uudempaa bluesia ja soul-bluesia edustivat muutamat instrumentaalit ja The Thrill Is Gone ynnä Your Affection Is Gone. Viimeksi mainitut paljastivat, kuinka taitava Bobby Bland/Geater Davis -tyylisen mollibluesin tulkitsija Carl Weatherby on. Lauluosuuksista vastasivat pääasiassa siis Branch, Weatherby sekä joskus rumpali; näin saatiin vaihtelua aikaan, puhumattakaan Eddie Shaw'sta tai Pepe Ahlqvistista. Tähän kun lisää nuo puolisen tusinaa akustista kantribluesia, niin huomataan, että repertuaarissa riittää (vain 3 samaa kappaletta soitettiin Tavastian illoissa). Carl Weatherby hallitsi nyanssit esiintymisessään, vaikka välillä kitara ryöppysikin minun makuuni liian ylivuotavan vuolaasti. Perjantai-iltana Weatherby taas kierteli yleisön seassa soittamassa ja putkahti esiin milloin parvella, milloin aulassa, milloin salissa. Erittäin tervetullut osa pakettia tämäkin, uusiksi vaan, vaikka joku saattaisikin pitää ohjelmistoa liian moneen touhuun hajotettuna. Muuten, Helsingin Sanomien Jukka Hauru sekoili 10. ja 11.1.1992 julkaistuissa arvosteluissaan. En viitsi luetella kuin muutaman yksityiskohdan: "Barnes edustaa Mississippin delta-saundia", "Stereotyyppinen showmeininki ja melko banaali pellehomma" (suurten ikäluokkien bluesromantismi elää!) sekä "valkoinen huuliharpisti Billy Branch" (perjantaina Eddie Shaw pyysi jotakuta korjaamaan asian, esitteli Billyn tukan kähäryyttä ja sanoi, "you can be any colors, as long as the money's green, it tells the story... hell, we don't give a fu...!") sekä J. Leinon kohtuuton kritisointi.

Eddie Shaw turinoi

Eddie Shaw kertoi juuri levyttäneensä Clarksdalessa, Mississippissä oman bändin kanssa (Wolf Gang). Levyn pitäisi ilmestyä tässä kuussa. Eddie sanoi nykyisin esiintyvänsä klubeissa, jotka sopivat Chicago-bluesin esittämiseen (ei juke jointeissa eikä chitlin' circuit -halleissa etelässä), lähinnä pohjoisosissa Yhdysvaltoja, opiskelijapaikoissa yms. Kiertely tuli tutuksi jo 60-luvulla Magic Samin bändin johtajana.

Eddien klubi (1815 Club) West Sidessa Chicagossa oli hänen hallussaan 1974-80, minkä jälkeen hänen serkkunsa on hoidellut bisnestä. Eddien kaudella tarjonta oli bluesia jatkuvalla syötöllä (F. King, J. Reed, L. Allison), mutta nykyään vain kahtena iltana viikossa on elävää musiikkia, muulloin touhu on diskoa tiskijukan levyiltä. Tosin West Sidessa on yhä paikkoja, joissa on 3-4 iltana viikossa bluesia livenä.

Teoriaan, jonka mukaan 80-luvun kuluessa bluesklubeja kuoli South ja West Siden ghetoissa ja uusia klubeja syntyi North Siden valkoisten asuinalueella, Eddie piti lähinnä sattumien summana: "siinä vain kävi niin, ei se trendi ollut."

Teksti: Erkki Sironen
(julkaistu BN-numerossa 1/1992 osana artikkelikokonaisuutta "Talviblues 1992")

Talviblues '92 -kiertue Suomessa:
Billy Branch & the Sons of Blues (Billy Branch - laulu/huuliharppu, Carl Weatherby - kitara/laulu, Tyson Bell - basso, Moses Rudes - rummut + Eddie Shaw - M.C./saksofoni, Pepe Ahlqvist - laulu/huuliharppu)
Roosevelt "Booba" Barnes & the Playboys (Roosevelt Barnes - laulu/kitara, David Johnson - kitara, Terry Taylor - rummut + Eddie Shaw - M.C./saksofoni)
sekä kotimaisia yhtyeitä (mm. Kingston Mines, J. Leino & The Blues Guys, Dimlights ja The Hangovers)

8.-10.1.1992 - Tavastia, Helsinki
11.-12.1.1992 - Tullikamari, Tampere
17.1.1992 - Gilda, Järvenpää
20.-21.1.1992 - Cafe Adam, Oulu
24.-25.1.1992 - Hotelli Ascot, Lahti
31.1.-1.2.1992 - Saariselkä
2?.2.1992 - Jyväskylä

