DAVID EVANS -
Blueskonkari BN:n haastattelussa


David Evans, Harvardin ja Los Angelesin kautta Memphisin yliopiston etnomusikologian professoriksi päätynyt monitoimimies, on uurastanut yli 50 vuotta afroamerikkalaisen musiikin, erityisesti bluesin ja gospelin hyväksi ympäri maailmaa, mm. palkittuna tutkijana ja luennoitsijana sekä kenttä-äänittäjänä, noin 50 levyn tuottajana, elokuvaajana, festivaalijärjestäjänä, konsulttina ja tuotteliaana tietokirjailijana, ediittorina sekä kriitikkona, vuodesta 1972 lähtien myös kitaristina ja sittemmin laulajana. Hän on saapumassa Helsinkiin Stompin’ at the Savoy -festarille huhtikuun viidentenä päivänä, ensimmäistä kertaa Suomeen. Toivon, että yleisöä tulee runsaslukuisesti paikalle.




Tapasin Evansin keväällä 1988 Memphisissä, jolloin pääsin haastattelemaan hänen lisäkseen myös Big Lucky Carteria Suomen Yleisradioon. Heti perään haastattelin Jessie Mae Hemphilliä Mississippin Clarksdalen Sunflower River -bluesfestareilla (ks. BN 124); David houkutteli minua jatkamaan haastattelusarjaa vielä Jack Owensin kanssa, mutta se jäi tekemättä. Alla olevat sähköpostihaastattelukysymykset asetin tammikuussa 2013 jatkoksi ja täydennykseksi Pertti Nurmen ja Kari Kempaksen Italian Roccabiancassa kesäkuussa 2008 tekemään haastatteluun (ks. BN 232, s. 60-61).


Kenttä-äänityksistä ja studiotallenteista

Aloitit säännölliset afro-amerikkalaisen musiikin kenttä-äänitykset Etelässä vuonna 1965. Näistä syntyi suunnilleen tusina albumeita 1970- ja 1980-luvulla. Vaikka nämä vinyylit saattavat olla vaikeasti saatavissa, millä levymerkeillä ne julkaistiin? Onko joitakin näistä äänityksistä julkaistu viime aikoina uudelleen CD-boxeilla?

– Kaikki LP:t ja CD:t uudelleenjulkaisuineen on listattu lähettämässäni liitetiedostossa [levymerkeillä British Decca, Rounder, Blue Horizon, Testament, Arhoolie, Matchbox, Flyright, Advent, Archive of Folk Song, Vogue, High Water, Wolf, P-Vine, Blue Moon, Hot Fox, Inside Memphis, HMG, Blueside, Inside Sounds, HighTone ja MJCR]. Ikävä kyllä kaikki kenttä-äänitykseni ovat loppuunmyytyjä, mutta Parlortone (Dust-to-Digitalin vinyyliosasto) julkaisee lähiviikkojen aikana uudelleen vinyylillä gospel-albumin Sorrow Come Pass Me Around. Osa 1980-luvun studiolevytyksistä on saatavilla HMGmerkillä (sen omistaa Shout! Factory) ja Inside Sounds -merkillä. Muita raitoja voi ladata digitaalisesti. Neuvottelen paraikaa erään levy-yhtön kanssa kenttä-äänitysteni laajoista CD-box-julkaisuista.

Oletko suunnittelemassa muiden artistien levyttämistä?

– Nähdäkseni olen saatttanut päätökseen oman osuuteni uusien blues- ja gospel-levytysten parissa, paitsi itse esiintyvänä artistina. Onhan hyvää musiikkia vielä runsaasti tarjolla, mutta ei paljon sellaista, jonka levyttämisestä olen kiinnostunut. Ja onhan nykyään muita, jotka tekevät tätä hommaa. Mielenkiintoni kohdistuu tätä nykyä 1960- ja 1970-luvun vanhojen äänitysteni työstämiseen sekä etiopialaisen musiikin tallentamiseen. Syyskuussa 2012 äänitin Etiopiassa useita tunteja sikäläistä perinteistä musiikkia.


Kirjallisia projekteja

Oletko kirjoittanut uusia kirjoja bluesista tai sitä lähellä olevista aihepiireistä? Mitä olet saanut valmiiksi ja mitkä ovat yhä työstämisvaiheessa?

– Minulla on monia projekteja, joita haluaisin toteuttaa. Ongelmana on aina aika. Perhe-elämän ohella on opetustyö, toimitustyö ja ura esiintyjänä. Olen nyt eläkkeellä Memphisin yliopistosta, mutta jatkan opetustyötäni vielä neljän tulevan kevätlukukauden ajan. Lisäksi jatkan Mississippin yliopiston julkaiseman American Made Music -kirjasarjan ediittorina; sarjassa ilmestyy noin viisi tai kuusi kirjaa vuodessa ja arvioitavia käsikirjoituksia tulee enemmänkin. Nautin muiden kirjoittajien auttamisesta. Mielelläni haluaisin toteuttaa suunnitelmani kenttääänitysteni CD-boxien lisäksi ensinnäkin korjatusta, laajennetusta ja ajankohtaistetusta versiosta vuonna 1971 julkaistusta Tommy Johnson -kirjastani, toiseksi Blind Willie McTellistä kertovasta kirjasta, ja kolmanneksi yksikielisistä soittimista. Lisäksi olen ajatellut kirjoittaa oppikirjan bluesista yliopistollisia luentokursseja varten. Mutta tämä ei ehkä mahdu yhteen elinikään. Olen hidas kirjoittaja.


Luentoja ympäri maailmaa

Olet myös kertonut laajemmalle yleisölle bluesista monilla luennoillasi yliopistourallasi, erityisesti Memphisin yliopiston edustajana. Annatko nykyisin luentoja enimmäkseen eurooppalaisissa yliopistoissa? Jatkatko esitelmöintiä myös bluesfestivaaleilla? Jos näin on, onko lähestymistavassa eroja Euroopan ja Amerikan Yhdysvaltain välillä?

– Memphisin luentojen lisäksi esitelmöin enimmäkseen Euroopassa, vaikka yhden kurssin pidin Etiopiassa vuonna 2011. Joillakin luennoilla mukanani on kitara, joten ne ovat yhdistelmä luentoa ja musisointia. Lisäksi vedän workshoppeja eli työpajakursseja. Olen luennoinut muutamilla blues- ja folkfestivaaleilla, mutta useimmiten festivaaleilla on tarjolla vain musiikkiesityksiä. Vuonna 2012 minulla oli viisi Euroopan-kiertuetta, mutta muistaakseni annoin vain neljä luentoa tai luentoa soittonäyttein. Kaikki muu oli konsertoimista. Yleensä ottaen eurooppalaiset yleisöt pystyvät yhdistämään tähän musiikkiin enemmän älyllistä mielenkiintoa uhraamatta kuitenkaan siitä saatavaa etupäässä fyysistä ja emotionaalista nautintoa.


Memphisin blues-elämää

Palataanpa Memphisiin. Kun vertaan vuosien 1982 ja 1984 käyntejäni Memphisissä, vuonna 1988 Beale Street oli avautunut yhä enemmän, erityisesti turisteille; tosin muutama paikallinen kapakka sähköisine bluesbändeineen (esimerkiksi Fieldstones) jatkoi vielä tuolloin mustien asuinalueilla. Kuinka bluesklubitilanne on kehittynyt vuosien 2008 ja 2012 välillä? Onko tiettyjä alueita, joissa olo saattaisi tuntua vielä aika rankalta?