Levyarvio:

EDDIE SHAW & THE WOLF GANG
Can't Stop Now
(Delmark DE-698)
(1) Greedy Man (2) Can't Stop Now (3) Casino Blues (4) Howlin' For My Darling (5) Stole My Daughter (6) We're Gonna Make It (7) Rockin' With Eddie (8) Love Me Or Leave Me (9) Chicago Man (10) Playing With The Blues (11) Don't Use Me Baby (12) Country Boy (13) I Gotta Tell Somebody

Delmarkia edustaa Suomessa nykyään virallisesti Amigo, joten toivon mukaan jatkossa saadaan enemmänkin firman tuotteita arvosteltavaksi. Delmarkilla ilmestyy nimittäin hyviäkin levyjä, mm. Apollon uusintoja...

Veteraanisaksofonisti Eddie Shaw on tullut levyllä kitaroivan poikansa Eddie Vaan Shaw Jr:n kanssa tutuiksi BN:n lukijoille Aikun sydänystävänä Chicagosta. Tämä on kannen mukaan miehen seitsemäs (!) pitkäsoitto, mutta ensimmäinen minun kuulemani, joten vertauspohjaa ei ole. En ole kovin paljon kuullut miehen taustatöitäkään tai en ainakaan ole niihin kiinnittänyt huomiota. Tiettävästi hän on kumminkin hoitanut säestystehtävänsä kerrassaan mainiosti ja tyylikkäästi.

Shaw on säveltänyt itse koko cd:llisen lukuun ottamatta poikansa kyhäämää aika junnaavaa keskitempoista laulelmaa (8) ja muokkauksia vanhoista Howlin' Wolf- ja Little Milton -teemoista (4) ja (6). Perinteistä Chicagon bluesin odottavat pettyvät pahan kerran, sillä tämä on lähinnä jonkinlainen bluesin, r&b:n ja vanhan soulin yhdistelmä - ja painotus taitaa liukua soulin puolelle.

En aluksi oikein innostunut Shawn erittäin ärhäkkäästä ja hyökkäävästä soittotyylistä, se tuntui liian päällekäyvältä. Lisäkuuntelun myötä purevaan saksofonisoundiin alkoi kuitenkin päästä sisään. Ei tämä silti minun musiikkiani ole. Sydäntäni lähinnä ovat 50-luvun r&b-fonistit eikä tämä cd kilpailisi siinä sarjassa, vaikka olisi instrumentaalituote. Ja sitähän levy ei ikävä kyllä ole, instruja on tasan kaksi, roteva jump (7; levyn paras?) ja hidas blues (10), mutta muuten mies tuppaa laulumikrofonin ääreen joka raidalla. Shaw on vokalistina kuin uudelleensyntynyt Albert King, jonka laulusta en ole koskaan kummemmin tykännyt. Ei hän siihen pahnanpohjimmaisten nollavokalistien ryhmään sentään kuulunut, mutta hutera oli ääni ja nuottikorvassa enemmän kuin pikkuisen toivomisen varaa, anteeksi vaan Albert-fanit. Tällä äänellä pitäisi ymmärtää jättää Little Miltonin bravuurin kaltaiset laulut laulamatta.

Bändi (Shaw Jr:n lisäksi pianisti Detroit Jr, basisti Lafayette Gilbert ja rumpali Tim Taylor) soittaa asiallisesti, eikä juniori-Shaw'kaan äidy vinguttamaan kitaraansa ärsytysrajoille saakka. Uusikaan materiaali ei kuitenkaan säväytä, ja levyn parasta antia on Eddien energinen ja pureva saksofoninsoitto, mikä lienee tarkoituskin. On sitten eri asia riittääkö se; minusta tämä on yhdentekevä julkaisu.

Teksti: Juhani Ritvanen
(julkaistu BN-numerossa 4/1997)

Levyarvio:

EDDIE SHAW
Too Many Highways - Chicago Blues Sessin, Vol. 46
(Wolf 120.892)
(1) Built For Comfort (2) Sack Full Of Blues (3) Since I Met You Baby (4) Playing The Game (5) Goin' Back To Greenville (6) Ode To Howlin' Wolf (7) Can't Stand To See You Go (8) Too Many Highways (9) Rainy Night In Georgia (10) Ain't Superstitious (11) I'm Tired (12) What Came First