– En enää käy kovin usein bluesklubeilla, jollen itse esiinny niissä tai jollei minulla ole kauempaa tullutta vierasta mukanani. Olen nähnyt musiikkia silloin, kun se oli 1980-luvulla parhaimmillaan: Jack Owens, Hammie Nixon, Jessie Mae Hemphill, R.L. Burnside, Fieldstones, Hollywood All Stars jne., puhumattakaan Mississippi John Hurtista, Fred McDowellista, Skip Jamesista, Son Housesta, Bukka Whitesta, Roosevelt Holtsista, Mager Johnsonista, Houston Stackhousesta ja isosta joukosta muita 1960- ja 1970-luvun esiintyjiä. Nykypäivinä ei ole tarjolla paljonkaan sellaista kuultavaa, mikä kiinnostaisi minua niin paljon, että lähtisin kotoani [joka on Memphisin ulkopuolella]. Tarjonta ei ole (minulle) erityisen uutta tai sitten se ei ole erityisen hyvää. Mutta suosittelisin nykytarjontaa niille nuorille ihmisille, jotka eivät olleet täällä Memphisissä 1980-luvulla.

– Klubeilla on tarjolla yhä hyvää bluesia, ja elävä musiikki tarvitsee yleisöä. Suurin osa Memphisin bluesaktiviteeteista on tätä nykyä Beale Streetillä, silloin tällöin muilla klubeilla pitkin kaupunkia, lisäksi festivaaleilla kuten Beale Street Music Festival toukokuussa ja Memphis Music and Heritage Festival syyskuussa. Täällä oli aikanaan useita paikallisklubeja, joissa oli vanhan 1950- ja 1960-luvun juke jointien ilmapiiri. Ainoa nykyään tietämäni paikka on Wild Bill’s, mutta se on usein turistien kansoittama. On mahdollista, että on olemassa muita juke jointeja pääasiassa mustien asuinalueilla, mutta niitä ei löydä, jollei lähde erikseen etsiskelemään. Ne eivät mainosta, niillä on vakiobändi ja suurinpiirtein vakioyleisö joka viikko, yhden illan ajan. Se on kuin kirkko!



Omista levytyksistä

Oletko julkaissut uusia omia levyjä? Onko bluesin levyjen jakelussa ongelmia nykyisessä teknologisessa ja taloudellisessa tilanteessa?

– Äskettäin, vuoden 2012 puolella, julkaistiin Saksassa äänitetty CD ”Live At Alte Post”, Blind Lemon -merkillä. Nykypäivinä levitys on äärimmäisen vaikeaa. Lähes kaikki levyt, jotka saan myytyä, myyn keikoilla. Lisäksi on hieman aktiivisuutta digitaalisen latauksen puolella. Luullakseni suurimmalle osalle artisteista tämä on tuttu juttu.

Obama valittiin uudestaan presidentiksi viime marraskuussa. Oletko kirjoittanut uusia lauluja, joissa on yhteiskunnallisia kommentteja, kenties tulevalla singlellä tai albumilla?

– Uudella CD:lläni on laulu Hard Working Man muutamine säkeistöineen yhteiskunnallisia kommentteja. Laulu perustuu Peetie WhetstrawSection 1n vanhaan kappaleeseen, mutta tein siihen omia lisävärssyjäni. Oli minulla myös yhteiskuntakriittinen laulu uudeksi vuodeksi 2012, mutta se jäi levyttämättä. Nyt taitaa olla liian myöhäistä. Sen voi nähdä YouTube -videolta, joka taltioitiin Ranskassa alkuvuodesta 2012 tosin kamera oli kaukana ja yleisön melu on aikamoinen. Vuonna 2008 tein Obama Man -videon ollessani tuon vuoden heinäkuussa Ranskan-kiertueella, Amerikan presidentinvaalikampanjan aikoihin. Marc Oriol tuotti sen ja se on nähtävissä YouTubessa. Mielestäni se oli helkkarin hyvä laulu, mutta se julkaisitiin vasta syyskuussa, liian myöhään vaikuttaakseen mitenkään kampanjaan. No, Obama voitti joka tapauksessa! Vuoden 2007 CD Needy Time sisältää poliittisin sanoituksin silatut laulut [vuoden 2001] syyskuun 11. päivästä ja Irakin sodasta (Bring The Boys Back Home) sekä hirmumyrsky Katrinasta (God Rode In The Windstorm).


Perinteisen bluesin edustajat

Miten perinteinen Deltan down home blues, erityisesti akustisena, pärjää nykyaikana keskisessä Etelässä?

– No nykyään tuskin on enää akustista bluesia kirjaimellisessa merkityksessä. Mutta on kyllä jonkin verran olemassa yksin esitettyä bluesia. Perinteisistä afrikkalais-amerikkalaisista artisteista puhuttaessa kyse on pitkälle Robert Belfourista ja Blind Mississippi Morrisista. Belfouria levytin ensimmäisen kerran vuonna 1994 saksalaiselle CD-julkaisulle The Spirit Lives On, Hot Fox -merkille. Valitettavasti levy on tätä nykyä loppuunmyyty; CD:llä on myös kaksi ensilevytystäni omalla nimelläni. Ehkä Dianne Pricea, erittäin hyvää laulajaa ja pianistia, voisi pitää perinteisenä bluesartistina. Kaikki muu on kaltaisiani revivalisteja [henkiinherättäjiä]. On kuitenkin olemassa vähäisiä jäänteitä sähköisestä bluesbändi-skenestä, joka on peräisin vanhoista paikalliskapakoista. Donald Big D Valentinella on tosi hyvä yhtye. Tallensin häntä 1980-luvulla Hollywood All Starsien nuorena rumpalina. Nyt hän kuuluu vanhoihin tekijöihin. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat bluesmuusikoita. On myös joitakuita muita, jotka soittavat Beale Streetillä. Suomen televisio näyttää harvakseltaan ohjelmia, joissa on mukana joku kuuluisa brittikokki (nimeä en muista) vierailemassa Mississippissä tai kuuluisa näyttelijä nyttemmin myös bluesartisti Hugh Laurie on käymässä lempipaikoissaan Louisianassa jammaillakseen muusikoiden kanssa; tällä tavalla laajempi yleisö pääsee näkemään monenlaista bluesväkeä julkkisten ansiosta. Maalaisbluesartistit rapakon takaa ovat nykyisin harvinaista herkkua suomalaisilla bluesfestivaaleilla, vaikka festareita on ympäri vuoden.

Mistä ja mitä artisteja suosittelisit etsiskelemään Suomeen tuotaviksi?

– Julkimot voivat useinkin tehdä tärkeän palveluksen kiinnittäessään huomiota harvinaiseen musiikin lajiin mikäli eivät yritä lähteä jammailemaan muusikoiden kanssa. Silloin seurauksena on tavallisesti musiikillinen törmäys tai turhanpäiväistä egon paisuttelua asiansa osaavat muusikot todistavat kykenevänsä löytämään yhteistä musiikillista maaperää, mikä sinänsä ei ole mikään ihme. Nykyään bluesin piirissä on paljon hyviä artisteja. Suosittelisin erityisesti Robert Belfouria. Dianne Price on upea, mutta luullakseni hän ei halua matkustella. On monia hienoja revivalisteja kuten Mississippi Gabe Carter. Useat heistä pitävät majaa Euroopassa: Little Victor Espanjassa, Saksassa puolestaan Tom Shaka, Rainer Wöffler, Peter Krause ja Ferdi Kraemer, Itävallassa Eric Trauner, Al Cook ja Hans Theessink, Slovakiassa Lubos Bena, Englannissa Dave Peabody, Ranskassa Hubert 06, ja monia muita tapaamiani. On tylsää mainita nimiä tietäessään, että monia hyviä unohtui tästäkin listauksesta.


Lopuksi

Onko mitään muita uutisia koskien itseäsi tai bluesia ylipäänsä?

– Se vain, että olen kovin innoissani tulossa Suomeen, ensimmäistä kertaa. Suomi on ollut kauan johtava maa oman kansanperinteensä säilyttämisessä ja esille tuomisessa, myös maailman muiden osien perinteiden arvostamisessa. Yksi kirjoistani julkaistiin [v. 2001] Suomessa: ”The Coon In The Box”: A Global Folktale In African-American Context, toisena kirjoittajana John Minton. Se on 277. osa Suomalaisen Tiedeakatemian monografiasarjassa Folklore Fellows Communications. Sarja perustettiin yli 100 vuotta sitten.