Kuten Honey Aaltosen edeltävästä Eddie "The Chief" Clearwaterin arviosta ("Chicago Daily Blues - Chicago Blues Session, Vol. 51", Wolf 120.897 - toim.) havaitaan, on tämä nk. "Chicago Blues Sessions" -sarja edennyt jo peräti yli 50:een osaan (!). Reilun kymmenen vuoden saatossa on sarjan seuraaminen ollut ajoittain perin vaikeaa, kun kaikkiin siihen arvatenkin kuuluvien osien kohdalla ei jostain syystä ole haluttu kertoa eikä kansiin merkitä, että ao. levyt ylipäänsä kuuluvat tähän sarjaan. Ainoa tapa päätellä, mitkä levyt kuuluvat "Chicago Sessioihin" on tulkita asiaa Wolf-levyjen julkaisunumeroista. Niissä on nimittäin sarjan osille varattu systemaattisesti oma juokseva numerointinsa. Siten ihka ensimmäinen 80-luvun puolivälissä julkaistu "Chicago Sessions" -osa kantoi numeroa Wolf 120.847, mikä siis saadaan yksinkertaisella vähennyslaskulla menemällä 46 pykälää taaksepäin tämän levyn numerosta 120.892. Tällainen on Wolfin taholta tosi omituista ja käsittämätöntä julkaisupolitiikkaa. En ymmärrä, miksi pantata. Minä olen joutunut tuskailemaan asian kanssa vuosien saatossa useasti, kun nyt sattumoisin jostain pinttymästäni johtuen olen ottanut asiakseni haalia kasaan koko sarjan...

Varmaan on hyvinkin tunnettua, että Eddie Shaw on SE Howlin' Wolfin luottosaksofonisti, joka soitti uskollisesti Suden takana 1950-luvun lopusta aina tämän vuonna 1976 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Sen jälkeen Eddie on liidannut Suden perimäksi jäänyttä Wolf Gang -yhtyettä ja levyttänyt omissa nimissään reilut puolentusinaa albumia. Niistä kaksi on ilmestynyt tässä samaisessa Chicago-sarjassa osina 20 ja 33.

Tämänkertaiset äänitteet ovat suht tuoretta satoa, loppusyksyltä 1996. Saatan hyvin käsittää, että levyn musiikki on monen mielestä sellaista, josta on helppo olla pitämättä, sillä soitto on pelkistetyn yksinkertaista ja kulmikasta. Eddie ei sitäpaitsi ole todellakaan mikään vokalisti, ja hänen kaavamaisen tutuntuntuinen foninsa on soinniltaan joteskin samanoloisen räkäsoundista törinää kauttaaltaan. Vaan sellaista se oli aikoinaan Howlin' Wolfin kuolemattomilla klassikoillakin. Ehkäpä olen riittävän yksinkertainen ihminen, mutta minä pidän tästä rehellisen suoraviivaisesta levystä verrattoman paljon, enkä kaipaa sille esimerkiksi mitään erityisiä sovituksellisia kikkailuja. Jopa kohjonoloinen, louskuttava rumpali Tim Taylor istuu hyvin pakettiin. Eddiellä on bändissään kitaristeina poikansa Vaan (Eddie Jr.) Shaw ja Johnny B. Moore sekä basistina Shorty Gilbert, susimiehiä hänkin. Vaan ryöpsäyttelee kitaraansa nuoruuden innolla ärhäkkään hyökkäävästi, kun taas Johnny B. pikkaa ja liruttelee hienostuneen kuivakkaan tyyliinsä. Nämä kaksi eri kitaratyyliä tukevat toisiaan maukkaasti.

Omalla tavallaan kaikkinainen särmä ja kulmikkuus istuu jopa levyn balladimateriaaliin (3, 4, 9). Saatan tosin hyvin kuvitella, miten tämänkin lehden laadukkaan laulun nimiin vannovat ekspertit saisivat puistatuskohtauksen Ivory Joe Hunterin Since I Met You- tai Brook Bentonin Rainy Night -versiot kuullessaan. Okei, myönnettäköön, että Rainy Night tökkii jopa minun mielestäni. Mutta se onkin sitten CD:n ainoa moka. Muu matsku on pääosiltaan Eddie-käsialaa, Suden perimälle vihittyä ja täyttä ruutia. Kuutosraita on kaunis kunnianosoitus itse ikonille, samaten tietysti Wolfin omat bravuurit (1) ja (10). Levyn päätös on harhauttavasti omittu Eddien nimiin, vaikka se on mitä puhtaimmin Willie Dixonin aikoinaan Koko Taylorille räätälöimä Egg Or The Hen.

Muna vai kana, tämä CD on molempia. Joten, anteeksi vaan Honey, Eddie Shaw menee ilman muuta hankintalistalla Eddie-kaimastaan edelle.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 5/1999)