- Toim. Erkki Sironen (artikkeli on julkaistu alunperin Blues Newsin numerossa 1/2013) -




DAVID EVANS
Live At Alte Post

(Blind Lemon CD1203) -12
(1) One Dime Blues (2) Match Box Blues (3) Highway 51 (4) Candy Man (5) State Of Arkansas Blues (6) Good Morning Little Schoolgirl (7) Kind Hearted Woman (8) Long Distance Call (9) Big Road Blues (10) Poor Boy Long Way From Home (11) Hard Workin’ Man (12) Mellow Peaches (13) Lonesome Home Blues (bonus track)

On komeaa saada omaan Stompin’ at the Savoy -tapahtumaamme tämä akateeminen bluestutkija, -kirjailija, taitava countrybluesmuusikko, vanha ystäväni, professori David Evans, joka siis vierailee Suomessa ensimmäistä kertaa. Vielä hienommaksi asian tekee, kun Davidilta ilmestyi oheinen, juuri parahiksi maaliskuussa julkaistu ja Saksassa viime vuonna äänitetty ”live”-tallenne. Levyn on tuottanut saksalainen Thomas Schleiken, taitava countrybluesmuusikko itsekin, kuinkas muuten.

Vanha, tokaa maailmansotaa edeltänyt countryblues on aina ollut David Evansin ominta temmellyskenttää, niin siis luonnollisesti tässäkin. Hienot tulkintansa saavat yhtälailla Blind Lemon Jeffersonit (One Dime Blues, Match Box Blues), Tommy McClennanit (Highway 51) kuin Tommy Johnsonit (Big Road Blues, Lonesome Home Blues), josta Evans on kirjoittanut kuuluisan kirjansa, unohtamatta vieläkin legendaarisempaa sukunimikaima Robert Johnsonia (Kind Hearted Woman). Ainoa yllätys ohjelmistossa on Muddy Watersin maineikas Long Distance Call. Totutun räväkkään muddymaiseen tulkintaan verrattuna on kaukopuhelu Davidin käsittelyssä pikemminkin melodinen laulelma, jolla akustinen slidekitara viuhuaa toki alkuperäisteeman vaatimusten mukaisesti. Muutoin slideputkitusta ei levyllä taideta kuulla kuin traditionaalisella Poor Boy Long Way From Home- ja sitä seuraavalla Hard Workin’ Man -kappaleilla. David ei ole missään mielessä maailman merkittävimpiä blueslaulajia, mutta hänen sympaattinen ”eteläinen” käheänkorkea songster-lauluäänensä istuu tällaiseen musiikkiin kuin se piste jiin päälle.

David Evans ei ole liiemmälti juhlinut levyjulkaisuilla. Albumeita taitaa olla tasan tarkkaan kaksi. Ensimmäisen niistä, noin 10 vuoden takaisen ”Matchbox Bluesin” esitteli Vesa Walmies aikanaan (BN- 4/2002). Jälkimmäinen, viitisen vuotta tuoreempi ”Needed Time” sai erittäin suopean vastaanoton allekirjoittaneelta Blues Newsin numerossa 5/2007. Tämä uutuus-CD edustaa lähes varmuudella juuri sitä, mitä bluesprofessori David Evans tulee meille esittämään Savoy-teatterin estradilla huhtikuun alussa, todellisen herrasmiehen esittämää vivahteikasta, tyylitajuista, keskittynyttä ja perinteelle suorastaan uskonnollisen uskollista roots-countrybluesia, josta loistavat poissaolollaan kaikkinainen turha riekkuminen ja elämöinti lavalla. Welcome David!

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/2013)




Ramblin’ On My Mind - New perspectives on the BLUES
(University of Illinois Press, 2008, toim. David Evans)

Teoreettisesti bluesiin ja sen alkuperiin perehtyvää tietokirjallisuutta on julkaistu viimeisten vuosikymmenten aikana varsin rajallisesti. Ensimmäiset analyyttisten bluestutkimusten merkkiteokset ilmestyivät 1950- ja 1960-lukujen taitteessa (mm. Samuel B. Chartersin ”The Country Blues”, 1959 ja Paul Oliverin ”Blues Fell This Morning”, 1960), ja etenkin 1980-luvulla samalla saralla kunnostautui myös David Evans (jonka laajan kirjallisen tuotannon helmiä on mm. vuonna 1982 ilmestynyt ”Big Road Blues”). Hänen jälkeensä on kuitenkin ollut hiljaisempaa.

Nykyisin valtaosa blueskirjoituksista keskittyy tieteelliseltä pohjalta laadittujen laajakatseisten tutkimusten sijaan mahdollisimman suppeasti rajattuihin henkilöhaastatteluihin ja artistiesittelyihin. Vaikka tuoreitakin tutkijoita on alalla mukana, muodostuu kirjoittajien enemmistö silti jo vuosikymmeniä omia näkemyksiään pyöritelleestä konkarikaartista. Tri Evansin toimittama esseekokoelma vastaa haasteeseen paketoimalla yhteen kymmenen uutta artikkelia, jotka pyrkivät kukin pureutumaan ennen vähemmälle huomiolle jääneisiin näkökulmiin sekä edelleen nostamaan esiin uusia tulkintoja jo aikaisemmin käsitellyistä teemoista.

”Ramblin’ On My Mindin” kirjoittajajoukko on valikoitu tarkoituksellisen laajalla skaalalla. Veteraanitutkijoiden ohella mukana on myös muutamia nuoremman polven tietäjiä. Yhdistävänä tekijänä useimmilla kirjoittajilla näyttäisi olevan vahva yliopistotausta, ja monet heistä työskentelevätkin tällä hetkellä opetus- ja asiantuntijatehtävissä. Useimmat luonnollisesti tunnetaan myös aktiivisesta lehtitoimitustyöstään. 1950-luvun lopulla kuvioihin mukaan tullut sveitsiläinen yliopistoproffa Gerhard Kubik avaa teoksen selvityksellä bluesjuurien kytköksestä afrikkalaiseen musiikkiperinteeseen. Eräänä esimerkkinä hän käyttää kirjoituksessaan Skip Jamesin kappaletta Devil Got My Woman.

Hieman freesimpää tutkijakoulukuntaa edustavat indie-historioitsijat Doug Seroff Nashvillestä ja Lynn Abbott New Orleansista, joiden yhteisartikkeli sukeltaa mielenkiintoisella tavalla 1900-luvun alun mustan vaudeville-teatterikulttuurin ja varhaisten bluessävellysten (The Memphis Blues, Baby Seals Blues ym.) nuottijulkaisujen maailmaan – sekä niiden kautta henkilöhahmoihin, jotka nostivat blues-musiikin kaupalliseen tietoisuuteen jo oikeastaan ennen kuin ensimmäistäkään varsinaista mustan bluesartistin levytystä oltiin vielä edes tehty. Tarkastelun kohteiksi päätyvät usein itsestäänselvyytenä pidetyn bluesin isähahmon W.C. Handyn ohella monet muutkin varhaiset bluessäveltäjät, kuten Antonio Maggio ja Robert Hoffman sekä ”suoraan pellolta vaudeville-maailmaan” siirtyneet afroamerikkalaiset pioneeriartistit, kuten Butler ”String Beans” May, Willie & Lulu Too Sweet, Johnnie Woods ja Laura Smith.

Kirjan kiinnostavimpiin osioihin lukeutuu ilman muuta myös Hollannissa ja New Yorkissa yliopistollisen musiikkikoulutuksen hankkineen Elliott S. Hurwittin seikkaperäinen henkilöhistoriikki W.C. Handyn yhteistyökumppanina, avustajana ja tukijana vuosikymmenten ajan toimineesta Abbe Nilesista. Lakimies, jonka intohimona oli blues, kehittyi erääksi ensimmäisistä bluesia vakavasti fanipohjalta tutkineista ja ymmärtäneistä hahmoista.

Yhteiskunnallista ja historiallista katsantoa bluesmusiikin kehitykseen antaa niin ikään kirjan ansiokkaimpiin osioihin lukeutuva brittiläisen Bob Groomin (Blues World -lehden perustaja v. 1965 ja ”The Blues Revival” -kirjan tekijä v. 1971) kirjoitus bluesartistien tuntemuksista ja elämästä toisen maailmansodan sekä Korean sodan aikana käyttäen lähteinä sen aikakauden levytysten lyriikoita. Aineistopohjaisia selvityksiä teoksessa edustavat myös Memphisin suunnalla folk-festivaaleja järjestelevän musiikkitoimittaja Andrew M. Cohenin maantieteelliseen luokitteluun tähtäävä pohdinta bluesmuusikoiden kitaransoittotyyleistä sekä David Evansin kooste bluesartistien kutsuma- ja taiteilijanimistä.

Indianan yliopiston folklore-professorin John Mintonin tutkielma taas käy läpi zydeco-musiikin kehityskulkua ja creole-käsitteen alkuperää. Artikkelin sankareina toimivat lukemattomat Louisianan ja ”French Gulf Coastin” seudun mustat muusikot Albert Chevalierista Buckwheat Zydecoon.

Yksittäisiin ääniteklassikoihin paneutuvia esseitä kirjassa ovat italialaisen freelance-tutkijan Luigi Mongen analyysi maallisen bluesmiehen ja saarnaajan roolia vuorotelleen Son Housen poikkeuksellisesta Dry Spell Bluesista sekä Baylor Universityn musiikin teorian professorin James Benninhofin perusteellinen tarkastelu teokselle nimensäkin antaneesta Robert Johnson -kappaleesta Ramblin’ On My Mind. Antoisinta kappalekohtaista pohdintaa tarjoaa kuitenkin sanantoniolainen college-apulaisprofessori Katharine Cartwright mainiolla katsannollaan Ella Fitzgeraldin vuoden 1957 versioon W.C. Handyn v. 1914 säveltämästä St. Louis Bluesista. Harvemmin blues-musiikkiin yhdistetty jazzlaulajatar näyttää kappaleella esimerkillisesti kykynsä lainailla elementtejä useista eri lähteistä omanlaiseksi yhdistelmäkseen. St. Louis Bluesilla hän hyödyntää selvityksen mukaan kaikkiaan 9 muuta kappaletta, mukaan lukien mm. Plattersin Only You, Little Willie Johnin Fever sekä Nat ”King” Colen Send For Me.

Tiivistettyä yleispakettia bluesmusiikin olemuksesta, keskeisistä vaiheista ja merkkihenkilöistä hakevalle en välttämättä tätä opusta aivan ensimmäiseksi kirjahankinnaksi suosittelisi. Sen sijaan hieman pidemmälle opinnoissaan päässeelle harrastajalle se tarjoaa eittämättä arvokasta, genren kokonaiskuvaakin omalla ansiokkaalla tavallaan täydentävää lisäinfoa. Milloinkahan muuten ilmestyisi se kauan kaivattu ensimmäinen täysin kotimaista alkuperää oleva bluesyleisteos – ja ennen kaikkea, kuka kumma sellaisen rohkenisi kirjoittaa?

Teksti: Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2008)




DAVID EVANS
Needy Time

(Inside Sounds ISC-0532) -07
(1) Bring The Boys Back Home (2) Now Is A Needy Time (3) Highway 51 (4) Adam And Eve In The Garden Of Eden (5) Old Millington Winery Blues (6) God Rode In The Windstorm (7) Brownsville Blues (8) Tappin’ That Thing (9) Bottle Up And Go (10) On The Road Again (11) Baby, Please Don’t Go (12) Loving Blues (13) Who’s That Yonder (14) Wartime Blues

Vanha ystäväni (tapasimme 1986) David Evans jaksaa yhä ikämiespäivillään välittää bluesin sanomaa kotiseudullaan Memphisissä - hän aloitti bluesin tulkitsemisen jo 45 vuotta sitten. Pidän Davidia yhtenä tärkeimmistä countrybluesin sanansaattajista. Ei ehkä välttämättä itse musiikin esittäjänä, vaikka taitava muusikko onkin, vaan ensisijaisemmin levytuottajana ja bluestutkijana. Hänen edellinen oma Inside Sounds –albuminsa ilmestyi viisi vuotta sitten ja tämä uutuus virittää vähintäin yhtä laadukkaan ja monimuotoisen viitekehyksen countrybluesin alkujuurille.

Suurin osa CD:n kappaleista on tuoreita äänitteitä vuosilta 2005-07. Ne ovat pääosin joko traditionaalisia bluessävelmiä tai ainakin bluestraditioon pohjautuvia, mutta mukana on myös pari erittäin ajankohtaista teemaa. CD:n avaus on vahva kannanotto Amerikan sotimiselle Irakissa, ja God Rode In The Winterstorm kertoo puolestaan Katrina-hirmumyrskyn karmaisevista tapahtumista.

Lisäksi David on sisällyttänyt ohjelmistoon kolme oman uransa kannalta historiallista tallennetta. Näistä Big Joe Williamsin Baby Please Don't Go sai aikanaan vuonna 1964 taustaksi Canned Heat –moguli Alan Wilsonin huuliharppuineen. Vuodelta 1967 on Davidin oma Loving Blues, jolla Wilson säestää häntä kitaralla. Kolmas "vintage"-äänite (v. 1979) on vanhan soittokumppani ja oppi-isä Hammie Nixonin kazoon ja ruukun tuuttailun siivittämä Tappin' That Thing. Muita vereviä lainatulkintoja ovat Tommy McClennanin Highway 51, Sleepy John Estesin Brownsville Blues ja Floyd Jonesin On The Road Again. Näistä viimeksi mainittu on levyn ainoa sähköistetty bändiraita, joka svengaa miehekkäästi aivan kuin vanha kunnon Canned Heat –versio.

Levyn nimikappale Needy Time on hengellinen gospel-julistus, jolla Davidin laulun ja terävän kitaroinnin takana kuullaan Spirit Of Memphis Quartettia. Jug band –tyyppistä jumppaa tarjoillaan kappaleilla Adam And Eve ja Millington Winery, jolla tarinoidaan Davidin naapurustossa sijaitsevasta viinibaarista (ks. www.oldmillingtonwinery.com).

CD:n loppupuolella ajatukset viedään vielä Tommy Johnsoniin (13) ja Blind Lemon Jeffersoniin (14). Suositeltava hankinta countrybluesin ystäville ja varmasti avartava kokemus kelle hyvänsä.

Teksti: Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 5/2007)







David Evans (laulu/akustinen kitara)
Stompin' at the Savoy 2013 -festivaaleilla
Helsingin Savoy-teatterissa perjantaina 5. huhtikuuta!



Lisätietoa artistista:
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Evans_(musicologist)
http://www.myspace.com/uncledavidevans
http://www.allmusic.com/artist/dr-david-evans-mn0000646151


 


David Evans - You've Got To Cross The River Of Jordan (1994)




David Evans - Bring The Boys
Back Home (live, 2007)




David Evans - Big Road Blues
(live, 2007)




David Evans - Pony Blues
(live, 2009)




David Evans & Rainer Wöffler - Kind Hearted Woman (live, 2011)




David Evans, Peter Funk & Herbert Wegener & Apex Jugbusters - Tapping That Thing (live, 2011)




David Evans & Elmo Lee Thomas - Waiting For A Train (live, 2012)




Jessie Mae Hemphill with David Evans - Baby Please Don't Go (live)